Männäviikonloppuna kävin toista kertaa Kerkesix ry:n järjestämällä Sysimustalla Satkulla: tämäkin veto ylsi maaliin asti, mutta kävelyä tuli vain 97 kilometriä. Jalat menivät uskomattoman paljon huonommiksi kuin viime kerralla/ikinä, mutta toisaalta matkalla sai myös viskiä kuuautosta. Jännää oli!
Valmistautuminen jäi tänä vuonna kohtuullisen kuppaiseksi, koska pitkin kesää ja syksyä olin kävelyn sijaan lähinnä poljeskellut fillarilla ja varsinaisia testilenkkejä tuli vain pari 20-kilsaista. Koska kuntopohja puuttui, päätin taas panostaa teippaukseen:
Ilmoittautuminen oli tänä vuonna hurja ämpärimellakka, jotain 75 henkeä kerkesi ryynätä listoille 10-15 minuutissa ennen kuin lippuluukku saatiin lyötyä kiinni. Matkaan suoriutui kuitenkin loppujen lopuksi vain 54 kävelijää, suunnilleen keskivertomäärä.
Jostain syystä tapahtuman viehätys ei ole vieläkään kirkastunut ystäväpiirilleni, niille keltamaksaisille ihmisperseille, ja olin liikkeellä ilman paria. Lähtöalueen hulinasta löytyi kuitenkin tuttu naama toissavuoden satkulta, joten lyöttäydyin hänen tiimiinsä. Eerikillä oli menossa jo 3. satku putkeen eli karttaa ei tarvinnut enää paljon katsella.
Toissavuonna aloitin matkan juurikin samassa seurassa, mutta jättäydyin sitten turhan lyhyiden taukojen pelästyttämänä pois kyydistä 22 kilometrin etapilla Gunnarsissa kahviystävällisempään ryhmään. Tänä vuonna ripeät tauot toimivat kuitenkin varsin mainiosti, ja varsinkin loppumatkasta huomasi miten paljon etenemistä helpottaa, kun jalkoja ja varsinkaan rakkoja ei päästä rysähtämään pois etenemismoodista.
Alkumatkaan (poikkeuksellisen mukavasti melkein koko ajan hiekkatiellä ekat 10+ km) mahtui merkkitapaus: yhdelle tarpojalle tuli täyteen 1000 kilometriä Sysimustaa Satkua. Sysimusta Tonni on aika sysimustan kuuloinen ajatus, ehkä joku Skeletor tekisi tuon.
Gunnarsissa en päässyt tällä kertaa lehteen, mutta termarinakkitarjoilu oli loistava ohjelmanumero sekin. Lämpötila ja keli yleensä oli naurettavan hyvä: plussaa oli kuuden-seitsemän asteen verran, eikä sateesta tietoakaan. Koko matka yö mukaan lukien kulki kerraston housuilla ja shortseilla, eikä lisävaatetta kaivannut missään kohtaa. Ihan trooppista ei nyt kuitenkaan ollut, joten höyryävä knackori oli vallan luksusta.
Gunnarsin jälkeen alkoikin jo iskeä pimeä päälle. Seuraavan kerran aurinkoa irtoaisi 14 tunnin kuluttua, joten oli hyvin aikaa kertoa pelottavia Halloween-tarinoita. Itseäni säikäytti kiipeilevän matkakumppanin info Matterhornista: kuulemma vuorelle nousu on hyvin pitkälle monopolisoitu paikallisen turismi-vuoriopas-vapaamuurarijengin toimesta, ja nousijat saavat pulittaa 800 euroa siitä että heidät aika pitkälti hinataan/revitään köysillä viideksi minuutiksi huipulle ja sitten juoksutetaan hittoon että päivän toinen ryhmä ennätetään hoitaa samalla mallilla. Kylissä on kallista ja kuljetukset, yllättäen, kalliita. Kuulemma kannattaa lähteä mieluummin Andeille. Tiesin että Sveitsi on hanurista!
Puheena oli myös satkun mytologia/etymologia/kasvitiede eli banaanit. Netissä näkemäni huhun eli vahvan tiedon mukaan kävelijöiden hyytymisestä käytetty termi ”tummuminen” on peräisin historian alkuhämärien satkulla repun ulkotaskussa matkustaneesta banaanista, jonka värin muuttuminen täsmäsi ilmeisesti sitä kantavan urheilijan fiilisten kehittymiseen.
40 kilometriin asti matka kulki suorastaan hämmentävän reippaasti, alle 20 tunnin tahtia. Pian neljänkympin jälkeen poppoomme kolmannen jäsenen jäseniin alkoi kuitenkin hiipiä häiritsevässä määrin rakkulaa, ja jouduttiin suorittamaan matkahuoltoa.
Edes Eerikin keltakuumeen ja vuoristotaudin kattava apteekki ei onnistunut pysäyttämään banaanin mustumista, ja olimme yhtä miestä vajaa vähän ennen puolivälin etappia.
Puolivälin huoltoon yksi porukka oli tilannut toimituksen McDonaldsista, ja se herätti tietysti pykälän verran katkeruutta kun en itse ollut tajunnut pitsataksia: vaadin turhaan aikarangaistusta. Omatkin jalkani olivat alkaneet ulista, ja jouduin hautaamaan hienot varvasmaalaukseni lisäteippikerrosten ja Compeedin alle. Erityisesti oikean jalan pikkuvarvas oli alkanut pulpahdella teipeistä ulos kovin vesi-ilmapallomaisesti, ja muitakin pulmia oli.
Puolivälin etapilta lähti matkaan jo useampia reippaasti klenkkailevia matkaajia, joihin lukeuduin itsekin. Eerik oli myös alkanut tuta touhun jaloissaan, ja tuhoutuminen seuraavalla etapilla vaikutti olevan ohjelmassa. 50 kilometrin jälkeen oli vuorossa kylmä-asema Vihdinnurkka 56 kilometrin kohdalla. Vähän ennen sitä viereen kaarsi pimeydestä avaruusmies, jolla olisi kuulemma jotain yllätystä varattuna huoltopisteelle. Selvä!
56 km:n etapilla jäin tyystin orvoksi Eerikin tuhouduttua. Katastrofin nollasi kuitenkin evakuoinnin suorittanut suomalainen astronautti, joka toimitti paikalle hienoimman huoltopaketin ikinä. Lupauduin ostamaan rakettibokserit, suosittelen samaa muillekin.
Raketti poistui kiertoradalle ja koska yksin ei saa edetä, jäin odottelemaan seuraavia kahta kävelijää, jotka olivat letkan viimeiset. Paikalle saavuttuaan kummatkin ilmoittivat lopettavansa (toinen oli lukenut tätä blogia, ooämgee), joten passiivinen tuhoutuminen näytti iskevän päälle minullekin. Pomppasimme kaikki huoltoautoon ja lähdimme posottamaan kohti 62 kilometrin etappia, josta hakisimme varustelaatikot ja sen jälkeen meidät siirrettäisiin takaisin alkupaikkaan Kivenlahteen kun joku auto vapautuu. Fiilikset olivat pykälän pettyneet, mutta koska keskeytys ei ollut vapaaehtoinen, ajatus kotiinpääsystä ”pakotettuna” ei ollut ihan tyystin vastenmielinen.
Muutaman kilometrin jälkeen valokiilaan kuitenkin pomppasi rykelmä liivejä, ja minä ulos autosta. Extralife! Uusi tiimi oli osa isompaa työporukkaa, joka oli ollut jo viime vuonna testaamassa matkaa, mutta homma jäi silloin kesken eli revanssilla oltiin.
Tällä kokoonpanolla sitten edettiin kohti loppumatkan etappeja. 62 ja 73 kilometrin väli oli melkoista kitumista, tosin jatkuvasti yökkäilemässä ravaavalla ja merimiehen malliin kiroilevalla tytöllä uudessa joukkueessa meni vielä nihkeämmin joten helpotti tavallaan..kai?
73 ja 80 kilometrin välissä menetettiin pari ihmistä ja löydettiin repusta 600 mg Buranaa. Aspiriinista toiseen myrkkyyn vaihtaminen näytti toimivan molempien kohdalla, joten kummankin arvailut siitä millä etapilla sitä olisi hyvä keskeyttää (80 km oli vahva ehdokas) vaihtuivat siihen että mennään nyt sitten samalla riesalla maaliin. 80 kilometrin jälkeen joukkueen koko kasvoi neljään, kun matkaan tarttui pari suunnilleen samaan tahtiin vaappuvaa kanssakärsijää. Alla liikunnan iloa tirisevä ryhmäkuva loppumatkasta.
Yksi tiimin jäsenistä oli kotoisin lähiseuduilta, joten karttaa ei tarvinnut juuri kaivella tällä loppupuoliskollakaan matkaa. 92 kilometrin viimeiselle etapille saavuttiin perinteisen ”ei enää ikinä” -aiheisen jutustelun tahdissa mutta yllättävän hyvissä voimin. Viimeisiä kun oltiin, huoltolaatikot oli melko helppo löytää ja jokaiselle riitti melkein oma järjestäjäkin. 
Kivenlahden loppulähestyminen oli jo aika tuskaista, kun kroppa alkoi arvella että nyt saa jo lösähtää kun ollaan jo melkein maalissa vaikka vielä olisi pitänyt pari kilsaa siirrellä raatoa. Motivaatiota ei suunnattomasti nostanut vaivattomasti ohi nykäissyt lastenvaunun työntäjä. Lopulta Crossfitille palattiin ajassa 22:13: alla maalikameran kuvaa viimeisestä syöksystä.
Jotta sellainen reissu tällä kertaa, hieno jälleen! Maaliin selvittiin taas, tällä kertaa tosin viimeisinä ja about 3 kilsaa tosiaan huijasin autolla. Uusintaa pitää harkita pitemmän ajan päästä, nyt 3 päivää maaliintulon jälkeen on vielä muutamassa varpaassa teipit kun ei kärsi irrotella ja ainakin yhdestä ennätin jo vedellä kynnen irti rakon mukana. Papuja ja Chiantia.
Patikkamuistio 
Huh! Onneksi tuossa ekassa banaani-kuvassa on hintalappa, koska muuten se saattaisi kaikkineen väreineen näyttää joltaki muulta.. Mut joo Sveitsi ja Matterhorn törkeen kallis reissu niin kuin oot kuulut: Tämä poppoo ei sinne koskaan lähde. Tosi hieno että jaksoit maaliin asti, mut sun olis kannattanut se kolme kilsaa kävellä maalin jälkeen niin olis ollut reilumpaa muita kohtaan 🙂
TykkääLiked by 1 henkilö
Mitäköhän kirroosibanaania sä oot miettinyt? Oli kyllä hyvää shittiä, jätkät ehdotti että ne voisi viedä vielä 1,5 kilsan päähän tolpan ja kävisin sitten kiertämässä sen. Päädyin siihen että ei oo niin väliksi 😀 Otan sen diskauksen vastaan. Matterhorni näyttää joo aika huonolta! En tiiä saako näitä muita puhuttua siihen nousuun, ton raportin jälkeen en tiedä saisinko edes itseäni puhuttua siihen. Mutta ainahan me voidaan skipata nuo lastenaltaat ja lähetään suoraan kattomaan Andia tai Himalajaa. Oon kuullut että siellä on hyvät ylämäet ja kokalehti toimii paremmin kun murukahvi.
TykkääTykkää
Kynsiupdate: viikon päästä maaliintulosta irti ovat molempien pikkuvarpaiden kynnet ja oikean puolen isovarpaan. Nahkakengät ei kai sovellu tähän lajiin niin hyvin, lenkkarit ois paremmat! Mutta pärjää ihminen seitsemälläkin kynnellä, yli puolet vielä kuitenkin jäi.
EDIT: neljä lähti
TykkääTykkää