Skye Trail (25.9. – 30.9.2016)

Mikä: Skye Trail on Ciceronen oppaan (mikä oli tällä kertaa pitkästä aikaa varsin jees!) mukaisella meiningillä kuljettuna 7 päivän ja 128 kilometrin mittainen vaellusreitti Skotlannin länsirannikosta vähän irrallaan olevalla Isle of Skyellä. Siello nättii.

Reitti: Aloituspiste sijaitsee saaren pohjoiskärjessä Rubha Hunishissa, ja sieltä talsitaan sitten koko Skyen läpi eteläkärkeen Elgoliin. Viimeiset 2 päiväetappia mennään Elgolista saaren itäpuolella sijaitsevaan toiseksi isoimpaan asutuspaikkaan Broadfordiin N:n muotoista taaperrusta aika pitkälti maantietä tai sen lähistöä: tämä loppupätkä jäi meiltä väliin ajanpuutteen takia (bussista käsin tosin näkyi sekin osuus). Varastin tämmöisen:

Ensimmäiset 3 päivää eli Rubha Hunishista Portreehen kattava 1:25000-mittasuhteen kartta löytyy Harvey Mapsilta, se on vallan jees yleisestikin ja erityisesti sen takia että siihen on merkitty Skye Trailin reitti pallopolkuna. Jos hommaa Ciceronen kirjan ja tuon kartan, suunnistusohjeita on ihan kystä kyllin. Käytännössä eksyminen on ilman sumua mahdollista lähinnä Trotternishilla loppupäässä, kun suora harjun seuraaminen loppuu ja pitäisi edes vähän suunnistaa (siinä me eksyttiin), joten Harveyn kartta kattaa just sen palasen missä tarvitsee karttaa. Muulta osin opaskirjan ohjeet ja pienityt kartat piisaavat kyllä: reitti on Trotternishin loppua lukuun ottamatta vallan selkeä ja se ilmeinen polku on aika lailla aina se oikea, monestimmin myös ainoa.

Mitä noukkisin ainakin reitiltä/mitä voisin skipata:

Tämä valikointi tuli vastaan jo sen takia, että käytettävissä oli vain yksi lomaviikko. Alkuperäinen suunnitelma oli vetää läpi etapit 1-5, eli Rubha Hunishista Elgoliin. Matkalla tuli kuitenkin pulmia eli säätä (vähän myös eksyttiin), ja etappi numero 3 eli Storr-Portree päädyttiin menemään taksilla. Se ei kuitenkaan onneksi näyttänyt olevan erityisen eeppinen osa reittiä, joten nae hätä.

Mutta siis, nämä olivat selkeästi parhaat pätkät:

• Ensimmäinen päivä pohjoiskärjessä Rubha Hunishilta Flodigarryyn. Rubha Hunishissa sijaitsee ihq Lookout-niminen bothy eli autiotupa, ja kärjestä puskee mereen omituinen matala niemeke. Seutu olisi Lookoutin lisäksi pysähdyksen väärti myös valasspottausmielessä, muistaakseni elokuussa olisi sesonkia sille.
• Toinen (tai jaettuna etappina 2. ja 3.) päivä Flodigarrystä saaren varmaankin kuuluisimmalle maamerkille Old Man of Storrille. Alkupäässä tunnin-parin päässä Flodigarrystä reitti kulkee Quiraingin kallioiden läpi (ehkä 2. tunnetuin mesta), ja Quiraingin ja Storrin välissä on parisenkymmentä kilometriä Trotternishin harjua, joka on sekin silkkaa hulppeutta. Etappi on tosin 28,5 km pitkä, joten se vaatii joko hurjan aikaista lähtöä tai päivän jakamista väliyöpymisellä, mihin me päädyimme. Huonolla kelillä harjulle, Quiraingille tai Storrille ei ole isompaa järkeä lähteä: Trotternishillä eksyy ja ahdistuu, ja Quiraingin ja Storrin näkymät menevät hukkaan.
• Etappi 5 Sligachanista Elgoliin: reitti kulkee suurimman osan ajasta Cuillinin vuorten välissä sigamageessa laaksossa, ja Camasunaryn lahti on hulppean nätti. Camasunaryssä on myös bothy, jossa voisi ajan salliessa viettää yön ja käydä kiipeämässä viereisillä vuorilla. Bothystä Elgoliin päin löytyy toinen loistava ranta.

Nämä taas eivät niin vakuuttaneet/surettaneet vaikka jäivät välistä:

• Etappi 4 Portreesta Sligachaniin: alussa on vajaa 15 km maantien vierustaa, eivätkä maisemat sen aikana mitenkään häikäise muuhun reittiin verrattuna. Viimeiset 4-5 km mennään rinnepolkua ison lahden/järven reunalla (Loch Sligachan), ja ihan lopussa reitti hävisi ja joutui rämpimään hetteikössä/purossa/ojassa. Nättejäkin pätkiä (mm. hieno pienehkö jemmattu vesiputous Loch Sligachan -osuudella), mutta omasta mielestäni ei mitenkään pakollinen rasti ja huonolla kelillä jopa kamala.
• Etappi 3 Storrilta Portreehen: tämä skipattiin sään ja eksymisen lannistamina, mutta taksi kulki melko lähellä reittiä eikä osuus näyttänyt mitenkään ihan must-see-kamalta (rannikkopolkua jossa ei näyttänyt olevan isompia obeliskeja tms.). Walkhighlands.co.uk kuitenkin kehuu näkymiä rantakallioilta ja kommenteissakin väitetään hyväksi satsiksi.
• Viimeiset 2 päivää Elgolista Broadfordiin (kato täältä): reitti kulkee rannikkoa myötäillen aika paljon maantien lähistöllä tai jopa maantiellä. Tätä en kulkenut itse, mutta bussi Elgolista Broadfordiin seuraili samaa settiä. Bussista reitti vaikutti varsin nätiltä maaseudulta: toisella puolella oli rannikko ja toisella puolella vuoristoa/kukkuloita. Tiellä kulkeminen tai tien läheisyys kuitenkin niistää väistämättä osan hohdosta. Tällä osuudella tosin ohitetaan Ian Andersonin entinen kämppä Torrinin nurkilla, joten Jethro Tullin ystävä varmaan painaa mielellään.

Vaikeusaste: Oppaassa ja nettisivuilla varoitellaan siitä, että reitti on tarkoitettu kokeneille, suunnistustaitoisille ja fiteille vaeltajille. Tämä ei nyt pidä täysin paikkaansa kaikissa olosuhteissa ja kaikilla tiukimmilla määritelmillä, jo ihan senkin todistamana että Mikko ja mä käytiin siellä eikä silleen paljon kuoltu. Korkeuserot tai muut etenemistä vaikeuttavat jutskat eivät ole mitenkään älyttömiä, ellei Trotternishiä lasketa niin hädin tuskin mainittavia. Sama pätee myös siihen suunnistamiseen: melkein aina on näkyvissä se ainoa järjellinen polku mitä pitää seurata, ja hyvinkin usein siinä on myös vastassa meri tai 200 metrin rotko josta huomaa milloin on osunut siihen reitin reunaan.

Suunnistus- tai kuntovaatimukset pätevät siis lähinnä 2. päivän rutistukseen Flodigarrystä Storrille. Sillä osuudella päivämatkalle tulee pituutta 28,5 km (voi myös yöpyä teltasssa välissä tietty), ja sillä tehdään myös isoimmat nousut (ei kuitenkaan ikinä yli 4-500 korkeusmetriä kerralla ja aina järjellisellä polulla tai ainakin suht inhmillisellä nurtsilla/nurtsin kaltaisella suolla). Huonolla kelillä eli julmetussa tuulessa, sateessa ja sumussa Trotternishillä on kyllä vallan mahdollista eksyä, me ainakin onnistuttiin siinä. Kompassi on varsin hyvä ottaa koska voi joutua sukellusvenesuunnistamaan.

Siltikin: jos Trotternishillä osaa kulkea about etelään harjun reunaa pitkin (putoamatta sen yli kun tuulee ns. pirusti), siinä loppukolmanneksella eksyttyäkin on aikas helppoa etsiä laskeutumiskelpoinen reitti sinne harjun suuntaisesti eli pohjoisesta etelään kulkevalle isommalle/ainoalle autotielle, joka vie Storrin kautta Portreehen. Storrille voi tilata taksin (kuten me),  ja siellä on melkein saletisti turistia vaikka missä kelissä.

Siltikin osa II: Kaikilla etapeilla jotka kävin kulkemassa oli ainakin vähintäänkin joitain kapeita ja puhurille alttiita kohtia joissa kykenee huonolla kelillä ja/tai väsyneenä tunaroimaan itsensä turmioon. Syyskuun lopussa ainakin tuuli monesti ihan huolella.

Vesi, huolto ja majoitukset: Jossain netissä luki että Skyellä sataa noin 213 päivää vuodessa, eli hyvinkin yli puolet ajasta. Dehydraatio ei ollut sinänsä mikään hurja ongelma (lue: lol), varsinkin kun useimmat etapit olivat aika inhimillisen pituisia ja päättyivät kylään tai ainakin jonkinlaiseen talokeskittymään. Trotternishillä on teoreettinen mahdollisuus kaivata juomakelpoista vettä, koska etappi on pitkä ja juokseva vesi ei osu välttämättä yksiin taukojen kanssa. Silti, jos aamulla ottaa jokusen litran vettä ja on mahdollisuus keittää matkalta löytyvää vähemmän kristallista nestettä (=suosta), väittäisin että ei pitäisi tulla aquan kanssa ongelmaa ihon sisäisessä mielessä.

Huoltoon pätee sama juttu. Flodigarry-Storr -etappi loppuu Storrille, ja siellä ei ole kylää tms. päivän lopussa (Storrin parkkipaikalla saattaa hyvinkin olla kyllä karavaanari poikineen ja/tai muuta roikaletta).Kaikki muut etapit sen sijaan päättyvät ainakin jonkinlaisella ruualla ja majalla varustettuun sivistykseen. Isoin majoitusongelma on todennäköisesti hostellin varaaminen Portreessa (vielä syyskuun lopussakin aivan tukossa), ja bunkhouseen mahtuminen Sligachanissa. Telttailu on aina mahdollista, eikä edes mitenkään kovin sakotettavaa ymmärtääkseni. Telttapaikat maksavat jotain ehkä 7-10 punnan tienoita, hostelli jotain 15-20 puntaa ja B&B:t Portreessä 35-40 punnan pintaan.

Majoitusvaihtoehdoissa kannattaa tietysti huomioida reitin alun iiihhaanaa Lookout-bothy ja Elgolista 5 km päässä sijaitseva Camasunaryn maja. Lookout (tai sitä ympäröivä maasto, tuulta kestävällä teltalla varsinkin metrin-pari merenpinnasta nouseva ulkoneva osuus Rubha Hunishista) olisi varsin loistava aloituspaikka vaellukselle. Skye Trailin alkupäähän viemään pyydetyn taksin pitäisi tiputtaa parkkikselle noin 30 minuutin helpon kävelyn (iisi ylämäki, selkeä polku) päähän Lookoutista. Siellä on tosin vain n. 4 punkkapaikkaa ja paikka on kovin suosittu, joten telttailuun pitää varautua.

Camasunaryssä sen sijaan on nukkumatilaa varmaan ainakin kymmenkunnalle tyypille, useampaa laveria ja silleen. Vertailussa Camasunary on ehkä enemmän sellainen monelle ihmiselle tarkoitettu refuge-refuge, kun Lookout taas on lähempänä siirtolapuutarhamökkiä (jossa on lisättynä iso olkkari maisemaikkunoilla ja valaskiikareilla).

Ruoan ostaminen: Portreessa ja Broadfordissa on ihan oikeat ruokakaupat (eli sellaiset K-marketti-tyyliset, Broadfordin vähän siinä rajoilla). Elgolissa on rajoitetun valikoiman turistikauppa, josta en parhaalla tahdollakaan löytänyt alkoholipitoista kaljaa lainkaan. Danger danger Will Robinson! Sligachanissa sen sijaan ei ole minkäänlaista kauppaa, ainoastaan baari/ravintola. Sama pätee Flodigarryyn (hostelli, hotelli ja hotellin ravintola). Flodigarrystä seuraavassa kylässä yli kävelymatkan päässä poissa reitiltä olisi ilmeisesti jonkinlainen kauppa (tai useampi, ehkä kahvilakin?), mutta se/ne ei käy sunnuntaina, tiedä sitten lauantaista. Flodigarryn hostellin respasta tosin sai ostettua jotain perustason elintarvikkeita mallia spagetti ja kastikepurkki, ja siellä on erittäin bueno yhteiskeittiö, jonne vieraat olivat jättäneet ylijäämäsafkoja kommunismikoriin.

Flodigarryn hostellin yhdellä isännällä on myös oma mielipiteensä siitä missä suunnassa matka Flodigarryn ja Storrin välillä pitäisi kulkea, ja kuka reitin on alun perin kehittänyt. Molemmissa kohdissa näkemys eroaa Ciceronen esittämästä tiedosta. Kannattaa tsekata!

Milloin sinne kannattaa mennä: No se on etelämmässä kuin Lappi, mutta myös lähellä isohkoa v…ihaista vesialuetta. Ainakin joku matkantarjoaja lopettaa reissut syyskuun loppuun. Kesäkuukausina on taas kuulemma hyttysongelmaa. Oma vuodenaikafilosofiani saarelle menemiseen perustui lomien saamisen lisäksi siihen, että monien lähteiden mukaan ero lämpötiloissa ja sademäärissä on melko vähäinen akselilla touko/kesäkuu-syyskuu. Eli esim. heinäkuussa on maksimit (kai, muistaakseni) 17 asteessa ja syyskuussa 12-13 asteessa, sadetta on aina. Tietty keli-ikkunan reunoilla on todennäköisemmin huonompaa, mutta silloin mennään tuurilla ja iloitaan vähemmistä hyttysistä.

Luulin turismin vähentyneen syyskuun lopussa, mutta hitot ja mitä pah. Portreessa eli saaren pääkaupungissa jouduttiin joka ilta kävelemään ympäriinsä jahtaamassa edes yhtä vapaata B&B:tä, hostelleista ei toivoakaan. Vaikka paikat olivat jumissa turistia sun muuta, vaellusreiteillä ei näkynyt juuri ketään meidän lisäksi (max. 3-5 ihmistä koko aikana patikointipätkillä). Eli saari on täynnä ei-patikoija-ihmishanuria vielä syksylläkin. Saarelaisiakin ahdistaa paikallislehden mukaan kun ei matkailija osaa vessaa tai tietä.

Mutta siis milloin itse ehkä tulisin: hyttyspelossa elokuun loppupuolella tai syyskuun aluilla. Syyskuun loppu oli jo vähän viileää (ei kyllä liian, ja hyviä aurinkopäiviäkin osui yli keskiarvon). Tuuli veti silti harjulla dunkkuun kovin pahasti ja yölämpötilat alkoivat olla jo niillä rajoilla ettei tunnu kesävaellukselta, varsinkin kun tuli kastuttua aika tiheään.

Miten sinne pääsee:  Järjellisiä vaihtoehtoja Suomesta päin tullessa on varmaankin nämä: lento Edinburghiin tai Invernessiin (tai Glasgow?) ja sitten bussi Skyelle. On kai myös olemassa jonkinlainen Harry Potter -höyryjuna pitkin ties mitä ja sitten lautta saaren eteläpuolelle. Kuulostaa salamannopealta. Junista ja niiden vauhdista kuittailuun ei sinänsä olisi varaa, koska päädyin ihan itse niinkin ovelaan valintaan kuin…

Caledonian Sleeper Lontoosta Invernessiin. 11 tuntia istumapaikalla oli aika herkkua lennon päälle, varsinkin kun vaunusta oli estetty pääsy sänkyrälssin puolelle ravintolaa. Yö meni kuitenkin yllättävän hyvin nuqis, ja aamulla herätessä oltiin jo Cairngormissa. Juna siis kulki Lontoosta Invernessiin, ja Invernessistä oli vielä 3 h bussilla Skyelle.

Isle of Skyelle matkustaessa on siis 2 tai oikeastaan 1 tolkullista kohdetta Skye Trailia miettiessä: Portree tai Broadford. Portree (eli Port Righ, kuninkaan satama) on saaren ”pääkaupunki”, ja sinne menevät kai useimmat kyydit mantereelta. Se on myös lähempänä pohjoista eli reitin alkua kuin Broadford (Skye Trailin eteläinen loppu, Portreen bussit menevät kyllä senkin läpi), joten Portree on se osoite jota hamutaan kun halutaan Skye Trailin alkuun saaren pohjoiskärkeen. Portreesta on vielä jonkin verran matkaa Rubha Hunishiin, eikä viikonloppuna mene ihan älyttömästi bussia. Liekö mene paljoja normipäivänäkään: taksi tai liftaus ovat aika jees optioita.

Joitain lippujen hintoja ja ehkä myös aikoja vuoden 2016 syksyllä:

• Juna Lontoo-Inverness (Caledonian Sleeper, ennakko): 50 puntaa, 11 tuntia
• Bussi Inverness-Portree: 25 puntaa, 3 tuntia (Loch Nessin kautta!)
• Bussi Broadford-Edinburgh: aika lähellä 50 puntaa, 6 tuntia
• Taksi Portree-Rubha Hunish: joku 20-30 minuuttia ja 50 puntaa
• Taksi Storr-Portree: joku 12-13 puntaa, ehkä 12-13 km/15 min
• Taksi Sligachan-Portree: 15 puntaa, ehkä joku 15 km
• Bussi Portree-Sligachan: joku 2-3 puntaa
• Bussi Elgol-Broadford: joku 3-5 puntaa

Portreen keskusaukion reunalta hotellin edestä löytyvät taksit ovat kaikki good people: yksi niistä piti kännykkä+lompakkoani tallessa 3 päivää eikä edes tehnyt sille mitään kamalaa. Kannatan  _b

Päivä 1: Portree – Rubha Hunish – Flodigarry

Ensimmäisen päivän pituus on vain 11,5 km, ja reitti on melkolailla tasaista (alussa pienehkö nousu Lookoutille ja loppupuoliskolla lyhyt räpiköinti kallioseinämän vieressä menevää kapeaa polkua). Edellisenä päivänä päättynyt semisti eeppinen matka laivaa vaille kaikilla liikennevälineillä (lento Hki-Lontoo, juna Lontoo-Inverness, bussi Inverness-Portree) ja illanvietto Portreessä painoivat vähän jaloissa aluksi, mutta etappi oli silti vallan miellyttävä.

Portreestä päädyttiin siis nappaamaan keskusaukiolta taksi, koska sunnuntaisin ei kuulemma mene busseja Rubha Hunishille reitin alkuun. Joku myöhemmin kyllä sanoi että menisipä (katso täältä). Taksi oli silti ihan hyvä valinta: perille pääsi varmasti oikeaan paikkaan, ja kuskin kanssa tuli juteltua säät ja Brexitit, Skotlantia EU:hun odotellessa. Saarella on ilmeisesti myös aika liftausmyönteinen meininki.

Kännykkä eli myös lompakko unohtui taksiin, mutta saatiin sovittua perään Mikon luurilla että muutaman päivän päästä nähdään taas Portreessä eikä kuski soittele kovin moneen aikuisviihteeseen. Alkupisteen parkkiksella oli jonkin verran väkeä ja joitakin palaamassa Lookoutin suunnalta, mutta muuten etapilla oli todella väljää (1,5 seuruetta kohdattiin).

Alkuparkista on lyhyt ja helppo kävely Lookout-bothylle, joka on vanha rannikkovartioston tähystysmesta kiikareineen ihan rannan tuntumassa. Eri mainio aloitus vaellukselle olisi iltautuminen siinä (tosin varattu varmaan kuin piru) tai Rubha Hunishin merenvierustalla ja kuikuilu merelle josko pyöriäistä tms. irtoaisi silmään.

Lookoutin jälkeen seuraillaan selkeää reittiä pitkin rantaviivaa tai ainakin silleen että ranta näkyy koko ajan. Tällä päiväetapilla on jopa jokunen reittimerkkikin, vaikka täällä niitä juuri ei tarvittaisi. Lampaat hengaavat vaarallisen näköisesti maailman kapeimmalla laitumella, sää hellii ja Mikko näyttää terveen vihaiselta.

Ensimmäisen päivän urakka on miellyttävää paarustelua helpoilla poluilla merimaisemia tuijotellessa, ja etelän suunnassa vilahtelee jo vähän korkeampaakin maastoa. 2. päivänä hakattaisiinkin sitten silkkaa kukkulaa (ja 3. päivänä myös sitten kun jaettiin se etappi kahteen osaan). Flodigarry ilmaantuu vastaan melko hyvissä ajoin. Ensimmäisenä päivänä ei tullut vastaan isompia pulmia ellei kenkien kastumista lasketa: alusta on monesti kovin kosteaa, ja popojen märkyys muodostuu vakiotilaksi koko reissun ajan.

Flodigarryssä ihmetellään aikamme paikallista rakennuskantaa, eli niitä kahta paikkaa joihin voi mennä. Hotellissa on ravintola, ja hostellissa taas yhteiskäyttökeittiö (muutamia elintarvikkeita saa ostettua hostellin respasta). Hostelli ja henkilökunta ovat mukavia, mutta nukun silti takapihalla teltassa: edellisten parin päivän univajetta oli pakko päästä paikkaamaan ja kuorsausvaara häämöttää aina niskassa dormitoryissä.

Hotellista saa makoisaa ruokaa illallisaikaan ja makoisaa Innis&Gunnia myös ruoka-ajan ulkopuolella. Meriotuspasta (+ökyhyvät alkusämpylät) n. 20 puntaa, tuopit 3-4 puntaa.

Protip: hotellin ja hostellin välissä on houkutteleva oikoreitti talon pihan läpi, mutta se on yksityisaluetta ja varustettu semivihaisella koiralla. Kannattaa kiertää sieltä ylhäältä tien kautta. Pimeällä siellä ylhäällä saattaa eksyä jos ei muista ottaa lamppua mukaan.

Protip 2: Flodigarryssä ei ole kauppaa, lähimmät ilmeisesti Staffinissa n. 7 km päässä. Kuulemma sunnuntaina kaupat sielläkään eivät ole auki (eos olisiko joku kahvila).

Päivä 2: Flodigarry – melkein Old Man of Storr

Toisen päivän etappi Flodigarrystä Old Man of Storrille on Skye Trailin ylivoimaisesti pisin ja raskain: pituutta on 28,5 km, nousumetrejä yhteensä 1750 ja kestoa 8,5-10 tuntia opaskirjan mukaan. Melko paksu rykäisy siis hyvälläkin kelillä ja vaatii ajoissa lähtemistä, huonolla säällä en suosittelisi laisinkaan paitsi jos vihaa itseään ja maisemien näkemistä. Etapilla ei myöskään ole about mitään reittimerkintöjä, joten vähän pitäisi suuntiakin.

Olimme jännäilleet säätiedotusta jatkuvaan, mutta onneksi tärppäsi: sadetta oli ennustettu vasta seuraavalle päivälle, ja tämän päivän etapille lupailtiin hyvää settiä. Ikkunastakin näytti siltä. Päädyimme silti siihen, että jaamme päivän kahteen palaseen välitelttailulla, eli pyritään kulkemaan joku 20 km ja sitten leiriin,  seuraavana päivänä sitten rauhalliseen tahtiin Storrille ihailemaan nähtävyyttä ajan ja energian kanssa. Ensimmäinen puolisko tuosta suunnitelmasta meni jopa niin kuin mietittiin.

Reitin alun löytäminen hostellilta on aika simppeliä: etelään päin menevää autotietä seurataan kilsa-pari, kunnes vastaan tulee ensimmäinen järkevä viitoitettu käännös oikealle kallioiden juurta kohti menevälle mutaisemmalle polulle. Oppaassa väitetään että kyltti ohjaisi Loch Langaigille, mutta ei siinä kyllä niin lukenut kun me siellä olimme. Loch Langaig tulee silti vastaan hyvin pian autotieltä kääntymisen jälkeen.

Aikas pian Langaigin jälkeen aletaan olla Quiraingin holleilla. Se on paitsi älyttömän hieno, niin myös jonkin verran muitakin ihmisiä vetävä, koska se on suht helppo saavuttaa sekä Flodigarrystä että toisella puolella olevalta autotieltä (reitti kulkee tien ja siinä olevan parkkiksen yli/läpi ennen Trotternishin harjusuoran alkamista).

Matkalla tapaamaltamme (harjun ainoalta muulta) kulkijalta saimme myöhässä vinkin siitä, että Quiraingin päälle voi myös mennä kikkailemaan ”The Table” -nimiselle osuudelle sen sijaan että sen ohittaa kallioiden juurta pitkin perusreitillä.

Quiraingin jälkeen reitti lähtee siis autotien parkkiksen kohdalla ylitettyään kulkemaan Trotternishin harjun reunaa pitkin kohti etelää. Tie+parkkis on n. 6 kilometrin kohdalla, ja sen jälkeen vedetään ensin yksi isompi eli puuskuttavampi nousu, jonka jälkeen dipataan taas alemmaksi ennen vielä isompaa nousua Beinn Edra -nimiselle huipulle (n. 14 km kohdalla).

Vietimme lounastauon Beinn Edran juurella: siinä olisi pari vesiputousta nousun alussa, mutta jostain syystä emme tajunneet niitä vaan jäimme dipin pohjalle siivilöimään suopuroista vähän liikkuvampaa vettä. Reitiltä eli harjun reunalta poikkeaminen tässä kohtaa ei ole varsinainen peliliike: suota pukkaa melko reippaasti reunasta poispäin. Kertaalleen paniikkisipsuttelin sellaisen hyytelölautan päällä, joka tuntui siltä että pettäessään se vetelisi kohtuullisen syvälle liejuun. Se oisi pyllystä yksin liikkuessa.

Beinn Edran huipulle päästyä päästiin myös julmettuun sumuun. Huipulla on jonkinlainen näköalakivikasa, mutta meillä visiota oli joitakin kymmeniä metrejä. Vaikka reitti jatkuukin suoraan etelään ja harjun reuna on aika hyvä maamerkki, kompassisuunnalla sumussa eteenpäin sutiminen koetteli silti pykälän tai useammankin verran uskoa. Vajaan tunnin rämpimisen jälkeen keli kuitenkin taas kirkastui, ja löysimme itsemme Bealach Chaiplinin mutkasta jopa ihan reitiltä.

Kirkastumishetken jälkeen kohtasimme Trotternish-osuuden ainoan muun vaeltajan, skottihepun jonka aksentista sai yllättävän hyvin selvää. Hän kertoi The Table -vinkin lisäksi rohkaisevia tarinoita mm. tuuleen karannutta telttaa jahdanneista leiriytyjistä, jotka liitovarjoilivat majoitusvälineessä roikkuen jyrkänteeltä alas. Kuulemma seuraavaksi yöksi/päiväksi oli myös luvassa jotain 80 mailia tunnissa -henkistä tuulta (se on kai paljon tuulta), mutta kyllähän meillä on jotenkin ookoot teltat mukana. No on tietty.

Suunnilleen 22 tjsp kilsan kohdilla reittiä sijaitsee Sgurr a Mhadaidh Ruadh -niminen näköalauloke*, jonka tasalla olevaan laaksoon laitoimme teltat semikuivimpiin hetteköihin. Paikasta löytyy aika hyvin vettä, ja elimme siinä toivossa, että kun ollaan vähän alempana niin ehkei tule niin paljon tuulta turpaan. Tuli kuitenkin.

*Kulttuurinootti: Sgurr a Mhadaidh Ruadh on toisella kotimaisella ”Hill of the Red Fox”, ja se esiintyy kai aika hyvässä kirjassa mikä pitäisi ostaa.

Päivä 3: Red Foxin liitomäki – Old Man of Storr – Portree

Illalla ja yöllä oli aikamoisen kylmä: makuupussissa täristessä meni varmaan tunti ennen kuin oli lämmennnyt sopivasti kokkailemaan illan Blå Bandit ja kaakaot. Nukkuminen maittoi silti ihan jees, mutta herätys oli sitten pykälän hooceempi. Teltta räpätti&väpisi pitkin ja poikin, sade ropisteli hyvällä sykkeellä ja Mikko huuteli jotain tuuleen hukkuvaa sekalaista synkkyyttä 10 metrin päästä omasta kangaskatiskastaan.

Hetken aikaa makuupusseista karjuttuamme päädyimme siihen että ei se keli tästä hetkeen parane ja teltat muuttuvat kohta mekoiksi, ja lähdimme purkamaan roiniamme. Ainakin joitain kevyempiä esineitä suuntasi kohti hittoa pakkausvaiheessa, ja itsekin piti ihan nojailla tuuleen. Muutama Mikon teltan kiiloista oli lennellyt oman telttani eteen näppäriksi täydennyksiksi. Sumua ja vettä pukkasi myös: alla emojit tuntemuksista.

Näkyvyyttä ei ollut juuri mitään, joten päädyimme tekemään sakkolenkin Hill of the Red Foxin ulkonemalla. Siellä tuuli sen verran reippaasti että pariin kertaan asettauduin polvilleen odottelemaan lisäpuhtia ja turhaan vähempää tuulta, ja kertaalleen puuska tempaisi nurinkin horjahtaessa. Reunaa piti vältellä aika huolella liitovarjot mielessä.

Tunnin-parin melko holtittoman evakuoinnin jälkeen päädyimme siihen osuuteen Trotternishiä, jossa pitäisi osata tehdä muutakin kuin seurata harjua etelään. Sehän meni tietty pieleen kun ei navigeeraus pahemmin maistunut keleissä ja ahdistuksessa, ja päädyimme liian aikaisin itään kulkevalle kukkulalle. Tässä kohtaa myös Ciceronen kirjan ohjeet tuntuvat menevän akselille turha-WTF (”Careful navigation is needed here”: juu). Kirjan sivut olivat tosin myös liimautuneet yhteen ja muutenkin oli huonoa lukuhetkelle.

Siinä vaiheessa kun varmistuttiin lopullisesti virhemuuvista, näkyvissä oli myös etelään johtava autotie ja suunnilleen toimivan näköinen laskeutumisreitti rinnettä pitkin. Ei käyty kovinkaan pitkää debattia siitä häivytäänkö vaiko palataanko etsimään reittiä.

Joku aika tielle yllättävän soista laidunta rämpimisen jälkeen kävi ilmi, että oltiin missattu Storr aika reilusti. Tuli se silti sieltä vastaan tietäkin pitkin lähestyessä.

Paarustelimme siis etelään päin johtavaa autotietä, kunnes Storrin parkkis tuli vastaan. Siellä oli jäätävästä kelistä huolimatta hurja määrä turisteja, joista tosin iso osa palasi hyvinkin nopeasti vastapallona takaisin parkkikselta Storrille johtavalta n. 45 minuutin polulta. Joillakin oli shortsitkin, meillä taas oli kylmä. Mikon puhelin oli kosahtanut kosteuteen jossain vaiheessa viimeisen vuorokauden sadekautta ja omani oli vielä taksikuskin hoteissa, mutta litimärkänä saatiin kuivemmilta turisteilta hyvin myötätuntoa ja luurilainaa. Soittelimme siis taksin noukkimaan Storrin parkkikselta: kuskin käyntikortti oli onneksi vielä ehtinyt vasta 40-prosenttisesti nestemäiseksi.

Sitten värjöteltiin asuntoauton takana tuulelta piilossa ja odoteltiin 30-45 minsaa kyytiä. Kyyti saatiin saman pariskunnan taksilta, johon kännykkäni jäi ensimmäisen päivän alussa. Puhelin ja kortit olivat edelleen priimakunnossa, ja rouva tarjosi myös pari tupakkaa kun kuuli että meidän varastomme olivat soosautuneet taskuihin. Isoin peukku.

Sitten olikin vuorossa B&B Portreessa (taas parisängyssä, jokaisella hiton kerralla parisängyssä, miksi) ja toipumisilta. Virallinen 3. etappi Storrilta Portreehen jäi siis myrskyn jalkoihin ja taksin ikkunasta vilkaistavaksi.

Päivä 4: Portree-Sligachan-Portree

Seuraavana päivänä Portreen toipuminen (satamassa mainiota kalaravintolaa, useampia baareja kylässä ja ennen kaikkea Benleen B&B:n hellä huoma) oli tehnyt tehtävänsä, ja arvelin että voisihan tässä vielä ainakin yhden etapin tsekkailla. Mikko taas arveli että voisihan tässä vielä yhden etapin tsekkailla bussilla, eli lähdettiin matkaan aamukymmeneltä kohti Sligachania moottorilla ja ilman.

Päivän reissu on vallan helppo: alussa kuljetaan vähän isomman autotien reunaa ulos Portreestä, ja sitten käännytään pienemmälle autotielle kohti Braesia, jonka kehutaan olevan yksi Skyen suojaisimpia paikkoja. Keli olikin normaalia sadetta lukuun ottamatta maantieosuuden 14-15 km ihan jees, eli ei tuullut ja välillä oli jopa vähän kirkasta. Maisemat eivät kuitenkaan ole mitenkään eeppiseksi määriteltäviä, ja käytännössä yksikaistaisella tiellä joutuu aina välillä pomppimaan syrjään autoja pakoon.

Kun reitti putkahtaa autotien ja sivistyksen reunoilta Loch Sligachanin suulle, edessä on 4-5 km sinänsä helpohkoa (ajoittain katoavaa mutta löytyy siitä veden ja rinteen välistä) rinnepolkua. Tämän osuuden näkee hyvin myös saarelle saapuvasta bussista.  Heti lahtilaakson alussa eiliseltä tuttu paholaisen tuuli alkoi taas hakata naamalle. Ei kuitenkaan niin vakavasti, että maabränditehtävä olisi unohtunut.

Loch Sligachanin varrella kulkeva polku on hyvällä kelillä päivän parasta osuutta: räkäsäälläkin oli mainiota poimia simpukankuoria ja ihmetellä veden toisella puolella häämyäviä kukkulavuoria, joista tuli vähän mieleen ensimmäisen Doomin maisemat.

Huonolla kelillä peukku kääntyy kuitenkin alasuuntaan. Tämä päivämatka on sellainen, jonka voisin jättää väliin reitiltä jos on tarvetta jotain jättää välistä. Varsinkin kun lopussa polku häviää tyystin, ja joutuu tarpomaan ties minkä ojan ja suo/deltaroippeen läpi.
Se jemmattu vesiputous siinä loppuosuudella on kyllä hieno.

Homman tuskaa ei helpota myöskään se, että Sligachanin asutuskeskus osoittautuu 3 talon kokoiseksi. Siellä on siis ravintola&hotelli, bunkhouse vähän syrjemmällä, ja leirintäalue. Leirintäalue ei ollut minkäänlainen vaihtoehto päivän keleillä, ja ravintolasta taas ei löytynyt Mikkoa. Siellä ei myöskään ole kenttää kännykälle ja kuppaisesti toimivat tunnin Wifi-kupongit loppuvat kesken alkumetreillä, joten kuultuani jokusen tunnin raflassa ihmeteltyäni että missään paikan majoituksissa ei ole enää tilaa, suuntasin takaisin Portreehen taksilla siinä uskossa että Mikolla on ollut sama keissi.

Portreessä toimi taas netti, ja kävi ilmi että oli siellä bunkhousessa ollut tilaa vielä aiemmin päivällä ja siellähän se seurueen toinen puolisko oli ollut jemmassa. Yö meni taas samassa Benleen B&B:ssä samassa sängyssä, mutta tällä kertaa oli koko punkka omassa käytössä \o/ Benleen kuningatar Elisabeth ja millilleen identtiset aamiaiset ovat aarre.

Päivä 5: Portree-Sligachan (taas)

Edellisen päivän harhautumisen jälkeen Mikko päätyi päätymään aamubussiin kohti sivistystä eli Fort William-Glasgow-Edinburgh-akselia. Itse pähkäilin seuraavaa muuvia Portreessä aamupäivän, ja (varsin todella hyvästä!) turisti-infosta saadun bussitulkkauksen jälkeen kurssi selkeni. Jos tänä iltana menisi Sligachaniin yöksi ja seuraavana päivänä hoitaisi etapin Sligachanista Elgoliin pakettiin kello 14 mennessä, Elgolista ehtisi vielä bussilla Broadfordiin, siitä Glasgowiin ja siitä Edinburghiin ihan vallan hyvissä ajoin puolilleöin. Eli lähibussi Portreestä Sligachaniin nam: nekin lähtevät siitä keskusaukiolta, jotkut 10 nurkilla aamulla ja jotkut 14 pintaan (kai?).

Sligachaniin selkeämmällä kelillä päästyä selkeni senkin paikan tarkoitus. Sinne ei ole tarkoitus mennä olemaan, vaan menemään Sligachanin laaksoon eli Glen Sligachaniin.

Hakeuduin parisen kilsaa Sligachanin taloilta Glen Sligachanin laakson suuntaan ja tuuppasin sitten teltan pystyyn, kun pilvet alkoivat näyttää tummemmilta. Illaksi oli lupailtu jossain paikallisessa (taisi olla Sligachanin raflan ovessa olevassa tiedotuksessa) infossa puhuria, joten raahailin kiviä teltan reunoille Trotternishin kauhut muistissa. Tämä oli väärä hälytys: norskien yr.no:n ennustama iisimpi keli oli tässäkin tarkka.

Päivä 6: Sligachan-Elgol

Yöllä oli pykälän kylmä, koska en ollut muistanut kuivata kamoja toissapäiväisen Portree-Sligachanin uiton jäljiltä. En ollutkaan aiemmin herännyt keskellä yötä jaloista yläkroppaan leviävään halvaantumismalliseen jäätymisturtumiseen, joten matkailu avarsi tässäkin. Jonkinlaiset elukat mölisivät myös raivolla pitkin kukkuloita.

Aamulla homma lähti silti käyntiin vallan mainiosti. Herääminen 6 aikoihin onnistui, ja matkaan pääsin aika tarkalleen 7:n kohdilla, kun oli tarpeeksi valoa posotteluun. Oppaan mukaan etappi kestää 6-8 tuntia, ja arvelin eli toivoin että homma onnistuu ainakin siihen 7 tuntiin ja ehdin 14 ja risat lähtevään bussiin.

Reitti pitkin Glen Sligachanin laaksoa on vallan selkeä. Kerran pitää mennä siitä ison kivikasan kohdalta vasemmalta puolelta pitkin laaksoa eikä siitä mikä lähtee oikealle ja kiipeää ylös kiertoreitille, tosin sekin olisi varmaan siisti jos olisi enemmän aikaa.

Laakso on nätti kuin piru, tosin monessa paikkaa kostea ja pienen pätkää suomainen. Silti vallan helppokulkuista ja ”ooh aah onpas siinä vuoria niin kuin Skotlannissa pitääkin”.

Reitti on helppokulkuinen, ja kun pidin röökitauot lyhyinä ja askeleen vähän normaalia reippaampana, ennätin alkuleiristä Sligachanin laakson etumaastoilta (ehkä pari kilsaa varsinaisesta aloituspaikasta eteenpäin) Camasunaryn lahden uuteen bothyyn suunnilleen 10:30 eli about aamuseiskan lähdöllä 3,5 tunnissa. Tapasin vähän ennen Camasunaryä pari autiomajalla majailevaa kalastajaa (ainoat ihmiset etapilla), jotka olivat semisti vaikuttuneita tahdista, mutta mistään ennätysvauhdista ei tosiaankaan ollut kyse. Eli 4 h Sligachanista Camasunaryyn voisi olla aika turvallinen tavoite.

Laaksosta putkahdetaan Camasunaryn lähestymiseen vähän yllättäen, mutta matka siitä kun talot näkyvät siihen varsinaiseen (uuteen) bothyyn on yllättävän pitkä, varmaan lähellä puolta tuntia. Vanhempi bothy siellä oikealla puolella lahtea oli varmaan siistimpi, mutta maanomistaja nappasi sen takaisin itselleen joskus 2014 kieppeillä.

Camasunaryyn tuli saavuttua niin hyvissä ajoin, että kerkesin istahtaa kokkaamaan ihan oikeaa ruokaa ja kirjoittelemaan vieraskirjaan. Jos käyt siellä niin jossain 30.9.2016 tienoilla on mun hattivatti. Jätin myös Marinolin jämät polttojuttukolehtiin.

Uudessa Camasunaryn majassa on siistiä mm. se, että kommandot teki sen nopeesti.

Camasunaryn jälkeen tulee vielä seuraavassa niemekkeiden rajaamassa kohdassa loistava biitsi Glen Scaladalin kohdalla. Jos Camasunary on täynnä, tällä rannalla on hyvää leiriä.

Camasunarystä Elgoliin kuljetaan hitaammin etenevää rantakalliopolkua, mutta kokonaisuudessaan etapin saanee ihan OK inhimillisesti tiristettyä siihen 6 tuntiin jos tinkii tauoista ja valokuvien ottamisesta. Itse pidin aika leppoisan lounaan, useamman röökitauon ja kuvailin menemään minkä kerkesin ja silti olin perillä ei kovin paljon yli 13 (lähtö siis joskus 7 aikaan). Sateenkaaret ja likaiset pöksytkin ennätti kuvata.

Reitti saapuu Elgolin kylään sopivalla siirtymällä: ensin näkyy yksi tai kaksi taloa kukkulalla, ja sitten koko Elgolin kuhiseva metropoli. Siihen minä pysähdyin.

Elgolista pitää mainita uudelleen se protip, että kyläkaupassa ei näkynyt missään olevan myynnissä aikuisten tai edes inkiväärikaljaa. Tähän lopettaessa saattaa siis olla tutkimisen takana mistä saa shamppanjansa (ehkä kahvila/ravintolasta jos se on joskus auki?) Irn Bru tosin löytyy kylmäkaapista.

Elgolista pääsee siis 14 ja risat bussilla kohti Broadfordia, josta puolestaan voi napata bussin kohti Glasgowia. Glasgowista pääsee sitten taas seuraavalla bussilla Edinburghiin. On siis ihan mahdollista aloittaa Sligachanista aamulla, tehdä etappi Elgoliin ja päästä vielä puolenyön aikaan samana päivänä baariin Edinburghiin. Siinä vain menee yhteensä noin 17 tuntia, mutta kävelyn jälkeen istuminen maittaa ainakin hetken aikaa.

Eli siis tuollainen reissu! Skye on Todella Hieno Mesta ja voi hyvinkin olla että tulee lähdettyä uusintavisiitille. Silloin varmaankin tekisin paikkoja näiden suhteen:

• Old Man of Storrin näkeminen hyvällä kelillä
• Quiraingin päälle The Tablelle
• Taliskerin viskitislaamo (lähellä Sligachania)
• Yöpyminen Lookoutissa (+valaankatselu) ja/tai Camasunaryssä
• Vaihtoehtoreitti Camasunarystä Bla Bheinnille
• Fairy Pools (sekin on lähellä Sligachania :O)
• Venekyyti Elgolista Loch Coruiskille
• Elgolin pyöreä kivi (vai olikohan niitä monta), rantanäkymät yleensäkin
• Varmaan lähempänä elokuuta että tarkenisi paremmin