GR20-revanssi (Korsika, heinäkuu 2017)

Mikä: 

Vendetta, bitches! Vuonna 2013 käytiin koittamassa onneamme GR20:n kulkemisessa etelä-pohjois-suunnassa, ja keskenhän se jäi. Homma tyssäsi hiukan pirun närästävästi Cirque de la Solituden juurelle, ja sen takana olisi ollut vielä muutama etappi ennen pohjoista startti-maalia Calenzanaa. Herran vuonna 2017 palattiin rikospaikalle ja kuljettiin rästiin jääneet etapit ”oikeaan suuntaan” pohjoisesta etelään, eli 3 päivää Calenzanasta Haut Ascoon. Haut Ascosta tehtiin vielä kaksi päiväretkeä, joilla tsekattiin (sortuman takia 2015 suljettu) Cirque de la Solitude sekä huiputettiin Korsikan korkein vuori Monte Cinto. Tällä kertaa saatiin pussitettua siis aikas lailla kaikki loput puuttuvat, ihminen voi nyt olla rauhassa. Paitsi että koko reitti pitää ehkä vielä joskus kulkea kerralla läpi.

2. osastossa paria päivää myöhemmin matkaan lähteneet Lauri ja Rautakansleri-Tanja kulkivat Monte Cinton huudeille Cortesta (Tavignanon laaksoa Segan refugelle ja sieltä vuoren juurelle Calacucciaan), joten heiltä olisi vieläpä bonuksena mystistä reitin ulkopuolista tietoa saatavilla jos se selviää joskus eetteristä tänne asti.

Reitti: 

Vähän jo yllä spoilasin, mutta siis 3 ekaa etappia GR20:tä ja 2 päiväreissua:

• Calenzana – Refuge d’Ortu di u Piobbu
• Refuge d’Ortu di u Piobbu – Refuge de Carozzu
• Refuge de Carozzu – Haut Asco
• Haut Asco – Cirque de la Solituden reuna – Haut Asco
• Haut Asco – Monte Cinton päälle – Haut Asco

Tämä oli vallan mainio siivu GR20:tä: jos tietää ettei ole intoa tai aikaa käydä koko reittiä, kolmen ensimmäisen päivän aikana näkee julmetun vaikuttavia vuoristo-osuuksia ja pääsee peri-GR20:mäisen kallionousun ja rämpimisskrämblen makuun. Haut Asco on puolestaan erinomainen tukikohta päiväreissuille Cirquelle ja Cintolle piipahtaessa, mestasta löytyy refugen lisäksi hotellia ja raflaa (talvisin hiihtokeskus) sekä (pikku)bussiyhteys junaradan varteen Ponte Leccciaan, ehkä tämän linkin takana oleva.

Reitistä varmaan kannattaa mainita erikseen vuoden 2015 uudistus, eli Cirque de la Solituden sulkeminen. Ennen kivivyöryonnettomuutta ja reitin siirtämistä pois Solitudelta mesta oli reitin kohokohta / pelätty mörkö jyrkkine seinämineen ja ketjuineen. Nyt GR20:n 4. etappi kulkee Solituden Dante-kraaterin läpi tutisemisen sijasta Monte Cinton kylkeä pitkin, ja Solitudelta on poistettu (ilman kiipeilyvarusteita edes vähän turvallisen) kulkemisen mahdollistavat tikkaat ja ketjut. Ciceronelta löytyy ilmainen päivitys uudesta reitistä. Jos Haut Ascossa viettää taukopäivää tai on muuten siellä päiväretkimielessä, Cirquen reunalle ihmettelemään ja takaisin Ascoon ennättää päivärepulla 4-5 tunnissa.

Opas:

Nyt oli kovin taloudellista kun pärjäsi hyllystä löytyneellä vanhalla kirjalla, eli vuoden 2013 painos Paddy Dillonin GR20-oppaasta päti edelleen Cirque de la Solitude -muutosta lukuunottamatta tällä pätkällä erinomaisesti. Uusi (2016 tai tuoreempi) painos kannattaa kuitenkin hommata, ettei uutta 4. etappia tarvitse pyöritellä irtolehtinä ja on sieltä vissiin eteläpäädystä myös palanut ainakin Asinaon refuge tällä välillä.

Apropoo kirja: Jari Järvelältä tulee syksyllä 2017 GR20:lle sijoittuva jännäri Se ken tulee viimeiseksi. Taustatutkimus pitäisi olla kohdallaan, kts. tämä Suomen Kuvalehden juttu.

Milloin sinne kannattaa mennä:

Heinäkuun alku oli aikas jees! Vuoden 2013 reissulla oltiin kuukautta aiemmin liikkeellä ja silloin törmäiltiin aina välillä lumeen, korkeimmilla leiripaikoilla (Petra Piana 1800 m tms.) oli jopa turkasen viileä. Nyt oli eeppisen hikistä ensimmäisenä päivänä kun noustiin Calenzanasta ylös vuorille alemmalta korkeudelta, tai no minulla oli pirun hiki kaikkina päivänä, mutta ihan vallan siedettävää kun muisti aurinkorasvan ja julmetusti vettä. Lunta nähtiin vain pari hassua länttiä Monte Cinton ylimmillä rinteillä, normireitillä ei jälkeäkään 2000 metrissäkään.  Nukkumiset tarkeni passelisti tarpissa.

Heinäkuuta mainostetaan ruuhkaisena, mutta meillä ei tullut kuitenkaan mitään järkyttäviä jonoja vastaan ja pitkiä pätkiä mentiin melkolailla omissakin oloissa. 2. yön leiripaikalla Carozzussa oli lieviä vaikeuksia löytää hyvää tai edes jotain telttapaikkaa myöhään saapuessa, mutta kyllä sinnekin kaikki mahtui pitkin pöpelikköä. Refugeen jos haluaa sisälle, ennakkovaraus on aika must.

Heinäkuussa on myös voimassa kesäaikataulut junissa, ja vuoroja on enemmän kuin alkukesästä tai syksyllä. EOS olisiko sama kuvio busseissa, niitä en tullut tsekanneeksi.

Vaikeusaste:

Sama kuin viimeksi, eli melko suolainen. Hiosti ja hapetti, sitten turtui. Tällä pohjoispään alkumatkalla tulee julmetun reippaita nousuja, ja monessa paikkaa ”pääsee” skrämbläämään rinkan kanssa aika kinkkisiäkin nelivetoa vaativia kohtia. Ensimmäisenä päivänä nousumetrejä siunaantuu suunnilleen 1550, mutta raskaimmalta tuntui silti aaltopeltikorkeuskäyräinen 2. päivä. Jos rinkan kanssa olisi pitänyt nousta Monte Cintolle (4. etapilla 1250 nousumetriä ja huipulla käynti vielä vähän lisää), se olisi todnäk ollut julmetuin rutistus: päivärepullakin reissu Haut Ascolta tuntui tekemiseltä.

Niin kuin viimeksikin tuli sanottua, GR20:tä ei oikein varauksetta voi suositella ensimmäiseksi vaellukseksi. Koska ollaan elämää ovelampia, mehän tietysti värvättiin mukaan yksi ensikertalainen (tai toinenkin mutta Rautakansleri meni toisessa osastossa eri reittiä).  Katastrofin sijasta tuli kuitenkin great success yhtä ambulanssitilausta lukuun ottamatta: Haikki-Maikki aloitti vaellusharrastuksen kerralla syvästä päädystä ja kiroili tiensä Haut Ascoon ja Cirquen reunalle asti kuten pomo. Cirquelta palatessa silpoutui sitten jalka, mutta diplomi oli jo ehditty ansaita ainakin pariin kertaan.

Miten sinne pääsee:

Viime reissulla lenneltiin Ajaccioon, koska aloitus oli eteläpäädyssä saarta. Nyt kun startti tehtiin oikeasta suunnasta, tartuttiin tilaisuuteen napata lautta Nizzasta.

Menomatkalla käytettiin Moby Linesin lauttaa Nizzasta Bastiaan, paluumatkalla puolestaan Corsica Ferriesin vehjettä Bastiasta Nizzaan. Hinta oli 30 euron tuntumassa per suunta. Molemmat saa varattua ainakin Direct Ferriesin kautta, tosin kannattaa ehkä asioida suoraan Mobyn tai Corsica Ferriesin kanssa jos siihen löytää konstin. Molempiin suuntiin mennessä lautat olivat myöhässä, ja paluumatkan lentoihin sopiva lautta siirrettiin lähtemään 6 tuntia myöhemmin eri kaupungista. Tästä johtuen jouduimme vaihtamaan paluumatkan päivää aikaisemmin lähtevään lauttaan ja ajamaan 3 tuntia saaren eteläpäästä aamuseiskaksi satamaan.

Turauksen kruununa lippujen siirtomaksun luvattua palauttamista on tullut kyseltyä jo kolmeen kertaan ilman minkäänlaista vastausta. Nizzasta saarelle mennessä otettiin yölautta, eli iltakympiltä lähtö Nizzasta ja 8:00 saapuminen Bastiaan: tämä oli vallan toimiva systeemi kun hyttikin sisältyi. Jos aikoo syödä laivalla, ateria kannattaa ostaa lipun kanssa etukäteen, tiskiltä hinta on jäätävä.

Menomatka oli huomattavasti paluuta vähätraumaattisempi mm. siksi että Moby Linesin laiva oli joku vanha porolautta. Oli pallomeret ja Sega Rallyt, hanoissa näkyi vielä Pietra-tarran alla Lapin Kulta, ja respan kelloissakin oli Suomen ja Venäjän liput.

Jostain syystä lautat eivät ainakaan hakemalla näyttäneet kulkevan Calviin, joka olisi ollut paljon näppärämpi satama (vartin ajomatkan päässä reitin alusta eli Calenzanasta). Tämän takia aamulautalta kirmattiin nappaamaan 9:n juna Bastiasta Calviin (n. 15-20 euroa ja 3 h). Junat toimivat tällä visiitillä saarella aina erinomaisesti, vuoroja oli vähänlaisesti mutta tilaa kuitenkin riitti ja aikataulussa mentiin. Toisinko merde-veneet.

Kommenteissa vinkataan paljon näppärämpi satama paljon enemmän lähellä Calvia eli L’Ile Rousse: kiitos Leningradka!

Korsikan junissa kannattaa siis hoksata kesäsesonki: näemmä 26.6. alkaa kesäaikataulu, jolloin vuoroja on enemmän eli edes joskus.

Ruoka, vesi, majoitukset:

Kaksi ensimmäistä yötä yövyttiin refugeiden lähimaastossa tarpeissa. Leiriytymismaksu on suunnilleen 7 euroa per henki, refugessa sisällä nukkuminen puolestaan maksaa 12-15 euroa jos sinne mahtuu (varaa etukäteen). Refugeissa myytiin aikas kiitettävästi pöperöitä ja kylmää oluttakin löytyy, joten omia ruokia ei välttämättä tarvitse kantaa kuin päivällä syötävät suklaapatukat tms. välipalat. Refugeissa syöminen ja juominen on tosin pykälän tai pari kuivamuonaa hintavampaa, alla Ortu di u Piobbun hinnasto.

Refugeista pitää mainita erikseen vuoden 2013 jälkeen scifimäisen kehitysloikan ottaneet uutuuttaan hehkuvat vessat: reiät lattiassa oli korvattu suorastaan luksusmaisilla polkemalla vedettävillä pömpeleillä, ja ainakin yhdessä kopissa oli jopa hetken vessapaperiakin :O Suihkut olivat onneksi edelleen kylmiä ettei ihan pilalle hemmoteltu.

Kolmantena yönä ökyiltiin ja napattiin hotellihuoneet Haut Ascosta. Ascosta löytyy siis sekä refuge sekä hotelli. Hotellista maksettiin muistaakseni noin 40-50 euroa per naama aamiaisella höystettynä kun nukuttiin 2×2 hengen huonekompleksissa, ja parin tarppiyön sekä kolmen hikisen päivän päälle oikea punkka maittoi eri hyvin.

Haut Ascon hotellin kyljessä on ravintola, jossa kannattaa syödä jotain ihan muuta kuin pihviä koska se on sitkeää. Ensimmäisenä iltana syötiin menutyylinen paketti joka upposi vaelluksen päälle ison peukun väärtisti eikä hintakaan ollut tyystin ryöstöä. Korkealla sijaitseviin refugeihin verrattuna taksat hotellilla olivat jopa vähän lempeät koska paikkaan pääsee kuitenkin myös autolla eikä pelkästään kengällä, aasilla tai helikopterilla.

Retkiruokailu oli kompastua tyystin vääränlaiseen kaasuun. Juoksimme oikeanmallisen kaasupullon perässä sekä Nizzassa että Calvissa, mutta niitä Suomessa myytäviin keittimiin sopivia kierteitä ei näyttäisi tärppivän siellä lainkaan mistään. Lauri ratkaisi tämän viime reissulla adapterilla joka syö myös ulkomaisia kaasutörppöjä, meiltä taas meinasi jäädä ratkaisematta kokonaan. Calenzanan leirintäalueelta löydettiin kuitenkin aamulla reitille lähtöä tehdessä jonkun kierrätyslaariin lahjoittama kaasunjämä oikeilla kierteillä. Refugeilla oli kuitenkin myös yleisessä käytössä olevia kaasukokkauspisteitä, joten olisi ne pussiruuat saanut sielläkin sitten syötyä ainakin illalla.

Vesi ei myöskään ollut suuremmin ongelma, kun tajusi tankata tarpeeksi siitä tällä pätkällä yleensä reitin puolivälin tienoilla tulevasta viimeisestä vesipisteestä. Niitä vesipisteitä siis kuitenkin oli matkan varrella, ja jopa siinä kohtaa missä opaskirjassa väitetäänkin. Kuuma keli lisää hörppimisvaatimuksia, joten ihan hirveästi ei kannata koittaa optimoida painoa tai riskeerata että olisiko tuolla vartin päässä vielä yksi mesta ennen lopun kuivaa osuutta.

Päivä 1: Calenzana – Refuge d’Ortu di u Piobbu (12 km, 7 h)

Oppaassa muistetaan varoitella useampaan otteeseen siitä miten reipas litsari ensimmäinen päivä on kävelyä aloittavalle: 1550 metriä nousua ja 235 laskua. Tätä oli tullut jännättyä porukalla koko matka starttiviivalle, joten ehkä siitä syystä yllätyimme siitä miten epämurhaava paketti ensimmäisen päivän urakka loppujen lopuksi oli. Tarpeeksi kun psyykkaa kituvansa rinteessä niin siihen ehkä turtuu etukäteen.

Aloitimme reissun siis taksikyydillä Calvista Calenzanaan, hintaa kyydille tuli muistaakseni just se 50€ minkä äijä lähtiessä arvioikin. Kaupan päälle taksikuski valisti meitä mm. lumitilanteesta (ne pas ollut enää niegeä) sekä lähistöllä sijaitsevasta tuhannen muukalaislegioonalaisen leiristä. Yövyimme aloitusta edeltävän yön Calenzanan leirintäalueella, jossa kannattaa koittaa hoitaa itsensä kauemmaksi tiestä: paikallisilla oli joko joku syy juhlia tai sitten perinteenä valvottaa GR20:lle lähtijöitä, ja koko yön joku paviaani pärisytti mopediaan tms. ruohonleikkuria viereisellä tiellä.

Calenzanassa on ensimmäisen ylämäen päässä GR20-teemainen ravintola, josta sai niin hyvää yrteillä ja oksilla maustettua oliiviöljyä että tankattiin sitä koko pullo illalla pitsalla käydessä. Tarjoilija vilkaisi putelia pariin otteeseen pöytää tyhjentäessään. Saman ylämäen puolivälistä löytyy myös kauppa (muistaakseni Spar), joka ei tosin ollut vielä auki aamulla lähtiessä tai illalla kylillä käydessä.

Ensimmäisen etapin aluksi kuljetaan siis Calenzanan läpi kohti kukkuloita. Alkumatka ja oikeastaan koko ensimmäinen päivä on hämäävän mukavaa maastoa metsäpoluilla ja kasvillisuutta pukkaavilla kukkuloilla. Vaikka hiki tihkuukin minkä kerkeää ja korkeusmetrejä kertyy se puolitoista tuhatta, ihan jäätävän jyrkkiä tai kallioisia mäkiä ei vielä tule vastaan. Päivä tuntuu ehkä vähän niin kuin pelipaikan lähestymiseltä.

Matkalla tutustutaan mm. pariin vanhempaan valtiomieheen, brittiä ja aussia. Toinen on sopivasti lääkäri niin kulkeminen heidän kanssaan about samaa tahtia käy hyvin.

Suunnilleen 800 metrin korkeudessa tulee hyvä spotti ensimmäiselle tauolle ison kivirykelmän huudeilla, ja sitten heti perään n. puolentoista tunnin jälkeen Bocca a u Saltun näköalatanteella 1250 metrin kohdalla. Saltussa alkaa jo tuntea olevansa voiton puolella, koska päivän päätepiste sijaitsee enää n. 300 korkeusmetriä korkeammalla. Ajassa mitattuna maaliin on kuitenkin vielä useampi tunti, joten Saltussa on hyvä pysähtyä nappaamaan suklaapatukkaa ja tuulettamaan maisemien ääressä.

Jottei menisi ihan ensimmäisen päivän helppouden dissaamiseksi, niin on siinä siis kiipeämistä ja välillä maastokin tekee vähän tepposia. Vaativimmasta päästä GR20:n etappeja tämä ei silti minusta ollut vaikka tietty reilusti puuskuttamaan pistääkin.

Lopussa kierretään U:n muotoista rinnettä niin että Refuge d’Ortu di u Piobbu pilkottaa jo kaukaa näkyvissä väärällä puolella U-kirjainta. Huonompana päivänä pistäisi närästämään kun joutuu tuijottamaan maalia pitkän loppulähestymisen ajan, mutta alkuinnostuksessa sekään ei pistänyt harmittamaan. Maikkikin alkoi muistaakseni kiroilla vasta seuraavana päivänä.

Refugen alla aukeaa julmetun laaja rinne täynnä leirintäspotteja, mutta väkeäkin piisaa tonttia vastaavassa satsissa. Eero sai kuitenkin scoutattua meille mukavan paikan metsiköstä alueen laitamilta kunhan viinin kittaamiseltaan kerkesi.

Illalla piti tuhota pois repusta 400 gramman jumppapaino eli äidin mukaan laittama muikkukukko. Ultralight-retkeily ei ollut yleisesti kovin hyvissä kantimissa tällä reissulla.

Jonkun ihmeen kautta illalla ilmaantui jokunen ylämaan hyttynenkin, mutta maisemat hämärtymisen aikaan olivat useammankin raaputuksen väärtit.

Päivä 2: Refuge d’Ortu di u Piobbu – Refuge Carozzu (8 km, 6,5 h)

Ennen lähtöä hengattiin pitkään ja hartaasti aamiaistamassa Ortun yleisellä keittopaikalla, jossa kannoimme oman kortemme kekoon tussaamalla ”siivoa jälkesi” -ohjeet pihan kaasulevyrivistön väliseinään molemmilla kotimaisilla siitä jo löytyvien vähäisempien eurokielien jatkoksi. Städä din skit, var så god!

Alkumatkasta pääsee lonnimaan verrattain helpossa metsäisessä maastossa pitkin polkuja ja pienehköjä kallionousuja, kunnes tunti-puolitoista myöhemmin pölähdetään raunioiden ohi pieneen laaksoon joen varteen: opaskirjasta luntattuna kyseessä ovat Bergeries de la Mandriaccia sekä Ruisseau de la Mandriaccia.

Raunioiden vieressä sijaitseva jokilaakso olisi muuten loistava spotti lepuutella pitempäänkin, mutta kuten oppaassakin erikseen mainitaan, joen ylityspaikan ympäristö on muurahaisten valtaama ja ne puolustavat reviiriään paholaisen innolla. Mandriaccian jälkeen alkaa päivän iso nousuosuus ja metsämaisemat jäävät vähitellen taakse. Oikeaa kivistä ja terävähampaista GR20:tä kohti! Puuskuttaen.

Murkkujen laaksosta on noin 450 kivistä ja kovin urheilullista nousumetriä Bocca Piccaian näköalapaikkaan. Jossain about sinne nousemisen puolivälissä reitti kulkee polussa melkeinpä kiinni olevan kivestä pilkistävän vesiputken ohitse: omien huomioidemme mukaan se vaatimattoman näköinen piippu taitaisi olla päivän etapin viimeinen vesipiste ennen maalia ja kannattaa hyödyntää. Reitillä oli vielä vähän sen jälkeen epämääräisiä ”Source”-kylttejä, mutta niiden mukaan hortoilemalla vedimme vesiperän (siis ei vettä) ja loppumatkalla uhkasi tulla jano. Toinen tämän mäkiosuuden muistiin kirjaamisen arvoinen tapahtuma oli Maikin ansiokas tuplarumasana eilisen päivän rasitusten ja polulle tunkevien oksien ahdistamana. Piti ihan tarkistaa oliko Mikko kuitenkin hiipinyt jostain reitille salaa messiin.

Bocca Piccaian älyttömän makian näköalapaikan jälkeen nykäistään vielä joitakin kymmeniä korkeusmetrejä ja rikotaan 2000 metrin katto. Samalla alkaa päivän vaativin osuus, eli opaskirjan korkeuskäyräkuvassa ”suhteellisen tasainen” marssi kallioisella harjanteella kohti EI IKINÄ saapuvaa viimeistä boccaa, josta alkaa loppulaskeutuminen laaksossa odottavaan refugeen. Korkeuskäyrässä suunnilleen kananlihalta näyttävä aaltopeltikuvio osoittautuu ihan omin jaloin livenä kuljettuna ihan oikeiden mäkien raskaaksi ylös ja alas jyystämiseksi, ja maastokin muuttuu rosoiseksi.  Maisemat pysyttelevät kuitenkin onneksi myös edelleen osastolla hulppea.

Jonkin aikaa harjanteen kanssa painittuamme saamme niskaamme reissun ensimmäiset ja taisipa olla myös ainoat pilvet, ja pitää vetää ihan takkia päälle. Sekin taisi olla reissun ainoa kerta sitä laatua. Fiiliksiä viilensi myös se, että siksakkaaminen ylös ja alas ei vaan meinaa loppua. Jokusen kerran joutuu myös vetämään nelivetoa sellaisissa kiipeilyradoissa jotka jännäsivät vaikka niitä osasi odottaa, ties sitten miten paljon lämmittivät ensikertalaisen mieltä. Tai kuulosti kyllä vähän siltä että ei ehkä palio.

Ihan s*****n pitkän rämpimisen jälkeen saavutetaan Bocca d’Avartoli, joka hoksataan hetken juhlimisen jälkeen siksi ensimmäiseksi boccaksi eikä siksi jälkimmäiseksi josta lähdetään alas laaksoon. Lämmitti se silti hetken ja ansaitsee tulla kirjatuksi muistiin.

No sit oli vielä varmaan lähemmäs tunti ylösalas junttaamista. Joissain kohdissa saattaa olla hyvä sauma eksyä reitiltä ainakin sumussa, meillä jouduttiin ilmankin hetken aikaa huutelemaan karkulaista takaisin laumaan kun oli posottanut ylös kääntymisen ohi.

Vihdoinkin se lasku saapuu! Bocca Innuminatan (aka Bocca Carozzu) 1865 metristä laskeudutaan viimeisten 2 kilometrin aikana karvan alle 600 korkeusmetriä eli 1270 metriin Refuge Carozzuun. Harjulla spedeilystä väsyneenä myös tämä laskeutuminen käy työstä, ja askeliaan joutuu varomaan jyrkillä kalliobaanoilla.

Vähitellen Carozzun refuge kuitenkin pomppaa vastaan metsiköstä. Tai ei varsinaisesti pomppaa, koska rakennuksen näkee jo kaukaa rinteestä loppulaskeutumisen aikana, ja taas ahdistaa kun ei ikinä päästä perille. Paikka on todella mukava mutta illan peränpitäjien joukossa saapuessa myös todella täynnä, ja telttapaikkaa joutuu etsimään jaksamiseen nähden turhan kauan. Leiripaikat on ripoteltu pienille aukioille metsään, ja joka paikassa risteilee polkuja aukioiden välissä. Tukimme yhden risteyksen ja tuuppasimme lipun kepinnokkaan merkiksi siitä että ei kannata kritisoida ku ei myö tajuta.

Yö sujuu varsin hyvin ja vähillä vaurioilla ainakin omalle joukkueelle. Maikki kippaa kerran pimeässä nurin ja kiroilee jo ilmassa niin äänekkäästi että puolisen tusinaa muuta leireilijää säntää tarkistamaan onneksi vähäisiksi jääneitä vahinkoja. Pimeissä ja kylmissä suihkukopeissa sen sijaan GR20 vaatii ensimmäisen uhrinsa, kun jo ensimmäisenä päivänä muutenkin vaikeasti liikkunut kanukki mätkähtää nurin suihkussa ja väitteistään huolimatta ei ole ihan kunnossa. Seuraavana päivänä ilmeisesti tuli noutaja eli evakuointi alemmille maille ja retki jäi sillä kertaa kaksipäiväiseksi.

Päivä 3: Refuge Carozzu – Haut Asco (6 km, 5,5 h)

Kalenteri oli tässä kohtaa nytkähtänyt heinäkuun 5. päivään, mikä tarkoitti 2. osaston liikkeellelähtöä Cortesta laaksoa pitkin: Laurin ja Tanjan oli suunniteltu ilmaantuvan toiselle puolelle Monte Cintoa jonnekin Calacuccian huudeille seuraavan päivän päätteeksi. Me taas saapuisimme vuoren nilkoille vastakkaiselle puolelle mäkeä Haut Ascoon tämän päivän maalissa, ja sitten pähkäiltäisiin miten poppoot yhdistetään (Cinton huipulla tapaaminen oli ollut aika vahvoilla esityslistalla) ja minnekäs seuraavaksi. Tämä oli siis suunnitelma ja sitä lähdettiin toteuttamaan vallan reippaina.

Hetikohta refugelta lähdön jälkeen laskeudutaan vähän matkaa laaksoon ja ylitetään joki riippusiltaa pitkin. Joessa ja myöhemmin jalkojen alla rinteessä on isoja sileitä kivilaattoja, joille opaskirja tarjoaa nimeksi ”Spasimata Slabs”. Liukkaalla kelillä niiden päällä sutiminen olisi hanurista, ja tällä osuudella onkin reippaasti kettinkiä avittamassa huonomman pidon sattuessa.

Matkaan oltiin päästy varsin ookoo aikaan, ja jokea seuraileva alkunousu päästiin tekemään siunatussa varjossa. Jossain joen päässä olevan vesiputouksen nurkilla kannattaa tankata vedet, koska sen jälkeen aletaan nousta taas hanattomalle korkealle kallioharjulle.

1860 metrin korkeudessa törmätään fake news -vesielementtiin eli juomakelvottomaan Lac de la Muvrellaan, suunnilleen vähän yli puolivälissä päivää.

Lac de Muvrellalta ei ole enää suunnattoman pitkä matka seuraavaan pysähdyspaikkaan, pieneen näköalaspottiin johon saavuttua on suorittanut leijonanosan päivän kiipeämisestä. Siinä sai pitää lounastauon, tosin näköalatasanne oli sen verran pieni että siellä meinasi tulla jopa pykälän ruuhkaa.

Tästä spotista näkee aika lailla koko loppusuoran pitkin harjua Bocca a i Stagnille, eli siihen ihanaan mäenpalaan josta aloitetaan alamäki kohti maalia. Monte Cintonkin kärki möllöttelee jo siellä horisontissa, eli tuolla kuvan keskellä hobitista loivasti yläoikealle.

Näköalaspotin jälkeen saavutetaan Bocca a i Stagni melko piakkoin, ja siellä on taas otettava kuvia. Haut Asco ilmestyy tässä kohtaa näkyviin laaksossa, ja edessä on enää noin puolentoista tunnin laskeutuminen kohti terassia. Matka tuntuu (ei niin kovin yllättäen) hitaalta ja pitkältä, ja alamäki on ensimmäiset kaksi kolmannesta sen verran jyrkkä että reisissä huomaa jarrutelleensa. Useammat lipat ovat lähellä irtosorassa.

Laskumetrejä boccalta kertyy taas kuutisensataa, kun tiputellaan kahdestatonnista Haut Ascon 1420 metriin. Vesi on taas vähissä kaikilta muilta paitsi Maikilta, joka ei meinaa millään suostua luopumaan kahden litran varavesistään kun ei ikinä tiedä jos viimeisen kolmen vartin aikana vaikka haaksirikkoudutaan.  Maali tulee silti vastaan vääjäämättä!

Ascossa on ihan kaikkea, varsinkin loistava terassi. Juhlimme tänne asti pääsemistä hotellimajoituksella, ja sitten illalla juhlitaan vielä muutenkin sen verran että britit käyvät pöydässä sanomassa että olivat kyllä kuulleet suomalaisista mutta silti kunnioitettavaa suorittamista. Saimme synninpäästön (kai) kun selostimme että olimme korvamerkanneet seuraavan päivän taukoiluun ja/tai päiväretkeilyyn.

Päivä 4: pikkureppuretki Cirque de la Solitudelle Haut Ascosta (4-5 h)

Lepopäivänä arvotaan että mikäs olisi hyvä tapa viettää taukoa. Itselläni välähtää mielessä niinkin radikaali ajatus että voisi jopa levätä, Eero ja Harri taas pyörittelevät mielessään ajatusta Paglia Orban huiputuksesta. Kun kirkastuu että sen juurelle olisi 1,5 päiväetappia, jopa urheiluosasto kallistuu vähän lungimman päiväohjelman puoleen.

Viime reissulta pahasti hampaankoloon jäänyt Cirque de la Solitude houkuttaa sekä revanssimielessä että inhimillisen etäisyytensä puolesta. Haut Ascosta pääsee sen reunalle oppaan mukaan 2,5 tunnissa, ja paluumatka alamäkeen menee sitten tietty vielä pikaisemmin. Pikkurepuilla ja jäniskärkiosastolla matka meni vielä vähän sitäkin nopeammin.

Kyseessä on siis reitin vanha 4. etappi, joka on nykyään korvattu Monte Cinton rinteelle kiipeävällä vaihtoehdolla, kun Cirque de la Solitude otti ja romahti vuonna 2015. Useampi patikoija kuoli vyöryssä, ja paikka arvioitiin niin riskialttiiksi että sieltä napattiin ketjut ja tikkaat veke. Cirquen läpi kulkeminen vaatii nykyisellään kiipeilyä ja mahdollisesti myös tosi ison kypärän. Reunalta sitä voi silti edelleen piipahtaa ihmettelemässä ihan turvallisin mielin, tosin meillä sekin johti ambulanssitilaukseen.

Reitti Ascolta Cirquen reunalle on mukavan simppeli: refugen edestä lähdetään seuraamaan hissin linjaa metsäiseen ylämäkeen niin pitkälle kuin kaapelia riittää, ja sitten onkin enää yhden laakson verran talsittavaa ennen loppunousua. Suunnilleen 2 tunnin kohdalla lopun kallioisen nousun alkukohdilla osutaan Altoren refugen raunioihin, huudeilla virtasi myös vesitankkaukseen soveltuvia puroja. Oli lampikin. Altorella tavattiin kaksi toisesta sunnasta ilmaantunutta ranskaksi meistä kovin huolissaan ollutta heppua, joille piti vakuutella kymmenisen minuuttia että ei mennä kattilaan sisään, kurkataan vaan. Ilmeisesti jotain pulmaa on vielä ollut vanhoilla ohjeilla (tai muuten vaan kovapäisesti) kuopan läpi kulkemaan pyrkivien kanssa.

Viimeinen puoli tuntia on sitten nousemista Col Perdun eli Bocca Tumasginescan reunalle (2183 m), josta Cirque de la Solitude alkaa. Kraateri näyttää julmetun vaikuttavalta, mutta ei sieltä kuitenkaan nahkaisia piruja lentele ulos kuten ennakkohypetyksen perusteella olisi vähän odottanut. Hirmuisan jyrkkää ja tiputusta epämiellyttävän läheltä ihmettelevää rinnettä siinä kyllä on heti alkuun tarjolla.

Itse tyydyin ensimmäisen tasanteen näkymään, Eero ja Harri piipahtivat vielä mutkan takana ihmettelemässä. Korppi (oik.) ja Maikki pitivät seuraa odotellessa.

Paluumatkalla päästiin mekin vuoristokatastrofin makuun! Oltiin jo lähestymässä verrattain tasaista maastoa, kun Maikki löysi vinon kiven ja sen jälkeen terävän kiven.

Onneksi matkassa oli repun remmi, vessapaperia ja reservin lääkintämonsieur Eero. Koipi murjoutui sen verran pahasti auki, että minut lähetettiin kirmaamaan (lol) edeltä Haut Ascoon valmistelemaan parempia siteitä ja ambulanssin tilaamista tikkausta varten. Paluumatka ja miksei nousukin sujuu muuten pikaisimmin kun seuraa hiihtohissin linjaa ihan sen alla, eikä maisemareittiä viereisessä metsikössä.

Ambulanssilla kesti noin tunnin verran kavuta lähimmästä ambulanssivarastosta Haut Ascolle. Puhelimessa refugen isännän kautta tulkattuna oli ollut puhetta että potilas olisi vietävä kaupunkiin tikattavaksi eli yönylireissuksi menisi, joten odotellessa pakattiin sairaalareissulle kamat ja soiteltiin vakuutusfirmaan. Sellainenkin pointti tuli vakuutuspähkäilyjen ohessa esille että kannattaa tarkistaa onko yksityinen vai julkinen hoitovehje ja -paikka. Ascolle tuleva oli mukavasti julkinen.

No sitten se ambulanssi tuli, 3 äijää tutki jalkaa ja asensi paremmat siteet, ja sitten se ambulanssi lähti. Jättivät Maikin kuitenkin vuorille kitumaan sairaalakeikan sijasta. Yksi niistä sanoi ”I’m a doctor” ja nauroi, joten kai se oli ihan OK. Ilmaista ainakin!

Päivä 5: päiväreppuretki Monte Cinton päälle Haut Ascosta (7-8 h, tai mulla 12)

Reissu paketoitiin piipahduksella Monte Cinton päälle. Piipahdus on tässä kohtaa kohtuullisen alimitoitettu termi, koska huipulle veivaaminen Haut Ascosta vie about 5 h ja paluu alas imaisee sekin helposti  3 h (oppaassa 7 h menopaluu). Nousua ja laskua kertyy molempia 1450 metriä, eksymällä niitä tulee vielä vähän lisää.

Tämä pätkä on nykyään vaihtoehtoisen päiväretken sijasta GR20:n virallinen 4. etappi (koska Cirque rikki), joten reitti löytyy seuraamalla uudenkarheita punavalkoisia merkkejä. Siitä suoraan Ascon ravintolan terassia vastapäisestä metsiköstä lähtee polku, ja metsän jälkeen tulee silta. Sillan jälkeen tulee sitten hiukan pirusti ylämäkeä.

Päivä on varmaankin ruuhkaisin koko matkalla, koska rinteessä ovat sekä GR20:n kulkijat (täysillä rinkoilla fyi saakeli) että Cintolle suuntaavat päiväretkeläiset. Aina välillä piipahdin suosiolla tupakkatauolle syrjemmälle rinteeseen ja päästin isomman letkan jatkamaan ohitse. Eero ja Harri eivät blokanneet minun kulkuani, koska he olivat huomaavaisesti ryynänneet hurjaa tahtia edeltä.

2150 metrin korkeudessa tavoitetaan Bocca Borban läheinen tasanne, jossa on hyvä sauma taukoilla ja tankata putelia. Kiipeämistä on siinä kohtaa vielä reipas satsi jäljellä, mutta tasanteelta lähdön ja kohta sen perässä saapuvan Lac d’Argentun jälkeen alkaa jo maistua hieman loppusuoralta. Argentu taitaa olla viimeinen vesipiste ennen huippua ja ensimmäinen sieltä palatessa: paluumatkalla käväisin siinä myös uimassa. Koleahko.

Argentun lammen jälkeen aikansa tahkottuaan saavuttaa väli- eli valehuipun suunnilleen 2650 metrissä. Tässä kohtaa tuntui siltä että ookoo, olihan se saatanasta mutta ei nyt ihan mahdoton. Monte Cinton varsinaiselle huipulle on kuitenkin tästä vielä ihan tarpeeksi ja vähän enemmänkin matkaa.

Tästä pisteestä menee hetki ennen kuin hahmottaa missä se varsinainen huippu on, ja sitten tirahtaa pieni kyynel ja iso kirosana.

Reitti on helppo hukata lopussa, ja rinteissä kysellään vastaantulijoilta että mites tää nyt meni ja jotkut kadotetut sielut huutelevat ylämäen umpikujista pääseekö tästä alas reitille (ei pääse). Huonolla kelillä tämä osuus olisi jäätävän epämiellyttävä l. vaarallinen ja närästysmittarin tappiin vetävä. Kuivillakin kengillä meinaa lipsua.

Varsinaiselle huipulle rämpiminen vie minulta varmaan lähemmäs tunnin, Eero ja Harri ovat tosin jo kerenneet kypsyä auringonpaisteessa jonkin tovin kun ennätän perille.

Jossain opuksessa mainitaan huipulla olevan rauniomaja tai useampi, ja olimme pohtineet sitäkin vaihtoehtoa että sellaisessahan voisi olla yötäkin. Onneksi ei lähdetty sillä ajatuksella liikkeelle, koska paljoa yli puolen metrin korkuista muurinjämää ei ainakaan itselleni osunut silmään.

Jonkin aikaa melkeinpä koko saaren kattavia näkymiä ihasteltuamme lähdimme takaisin kotirefugea kohti. Ilmassa oli vahvaa ympyrän sulkeutumisen fiilistä, sillä etelään päin avautui näkymä Calacuccian isolle järvelle vuoren toisella puolella. Sinne vuoden 2013 reissu oli päättynyt häpeälliseen keskeytykseen ja paskajärveen piiloutumiseen. Menneisyyden haamuista puheen ollen, sieltä suunnalta olikin hiipinyt tuttu fyyreri.

Normimallisesti ensimmäisen 10 minuutin jälkeen kyydistä pudonneena kuulin jo kauempaa mutkan takaa kovin tutunoloista hölötystä. Laurihan se siellä!

Rautakansleri oli jäänyt aamulla Calacucciaan parantelemaan jomotusta, Lauri taas oli napannut pirssin Calacucciasta vuoren juurelle ja suksinut mäkeen. Ajoitus oli ihan just sopiva, koska fyyrerin repusta löytyi jaettavaksi asti punkkua paluumatkan ja osastojen yhdistymisen juhlistamiseksi. Siellä oli myös vuotava camelbakki, joka pisti vähän huolestuttamaan että mitenköhän se 10 tunnin paluumatka onnistuu 1,5 litralla pois karkaavaa nestettä. Kuulemma kivistä oli saanut imettyä viileyttä vartalolla joten ei kait siinä.

Eero ja Harri ehtivät taas haihtua kun jäin höpisemaan Laurin kanssa, ja sitten tein vielä pari virhemuuvia jotka johtivat karuun herätykseen väärällä puolella vuorta.

Suuntavinkin kanssa melko tuelta valehdelleen belgialaisen takia (no ehkä vähän omaakin vikaa) suhasin melko pitkän matkan alamäkeen Calacuccian puoleista rinnettä. Virheen hoksattuani olin jo niin pitkällä huithitossa että harkitsin vakavasti Calacucciaan jatkamista: jos lompakko olisi ollut messissä, myös Tighettun tai Vallonen refuge olisivat olleet hyviä vaihtoehtoja. Vesi alkoi loppua ja sahasin vähän sen ja tämän vaiheilla että mitäs nyt. Harri sai soitettua sen mittaisen puhelun että ehdin ilmoittaa ”lol olen väärällä puolella vuorta”. Puhelu kuitenkin katkesi ennen kuin ehdin kuulla vinkin siitä että sauvani ovat valehuipulla odottamassa, joten sinnehän ne jäivät.

Vaan loppu hyvin, kaikki hyvin: oikea puoli vuorta löytyi, kallion noroista sai imeskeltyä vettä eikä hampaissa narskunut kovin paljon, Argentussa oli hienoa uida ja eksyin enää kahdesti loppumatkalla. Reissuun kului minulta karvan yli 12 tuntia, mutta saipahan hyvän annoksen ulkoilua lopuksi. Kävelytouhut olivat nyt onnellisesti paketissa, ja loppureissu olikin sitten silkkaa lomaa ja diplomien nysväämistä. Kolmatta kertaa odotellessa, vendetta on nyt ainakin hoieltu.