Oletettu näkymä puolentoista kukauden päästä, paitsi silloin molemmat ovat Waltereja ja kieli on albania
Kesäkuun lopussa suuntana on Balkanin vastine Tour du Mont Blancille eli Peaks of the Balkans -reitti. Vastine siinä mielessä että PotB kulkee TMB:n tavoin vuoristoisen rinkulareitin 3 maan läpi, eli Albaniasta Kosovoon, sitten Montenegroon ja sieltä takaisin Albaniaan (tämä siis kun aloittaa Thethistä Albanian puolelta, mikä on parhaan ymmärykseni mukaan se normisetti). Matkaakin on suunnilleen saman verran eli n. 190 km jaettuna 10 päivälle, mutta yhtenä erona on ainakin se, että maasta toiseen vaihtaminen on pykälän kinkkisempää kuin Mont Blancin kierroksella. Paitsi että morjestuskieltä pitää (ehkä) vaihtaa, Balkanilla vaaditaan vielä papereitakin.
Rajapaperien kanssa puljaamisesta löytyy aika kehnosti tietoa ja jossain kehdataan suositella opasfirman käyttöä niiden hankkimiseen. En käytä, teen itse ja säästän. Kun kysyy Kisulaiselta, rajapaperit kuulemma ”selviää googlesta”. Googlella löytyvä tieto rajatohinoista näyttäisi olevan suht häröä ja enimmäkseen tuoreimmillaan vuodelta 2014, esimerkiksi täällä väitetään tämmöistä:
The principle is that you get permission from each country that you leave. It does work, sort of! People applying independently should download the application form for each country from the PoB website www.peaksofthebalkans.com [<– tämän linkin saitti on remontissa eikä sisältänyt nykyversiossaan paljon mitn hyödyllistä tämän kirjauksen aikaan] or the separate section on this B3P website and e-mail it to the police addresses given. Do not expect a reply but make sure you have a copy of your application with you when you travel. They don’t like you applying more than a month in advance!
Tuosta yllä olevasta Balkans Peace Park Projectin osoitteesta löytyvä paletti hakemuslomakkeita näyttäisi olevan about sama kuin se satsi minkä Peaks of the Balkans -facebooksivun tyyppi lähetti minulle maaliskuussa tämän chatin perusteella:
Ehkä lupaavimmalta ja tuoreimmalta haiskahtaa Zbulo-saitin info (Bureacracy-tabilla):
The application requires your personal details, depending on the country a scan of your passport / id card and in Montenegro also the payment of a fee since 2014. After paying this tax at a local bank or post office within Montenegro you can, equipped with the payment slip, collect your permit at the border police station outside of Plav. In Albania and Kosovo permission is granted electronically and free of charge.
Tämän tonkimisen perusteella paperisota taitaa kulkea siinä uomassa että lähetän Balkans Peace Park Projectin lomakesatsin ryyditettynä passin skannilla sekä perinteisellä että sähköpostilla kaikkien kolmen maan miliisiosoitteisiin ja raijaan printtikopioita messissä koko matkan. Jossain väitetään että viikko etukäteen riittää, jossain 14 päivää, jossain että yli kuukausi etukäteen suututtaa leimaajan: taidan itse valita sen 1 kk etukäteen.
Parissakin paikassa luotettavaksi kehutun Zbulon selostuksen perusteella toiveena on että Kosovon ja Albanian osalta lupa ehkä ilmaantuu jopa sähköpostiin eikä maksa. Montenegrossa pitänee etsiytyä poliisiasemalle Plavissa (ja vissiin maksaa 10(?) € vielä erikseen pankissa ennen miliisin luona piipahtamista). Päivitän sitten edistystä kunhan edistystä tapahtuu tai pääsen balkanilaisesta kalterikaivosta ulos vuonna 2047.
PÄIVITYS 1: 66.6% GREAT SUCCESS (Kosovo ja Montenegro check, Albaniaa ootellaan)
Päädyin lähestymään Albanian, Kosovon ja Montenegron rajamiliisejä alla olevan mukaisella paketilla ja saatekirjeellä:
Eli hakemuslappu (kullakin maalla omansa), skanni passista ja hatusta pyytämättä vedetty lisäselostepaperi, jossa on Ciceronelta varastettu reitin kartta ja etappien päivämäärät. Nämä kietaistiin PDF:ään ja postin liitteeksi, Kosovoon ja Albaniaan lähetin varuiksi myös paperisina.
Tämmöinen maili meni massapostituksena vähän kaikkialle (tässä ekassa versiossa mukaan selvinnyt vasta 1 vaihtoehto Kosovon mailista ja väärin kirjoitettu Montenegron osoite).
No mihin nuo sitten pitää lähettää? Tässä alla olevassa shotissa on tähän mennessä paras lista osoitteita mitä olen löytänyt (saatu 3/2018 peaksofthebalkans.comin facebook-sivun tyypiltä):
Kosovosta sain sähköpostiin myöntävän vastauksen pashuk.pepaj(at)kosovopolice.com-osoitteesta seuraavana päivänä (spammin siis kaikille jotka löysin), Montenegrosta taas yllä olevan kuvan ja tämän sivun osoitteiden pommittamisella ihqlta Damirilta vielä nopeammin.
Montenegron mailailu onnistui mainiosti: hox lisätietojen tarve (lisäsin nuo varuilta myös muiden maiden papereihin) ja Montenegron toimistokäynti Plavissa
En ole ollenkaan varma että pitääkö paperit lähettää myös paperisina, mutta koska Kosovolle ja Albanialle löytyi myös katuosoitteet, tuuppasin laput varuilta laatikkoon.
Eli siis, Kosovosta ja Montenegrosta kulkulisenssin saa todistettavasti irtoamaan lomakkeiden tunarimaisella täyttämisellä ja kaikkien löytyvien sähköpostien spammaamisella, Albaniassa jury vielä harkitsee. Tässä alla vielä tiivistettynä:
Sähköpostin liitteeksi skanni hakemuspapereista ja passista
Itse lisäsin vielä bonuksena reittikartan ja etapit, tätä ei siis vaadittu missään
Sähköpostia spämmäsin kaikkien maiden kaikkiin mahdollisiin osoitteisiin
Varmuuden vuoksi hakemuspaprujen ja passin skanni meni myös etanapostiin niihin osoitteisiin mitkä löytyi eli Kosovoon ja Albaniaan
Montenegrossa tätä ei ainakaan pitäisi tarvita koska siellä mennään toimistoon tekemään paperit, todennäköisesti ei Kosovossa tai Albaniassakaan mutta laitoinpa silti jos vaikka kuitenkin. EDIT: Albaniasta tuli kuittaus erikseen eikä replynä lähetettyyn sähköpostiin, joten voi olla että siellä ne katsoo sitä paperista versiota.
Montenegrossa pitää siis mennä rajapoliisin toimistoon maksamaan 11€ ja viimeistelemään lupa siinä vaiheessa kun saapuu Plaviin
Tämä siis silloin kun menee koko kiekan normireittiä, en tiedä yhtään miten toimii jos haluaa käydä Montenegrossa muttei Plavissa
Ne lomakkeet on oikeasti hanurista (olen tulossa maahan enkä palaamassa jne.) ja ainakin itse lisäilin yhteystietoja jne. mitä niissä ei kaikissa pyydetty mutta varmaankin tarvittaisiin
Reitille mukaan printtikopiot lähetetyistä hakemuksista ja sähköpostiin tulleista ”saa tulla maahan” -kuittauksista
Tästä on hyvä jatkaa, näillä uskaltaa jo lähteä patikalle vaikka Albania ei vastaisikaan. Wohoo!
PÄIVITYS 2: Albaniakin kuittasi eli alles klaar ja nema problem 3/3
Parin viikon kärvistelyn jälkeen myös Albaniasta ilmaantui ”approved”-viesti sähköpostiin. Se ei ollut vastaus sinne lähetettyyn mailiin vaan tyystin uusi posti, joten se antaisi olettaa että sähköpostin sijaan varmuudeksi lähetetty paperinen kirje herkisti virkamiehen näppäimistölle. Albaniaan löysin loppujen lopuksi 2 kpl sähköpostiosoitteita joihin varmaan kannattaa niihinkin koittaa, eli nämä:
ndreke.zyle(at)asp.gov.al
naim.byberi(at)asp.gov.al
Mutta siis kumpikaan noista ei vastannut, vaan OK tuli E. Braholta jonka titteli on kovin Hot Action Cop -henkinen ”Head (Chief) of the Hani Hotit Border Police Station ”. Hehehe Hani Hotit. Myös Zbulon kautta hakijat saivat luvat plakkariin.
Eli näin ne luvat sai kesällä 2018, results may vary. 4 päivän päästä Tiranaan!
PÄIVITYS 3: Hyvin se meni!
Palasimme reissusta noin viikko sitten ja paperityöt mukaan lukien homma meni varsin nappiin ❤ Rajalupia ei loppujen lopuksi tarkastettu missään kohtaa reitillä, mutta ilmankaan en ainakaan itse viitsisi lähteä kokeilemaan. Montenegroon eli Plaviin saavuttuamme vietimme välipäivän ja vierailimme rajapoliisin asemalla, joka on siinä kaupungin Babino Poljen puoleisemmalla laidalla isoimman tien varressa (toisella puolella hatausmaita kuin keskusta). Rajapoliisissa käyntiin kannattaa varata aikaa, koska paperien junailija piti kutsua erikseen paikalle ja saapumista saatiin odotella tunti. Odotus kuitenkin palkittiin, sillä rajapaperien hoitaja oli itse Damir! Eli se heppu jonka kanssa olin ollut jo kirjeenvaihdossa aiemmin tittelillä ”Respected Antti”. Erinomaisen mukava äijä. Maksoin 11 euron taksan poliisiaseman tiskillä, Zbulon kautta jo etukäteen maksaneet saivat paperinsa ilmasteeks. Sitten tuuletettiin lupalappujen kanssa.
Eli onnistunut suoritus tuli! Albaniaan palattuamme poltin sitten biitsillä varakopiot papereista, mutta ykköskappaleet piti todellakin säästää muistoksi.
Naparetkikunta äärirajoilla noin puolivälissä 15 minuutin siirtymää tukikohtaan
Eteläisemmän Suomen kansallispuistoista ja muista puska-alueista oli esillä muitakin vaihtoehtoja, mm. Liesjärvi ja Päijänne. 10 ja 20 pakkasasteen välillä pogoileva keli asetti vaatimukseksi ainakin jonkinlaiset seinät ja katon, ja Päijänteellä talvikämppiä ei näytä olevan heti kansallispuistossa. Liesjärvellä olisi, mutta joku muu käytti niitä.
Noista kimmottuamme Google ohjasi meidät kuitenkin melkoisen helmen äärelle: Taruksen Erakkomurju-niminen tuplalaavu piisaa 12 hengen majoittamiseen ja ajaa melkeinpä mökin asian (on ovet ja kaikki), eikä ole myöskään hinnalla pilattu. Vuorokauden vuokra oli 56 €, ja 6 euroa päälle avaimen kotiin postituksesta. Varaukset tehdään Hämeenlinnan kaupungin kautta, ja brosyyriä pääsee ihmettelemään tästä linkistä kunnes se lakkaa toimimasta.
Tuplalaavu tarkoittaa siis tässä sitä, että kaksi laavua on vähän niin kuin työnnetty vastakkain ja toisen katto menee toisen katosta yli. Katon tasassa kahden puoliskon välissä on kolo (josta savu ei osaa poistua, ovia kannattaa pitää pari senttiä raollaan), mutta muuten pömpeli on umpinainen. Paikka on ihan mainio mäen päällä heti järven vieressä, ja autollakin pääsee pysähtymään vartin päähän. Mäkeä voi esim. laskea!
Kun majoitus oli saatu kuitattua toimivaksi ja Pitbullin Fireball soitettu, päästiin häröilemään lumessa kamppailun ja nuijasodan parissa. Varustelekan kirosanabaasaarista löytyneet lumikengät olivat pop ja kaikki osasi.
Kävelemällä kulki kuitenkin ehkä parhaiten, joku tosin keuli vielä suksillakin.
Taruksen alueelta löytyy tiheälti vaikka millaista majoitetta, varauslaavujen ja varaustuvan lisäksi myös vapaassa käytössä olevia perinteisiä ei-tuplamallisia puisia laavuja. Kävimme tsekkaamassa jälkimmäisistä Erakkomurjua lähellä sijaitsevan Kympin, ja sekin oli siisti. Kovin siistiä joka puolin siellä Taruksessa.
Kymppiä jouduttiin kyllä vähän etsimään
Yksi reissun kohokohtia oli selkeästi nuija. Kaikilla näkemillämme laavuilla tms. puiden hakkaaminen oli hoidettu pölkyssä olevalla terällä ja FANTASTISELLA irtonuijalla ❤
Jos joku tietää mistä tuollaisen voi ostaa kotiin niin kerro ihmeessä.
Illalla jännättiin että mitenkäs sen jäätymisen kanssa: lämpömittari tipahteli jonkun mukaan yöllä jonnekin -22 asteen nihkeämmällekin puolelle. Erakkomurjun lattiassa on kuitenkin sen verran iso hautarovio, että sisällä pääsi ihan jopa vähentämäänkin vaatetta. Olin ottanut mukaan tuplamakuupussin, mutta missään vaiheessa ei osannut kaivata toista ja se jäikin sitten ihan tyystin sivuun. Voi kyllä olla että unta makeutti melkoisen sakea savun määrä: kolo katossa ei toimi ihan kympillä (lue: noin kakkosella) hormin korvikkeena, ja välillä yskitti tupakoijaakin. Ihq silti vaikka kirvelsikin!
Ylemmistä kuvista on ne 2 hyvää varastettu Pauliinalta. Eli siis summauksena, Erakkomurju menee kirkkaasti ihan hyvin talvellakin asustettavien loossien listalle. Repovedellä oltiin tyystin suljetussa kopperossa, nyt oli katto vähän auki: ehkä ensi kerralla jo voisi testata tarkeneeko ilman yhtä seinää? Vesa ainakin tarkenisi.
Tikulla silmään sitä joka vanhoja muistaa, mutta pakko kun blogittaa niin harvoin! Vuoden 2018 retkiluistelukausi avattiin heti ekan kunnollisen pakkasviikon lauantaina 13.1. Vaakkoin lampien jäillä. Helsingin ladun kämppä Vaakkoilla toimi mainiona tukikohtana, josta lähdettiin tekemään rinkulaa Isolle Lehmälammelle ja Saaren Mustalle. Vihdintien toisella puolella myös Saarijärvi oli loistokuosissa mutta jäi tällä visiitillä käymättä, ehkä ensi talvena kierii sille puolelle mäkeä.
Jään kunto oli vähän arveluttanut, mutta paikan päältä tarkasteltuna jo ihan solidiumia.
Vielä pykälän lähempää katsomalla alusta näytti suorastaan ihanteelliselta.
Lammelta toiselle pomppiminen tuo mukavaa vaihtelua maisemiin ja lepuuttaa vähän varmaan jalkojakin: tykkäsin.
Siteellisten terien veivaaminen irti ja takaisin sujui simppelisti, joten paras lisävaruste ikinä, taittojakkara, ajautui nauhoista kärsiville. Ehti siinä onneksi itsekin postata.
Lampisahaukselle vahva suositus! Isolla horisontilla on siistiä vetää, mutta metsäretkiosion yhdistäminen sutimiseen on herkkua sekin. Jos joskus saisi vielä yhdistettyä pitkän luistelun ja makkaraistunnon niin sehän voisi olla tuplasti parasta.
Joulukuisella reissulla Toubkal-vuoren päälle piti panostaa finskikamaan, koska matkaviikko osui Suomen 100-vuotisbileiden päälle. Kolkuttavaa omaatuntoa hiljenneltiin matkan varrella jatkuvalla liputuksella ja varsinaisena juhlapäivänä Finlandian kuuntelemisella kännykästä riadin kattoterassilla semmoisessa kolossa kun moskeijan tornista ei kuulunut huutoa. Melkoisen herkkää!
Levy piti taas tuoda pois vuorelta catch and releasena, mutta poro (hirvi) oli paremmin maastovärinen ja vähemmän tappava ilmassa, joten se päätyi reittimerkin jatkoksi.
Lippuja oli kädessä ja repussa, ja lähtiessä Eeron piru tapetoi niillä vielä kyltitkin.
Tällä reissulla tuli kerrankin brändättyä about niin kuin pitikin, HBD kotisuo!
Paikka oli kuitenkin sen verran liikennöity ja pilaamattoman oloinen, että Kake II:n levyä ei kehdannut jättää sinne lojumaan. Sen tuulen mukana silmäänsä saanut kanssaturisti ei myöskään olisi ehkä levittänyt positiivista Suomi-kuvaa. Eli tämä jäi taas vähän niin kuin kesken. Hyvitykseksi kuitenkin turmeltiin norjalaisten risti isommalla lipulla.
Liputus jatkui muutenkin kiitettävänä reissun läpi aina rinteeltä ylennysseremoniaan, joten ihan hyvin se kai meni. Matkassa oli myös muikkukukko ja Nizzasta ylitettiin vesi sellaisella paatilla jonka hanoista paistoi vielä Lapin Kulta ulkomaan etiketin alta. Ei huono muttei vielä täydellinenkään: kolmatta yritystä kohti!
Poppoota paluumatkalla huippuharjanteella jossain 4000 metrin karvoilla
Mikä:
Marokon ja Pohjois-Afrikan korkein vuori (Jbel) Toubkal, 4167 metriä. 3 päivän eestaas-reissu huipulle, startti ja maali Imlilin kylän mainiossa Dar Adrar -majatalossa. Kuulostaa mukamas jotenkin korkealta, mutta on hapen lievää vähenemistä lukuun ottamatta ihan silkkaa normikävelyä ellei sitten satu paikalle joskus paljon lumen aikaan (ilmeisesti yleisimmin lopputalvesta/alkukeväästä, mallia helmi-maaliskuu). Silloinkin se luultavasti on silkkaa kävelyä mutta pitää ehkä varautua hakkaamaan hakulla ja silleen.
Reitti:
Imlilin kylästä (1700+ metriä) Sidi Chamharouchin tosi pienempään kylään (n. 2350 m), Sidi C:stä jatketaan nousua Toubkalin refugelle (3200+ m, refugeja on oikeastaan 3 siinä samassa pihapiirissä). Sitten refugelta Toubkalin huipulle 4167 metriin ja takaisin alas.
Imlilin yläkylää ja lähimpiä matalampia vuoria. Ympäröivistä rinteistä puski ilmeisesti ysärillä aika reippaasti tulvaa laatikkoryppäisiin.
Homman voi tehdä urheilupäissään kahdessakin päivässä (ensin Imlil-refuge, sitten refugelta huipulle tosi aikaisella herätyksellä ja suoraan takaisin alas Imliliin). Mukavampi setti on nukkua Toubkalin refugella sekä mennessä että tullessa.
Piirsin Marrakeshissä riadin kätevälle emännälle tällaisen karttaletin reitistä. Aika simppeliä siis, ekana päivänä refugelle Imlilistä 5-6 tuntia ja tokana päivänä refugelta huipullakäynti kuutisen tuntia tms.
Reitin löytämisestä: Imlilistä mennään jonkin verran ylämäkeen autotielle Aroumdiin, ja sitten seuraillaan ilmeisintä reittiä kohti vuoristosolia (sen minkälie kuivuneen jokitasangon läpi). Jos on puhelinluettelon karttasivu tai sitten vaan Dar Adrarin isäntä näyttämässä tietä alussa kylän läpi ylärinteeseen autotielle (sen 5 min minkä se vaatii opastusta Adrarin ovelta), homman pitäisi olla aika urpovarma. Muistinko jo sanoa että Dar Adrarissa kannattaa majoittua aina? Siis Dar Adrar.
Refugelle asti reitti on sitten se ainoa polku mikä siinä järkevästi menee ylämäkeen pitkin solaa (tunnistaa mm. kokismyyjien hökkeleistä), ja refugelta lähdetään kiipeämään suoraan itään tässä kuvassa näkyvään U-ränniin.
Elikkäs siis tuohon keskellä olevaan U:hun kun osuu niin ei pitäisi olla isompaa pulmaa. Alussa pitää kiertää vähän oikean kautta joen yli, siitä leikataan hyvinhyvinaikaisin ylävasuriin kohti ränniä. Moni ei leikkaa tarpeeksi aikaisin kun joen jälkeen pitää etsiä polku ja kiivetä 1,5 m.
Polku ylös huipulle oli tampattu todella hyvin ainakin nyt vähän lumen aikaan. Ryhmiä vaikuttaisi hakeutuvan nousulle aika pitkälti ympäri vuoden, joten myös tuoreen lumen peitettyä polun voi olla sauma peesata jotain aamulla lähtenyttä porukkaa. Ihan tyystin whiteoutissa ja 3 metrin hangessa sinne ei ehkä kuitenkaan kannata lähteä keekoilemaan. Ellei sitten ole britit siinä edessä tappituntumalla valittamassa teestä.
Jonkinlaisena paikallisena kuriositeettina pitää mainita täydellinen reittikylttien puute. Oma arveluni on se että johtuu oppaiden lobbaamisesta: sellaista tarjoutuu messiin joka nurkalla Imlilissä ja vähän vielä mäessäkin (myös aasikyydin saisi lennosta halutessaan). Jos hakusessa on peruspiipahdus huipulle sitä helpointa reittiä pitkin hyvällä kelillä ja ei-hullulla määrällä lunta, oppaalle ei siis pitäisi olla suurempaa (=mitn) tarvetta.
Opaskylttien sijasta oli kaikenlaista graffitia kivissä. Jotkut raapustuksista näyttivät jopa jotenkin ohjeen mallisilta, paljolti oli kyllä myös ”Azeem was here 2013” -matskua.
Opas(kirja):
Ciceronelta löytyy opus nimeltä Trekking in the Atlas Mountains, jossa on esitelty vino pino reittejä eri puolilla Atlas-vuoria. Toubkalille nousu paria eri reittiä pitkin on katettu siinä todella lyhyesti, eikä esim. reittikarttaa ole mukana. Pelkästään Toubkalilla käyntiä varten en ostaisi tätä, mutta jos Atlaksella vaeltelu yleensä kiinnostaa niin kirjasta löytyy melkoisen kattava valikoima päiväreittivinkkejä ja yksi 9 päivän pitempikin patikka.
Ciceronen opuksen kartat eivät mene tätä siitä varastettua tarkemmaksi, kannattaa ostaa erillinen esim. Imlilin Atlaspuodista. Tuo ”S. Cwm” on se tavallinen eli helppo nousureitti refugelta.
Vaikeusaste:
Heti alkumestoissa hapetti ja hiosti
Ylhäälläkin oli yllättävän lämmintä kun aurinko pääsi rinteen paremmalle puolelle
Sulalla tai vähälumisella kelillä Toubkalin nousu normireittiä on silkkaa patikointia ja hakut jne. rautakauden vehkeet jäävät todennäköisimmin jumppapainoiksi. Ei-lumisissa olosuhteissa suurin haaste tulee varmaankin siitä, että happi on oikeasti vähemmissä kuin kotimaanosan vuoripolkujen normietapeissa 1000-2000 metrin kieppeillä. Suoraan kentältä taksilla 1700 metriin ja siitä sitten parissa päivässä 4167 metriin pisti läähättämään kummasti, tosin ei sitä kuntoakaan ole ihan kasoittain päällä. Päänsärky ja pahoinvointi kuitenkin jäivät about tyystin välistä.
Tupakoijan keuhkoilla 4 kilsan ylityksen siis hyvinkin huomasi. Myös ihan pinkkielimiset tyypit ilmoittelivat jonkinmoisesta hengenahdistuksesta ja päänsärystä jo refugen 3200 metrissä oleskellessa, ja ylhäällä jollekin iski päänsärky jos ei liikkunut.
Jos korkeusvaivoja ei lasketa, reitin vaativuus ei ole mitään kovin hurjaa hooceetä keskiraskaaseen saatikka vähän vaativampaan vuoristopolkuun aiemmin tutustuneelle. Ensimmäisen päivän nousu Imlilin 1700 metristä refugen 3200 metriin raskaammalla rinkalla teki tosin nihkeää, sitä seurannut huiputuspäivä kevytkamoilla taas tuntui jaloissa ihqummalta mutta silloin keuhkot muistuttivat itsestään. Alla olevassa videossa todnäk kuuluu jonkinasteista pihinää.
Joka tapauksessa: vaatii ainakin kohtuullisen peruskunnon ja mieluummin vaikka vähän urheiluhenkisyyttäkin. Korkeusahdistus on vissiin jotenkin yksilöllistä, mutta hyvä kunto ja oikea nestetankkaus jne. soseutus kuulemma helpottavat. Sekä hitaasti hivuttaminen.
Ainakin yksi ohjattu ryhmä teki refugelta ensin kevyempiä lenkkejä lähirinteisiin ennen Toubkalin päälle nousua, totuttelupäiviä taisi heillä olla peräti 2 kpl. Jos haluaa pelata varman päälle ettei joku tiimistä ota ja puklaa tms. ennen huippua, tuollainen veto voi varmaan olla ihan järkikamaa ja naapurihuiputkin ovat vissiin vallan kelpoja.
Miten sinne pääsee:
Epäilyttävän helposti. Norwegianin menopaluun Helsinki-Marrakesh suorilla (5,5 h) lennoilla olisi saanut hyvinkin alle kahdensadan jos olisi liikkunut pelkillä käsitavaroilla. Rinkka ruumassa kellotti menopaluun hinnan jopa 220 euroon. Wat.
Taksi lentokentältä Imliliin maksoi noin 60 euroa netistä tilattuna, tai sitten 40 euroa Dar Adrarin kanssa sähköpostilla sovittuna (jos jaksaa odottaa epävarmaa vastausta postiin). Pari puolalaista matkusti 5 eurolla eläinten kanssa avolavalla, ja kuulemma Marrakeshin bussi(juna?)asemalta saa kimppatakseja suunnilleen kympillä per naama tms. Paluumatkalla Imlilin ”pääkadulla” noutajaa odotellessa tuli useampiakin halpoja kyytitarjouksia randomikaapuveikoilta, trafiikkia Marrakeshin suuntaan näyttäisi riittävän.
Jos haluaa huijata ylös pääsemisessä, voi siis myös värvätä aasin roudaamaan kamat (ja vaikka itsensäkin) refugelle Imlilistä. Alkumatkasta voi myös leikata jonkun 40 min kävelyä aloittamalla Aroumdista eikä Imlilistä. Kummassakaan ei ole mainittavaa muuta ajanvietettä kuin teenjuonti ja vuorille lähteminen, joten sikäli Aroumdille +1. Autolla kai pitäisi päästä sinnekin, tosin en tiedä onko Aroumdissa yhtä hyvin varusteita vuokrattavana kuin Imlilissä (tai lainkaan) tai niitä kammottuja hilloaamiaisia.
Varmaan isoimpana tuskana matkustamisessa oli Marrakeshin lentokentän afrikkalainen versio ”Too much snow, impossible” -motosta. Täyden lentokoneellisen piti täyttää maahantulolomake, ja tietenkään ennen karsinan rajaa tarjolla ei ollut yhtään kynää. Eli siis parisataa lomaketta oli nätisti jakelussa ja sitten yhden virkailijan lainausjono kynän käyttämiseen. Myös passimiliisille piti selostaa olemassaolonsa vaikeasti ja hitaasti.
Jokaiseen hotelliin kirjautuessa ja sitten vielä maasta poistuessa täytyi tilittää mm. osoite, ammatti ja seuraava majapaikka. Jostain syystä sotilaiden ei tarvitse tehdä ATK:ta.
Milloin sinne kannattaa mennä:
Lol talvella. Tai siis, meillä oli ihan ältsyn tai ainakin yllättävän miellyttävä huiputuskokemus joulukuun alussa (refugelle 3. päivä, huipulle 4.12. ja takaisin Imliliin 5.12.) Oltiin vähän varauduttu siihen, että homma posahtaa naamalle tyystin ja saadaan dunkkuun lumelta ja tuulelta viimeistään huippuharjanteella. Se menikin ihan päinvastoin, eli refugelta aloittaessa oli reipas talvikylmä aamun varjossa, mutta huippuharjanteella aurinko nosti lämpötilaa varmaan jonkun 10+ astetta eikä pilviä tai tuulta ollut lainkaan. Ennen lumirajaa eli 2900 metriin asti mentiin aika lailla T-paidalla.
Alla olevassa kuvassa näkyy ennuste nousupäiville (3.12.-5.12.) ja nouseva oululainen.
Vuoripäivien kelit
Vuoripäivien oululainen
Kesällä siellä on ymmärtääkseni oikeasti lämmin eli kuuma. Sitten myöhemmin talvella (helmi-maaliskuun nurkilla tms.) taas voi olla oikeasti lunta. Talvi jonkun huhun mukaan alkaa pyöriä joskus marraskuun lopuilla, joten tämä joulukuun alku oli kai sitten ihan OK vielä sen suhteen ettei lunta ollut ehtinyt tulla tonnitolkulla l. juuri yhtään rinteeseen. Aika tasan vuosi takaperin oli kai myös samoin hyvä keli joulukuussa tämän kommenttejaan heikosti seuraavan blogin perusteella.
Helmikuussa taas on ollut lähimenneisyydessä esim. tämän näköistä:
Summa summarum: ei voi tietää miten mikäkin talvi mutta ehkä alussa ei niin paha kun lopussa. Jos haluaa olla about varma että voi kävellä ylös tennareilla niin menee sitten joskus siinä toukokuun ja lokakuun haarukassa. Eero kyllä meni tennareilla nytkin.
Vesi, ruoka, majoitukset, varusteet:
Vesi on varmaan mainittavin pulma huolto-osastolla: hanavesi ja luonnonvedet ovat molemmat verboten ilman keittämistä tai vedenpuhdistuspillereitä (tabut ovat peliliike). Samoin salaatit ja kuumentamattomat kasvikset ja hedelmät jne. vissiinkin tuppaavat tuottamaan pakkivaivaa. Pullotettua vettä myytiin kuitenkin hyvin joka paikassa, myös refugella, eikä hintakaan ole törkeä.
Vesi pysyi hyvin kahvilämpöisenä koko noususession ajan Stanleyn mötikässä. Camelbakista jäätyy letku jos sitä ei hiero tarpeeksi lähelle kroppaa (samanlaista vikaa pokkarikamerassa)
Ruokaa ei tarvitse itse kanniskella mukana välipaloja lukuun ottamatta: sekä Imlilin Dar Adrarissa että Toubkalin refugella varsin edukas majoitus sisälsi sekä aamiaisen että illallisen. Aamiainen refugella ja myös Marrakeshin riadissa oli tosin jäätävä sisällöltään, eli kahvin ja teen lisäksi vaaleaa kiekkoleipää ja erilaisia teollisia hilloja. Sitä leipää eli vissiin khoubzia ängetään jokaiseen ateriaan mukaan ja siihen ehtii kypsyä aika hyvin viikossa.
Reissun ehdottomasti paras aamiainen tarjoiltiin Dar Adrarissa. Höttöleivän+hillon lisäksi myös lättyjä sekä suolaista levitettä, jugurttia, mehua ja hedelmiä. Myös illalliset Adrarissa olivat reissun parasta safka-antia.
Joka paikassa tuupataan tarjolle minttuteetä, jonka litkiminen on vallan leppoisaa ajanvietettä. Marrakeshin katukojusta tarttui matkaan säkillinen kotijuomaksikin.
Imlilin ja refugen välissä (suunnilleen kolmannesmatkassa) sijaitsevasta Sidi Chamharouchin talorykelmästä löytyy useampikin kahvilantapainen, joista saa ainakin 40-50 dirhamilla munakkaan sekä misc kioskikamaa. Reitillä on siis millään hetkellä maksimissaan noin 4 tunnin matkan päässä lähimmästä ruokakaupasta, joten eväät voi mitoittaa aika minimihenkisiksi.
Toubkalin refuge(t) 3200 metrissä. Lumiraja about erottuu taustalla tulosuunnassa.
Kahden hengen huone Dar Adrarissa aamiaisella ja illallisella maksoi 45 euroa. Myös eurot siis kävivät maksuvälineenä dirhamien vaihtoehtona julmetun monessa eli muistaakseni about jokaisessa katukojua hifimmässä paikassa, huonolla kurssilla tosin. Refugella punkkapaikka illallisella ja aamiaisella maksoi 25 euroa. Sekä Dar Adrar että refuge on hyvä ainakin yrittää varata etukäteen sähköpostilla, tosin refuge oli hukannut varauksen mikä oli ihan hyvä koska mailissa oli pyydetty ylihintaa. Vuorille postittelu on vähän kankeaa eikä helpota kun toisessa päässä bisnestä tekee berberi.
Dar Adrarissa on wifi, refugella ja vuorella taas ei kuulunut puhelin eli ei silleen haitannut vaikkei muistettu ottaa ylös paikallista hätänumeroa. Avun hakeminen vuorelle toimii kuulemma muutenkin helikopterin sijaan äijä ja paari -periaatteella, joten kannattaa ottaa lämmintä ja/tai kavereita mukaan jos aikoo katkaista jalkansa.
Varusteita eli meidän tapauksessamme jäähakut ja yhdet jääraudat kenkiin (meigälle!) sai vuokrattua Dar Adrarin kanssa samassa koplassa olevasta Atlas Trek/Trekking/Aztat/jotain -kaupasta Imlilistä, hinta per varuste oli jotain 3 euron luokkaa per päivä. Refugeltakin niitä ehkä kai sai, mutta sähköpostissa käskivät ottamaan Imlilistä. Kamoja voi kysellä Dar Adrarista varauspostissa, varaaminen ei näyttänyt olevan tähän aikaan tarpeen mutta voi olla jees tarkistaa. Trekkipuodista löytyi myös kelpoinen 1:50000-kartta Toubkalin ympäristöstä (n. 12 €). Alla summitpost.orgilta varastettu kuva trekkikaupan ovesta ja ei-varastettu kuva siitä kadusta jonka varrelta puoti löytyy.
Jos jääraudat arvelee tarvitsevansa, niin niiden kanssa on hyvä olla tukevamman mallinen kenkä. Asustus meni näillä keleillä aika pitkälti ”sporttinen talvi +” -osastolla ihan jees, eli hikoilulämpökerrasto alle, fleeceä ja t-paitaa väliin ja kuoripuku päälle, sit vielä hyvät hanskat ja pipo + maskihuivin tynkää. Tuplasukat ❤ Untuvatakkia en tullut pukeneeksi muuten kuin tupakalla käydessä vahingossa, mutta ei ole mitenkään huono varalla jos vaikka ei olekaan silkkaa sunshine&lollipopsia avoimella rinteellä.
Olin vähän järkyttynyt kun Eero ei lähtenytkään huiputtamaan shortseissa
Maalikaljatilanne vuorilla on (huom!) jopa huonompi kuin refugen aamianen, eli sellaista ei saa mistään. Atlas Trekin heppu sanoi että lähin anniskelupaikka olisi Marrakesh heti siinä 70 kilometrin päässä vieressä, kuulemma hätätapauksessa olisi voinut tilatakin sieltä mutta ihan niin jano ei ollut. Plus Eerolla oli vielä saapuessa jemmattua viskiä.
Eiköhän se about noilla onnistu, seuraavaksi kolmen päivän lomadiat!
Norwegianin lento poksahti Marrakeshiin suunnilleen kello 14:30-15 paikallista aikaa, ja lentokentän kotimaista turausta haalealla lämmöllä muistelemaan saavasta byrokratiafailparadesta huolimatta päästiin kuskin kyytiin siinä määrin ajoissa, että Imlilissä oltiin juuri hämärtymisen holleilla. Aurinko siis katoaa aika pian iltaviiden jälkeen joulukuun alussa, ajomatka on jotain 1:15 tms.
Imlilissä hämmästeltiin tätä paikallista noitalippua, kunnes paluumatkalla kuski valisti että sehän on Marokon virallinen viiri. Syytän koulutusjärjestelmää.
Imlil on melkoisen karu lokaatio hengailumielessä: turistille on kyllä tarjolla lähes loputtomasti tilaisuuksia ostaa ylihintaisia helyjä tai värvätä opas, mutta muuten virikkeet ovat pykälän harvassa kun kaljallakaan ei voi paikata. Paitsi tietty ne vuoret.
Jonkinlainen (pah) nähtävyys-vierailukohde on Kasbah du Toubkal siellä ylämäessä muutaman minuutin päässä Dar Adrarista. Viiniä turhaan etsineille metsävaatteisille vierailijoille siellä ei ollut tarjolla juur muuta kuin triplahintaista kokista ja nätti terassi.
Saapumispäivänä ei tehty juuri muita muuveja kuin Dar Adrariin asettuminen, ja sitten aamulla käytiin alhaalla kylässä hakemassa rompetta Atlas Trek Shopista. Matkaan päästiin joskus 10 jälkeen, mikä piisasi ensimmäisen päivän effortteihin juurikin sopivasti. Alkumatkasta Adrarista saatiin siis tuuppaus ylämäkeen tielle, ja siitä reissu olikin aikas suoraviivaista kohti Aroumdia, tulvatasankoa ja sen jälkeen vuorisolaa Sidi Chamharouchin välietappiin. Alla oleva kuva tasangosta on kyllä paluumatkan suunnasta.
Aroumdissa joutuu puskemaan pienen kauppiaskujanjuoksun läpi ennen tulvatasankoa. Paluumatkalla narahdin (siinäkin) ja ostin mitälie kaulakorua about tuplahintaan ellen enemmälläkin, vaikka luulin tinkineeni edes jotenkin. Eräs kanukki antoi vihjeeksi aloittaa oman tarjouksen neljäsosasta siitä mitä aluksi pyydetään: sillä voisi ehkä lopussa päästä siihen että maksaa vain puolet pyydetystä eli melkein oikean hinnan. Hmm.
Tulvatasangon Imlilin puoleisessa päädyssä paluumatkalla, kotihotelli jo aikas lähellä. Tuo talorypäs oikealla ei siis ole vielä Imliliä, olisikohan Aroumdia?
Imlilistä parin tunnin matkan päässä sijaitsee Sidi Chamharouchin väliasema, josta saa ruuan lisäksi mm. paitoja ja täysii aitoja fossiileja. Ostosten pitäisi kai mennä ihan hyvään tarkoitukseen osuuskunnalle, koska kylässä asuminen näyttäisi olevan melkoisen karua. Tyypit tekevät mielellään kauppaa esim. lämpimistä vaatteista tai makuupusseista. Paluumatkalla vaihtelinkin Fjällrävenin fleecen outoon mattotakkiin (piti myös maksaa väliä koska berberi, antoi sitten vielä pipon kaupanpäälliseksi).
Valkoinen aasi ja takana valkoinen moskeijakivi. Näiden mestojen vedellä on kuulemma jalkoja parantava taikavaikutus, mutta eihän sitä uskaltanut koska bilhartsia ja sapeli.
Sidi Chamharouchista kiivetään sitten Ibrahimin munakkaan ja teen jälkeen jyrkkä ylämäki siksakkina ja jatketaan kohti lumirajaa. Sidistä on matkaa refugelle vielä kunnosta riippuen plusmiinus kolmisen tuntia. Itseäni hapetti jotenkin epätavallisen paljon, mutta poseeraus onnistui onneksi vielä.
Eero tietty oulusteli koko matkan refugelle lumirajan yli shortseissa
Ei-älyttömän-pitkään lumirajan jälkeen päästään refugen näköpiiriin. Sidin jälkeisiä mutkia kyllä tuli kirottua jokaista että miksei sieltä jo tule jotain etappia kulman takaa.
Taas huijaan: paluumatkalta taaksepäin katsottuna refugesolan polku aamuvalossa
Sieltä se majoitus lopulta kuitenkin putkahtaa! Aika loppujalkaisena ja juurikin iltahämärän kohdilla tulee rämmittyä säätämään passia ja kierrättämään lukuisten naapurimaa-espanjalaisten kanssa lintuja + pastaa illallispöytään. Eitunnumisn, koska aamulla otetaan sitä huippua ja muistin pakata kuulosuojaimetkin yötä varten.
Päivä 2/3: Toubkalin huipulle ja takaisin refugelle
Aamulla heräsin harvinaisen epäterveeseen aikaan muun salin mukana. Harvemmin lomalla tulee syötyä aamiaista viideltä, varsinkaan kuppaista vaaleaa leipää ja tönkkösokeroitua hillokarusellia. Ensimmäiset ristoreippaat lähtevät turaamaan mäkeen jo 5:30 otsalamppujen valossa. Itse hinailen Eeron vastalauseista huolimatta lähemmäs vähän ennen 7 aikaan saapuvaa auringonnousua. Kengät pimpattua onkin juurikin suunnilleen valoisaa ja sopiva hetki lähteä rinteeseen. Rautoihin ei ollut oikeastaan juuri mitään oppimiskynnystä ainakaan näin helpolla alustalla, eivätkä ne häirinneet mitenkään havaittavasti edes paljaalla maalla (irtokivellä/lohkareilla).
Aamulla on aika talvihemulimainen pakkanen, koska aurinko on väärällä puolella isoa vuorta. Ylämäkeen liikkuminen ja nousutäpinä pitivät lämmöt kuitenkin vallan hyvällä tasolla. Ensimmäistä nousua jonkun matkaa puskettuaan tajuaa myös kääntyä katselemaan auringon hipsimistä selän takana oleville rinteille. Happea pitikin joka tapauksessa pysähtyä vetelemään tiheään tahtiin, joten fotoille piisasi tilaisuuksia sen mukaan kun jaksoi ja kameravehje ei ollut kosahtanut aamupakkaseen.
Ensimmäisen isomman nousun jälkeen saavutaan kattilamaisen hässäkän äärelle. Vakioreitti jatkaa siinä oikealla laidalla ylös, ja kääntää sitten vasemmalle kohti huippua harjua myöten. Sen polun pitäisi olla niin tampattu ja liikennöity että löytyy.
Eli tuolta punaisen nuolen huudeilta tullaan ylös vähän kiertäen ja käännytään sitten huippuharjulle. Useimmat palasivat myös samaa normireittiä, mutta Eero usutti laskeutumaan tuolta siniseltä puolelta kattilaa. Se olikin alaspäin menessä ihan siistii, ylöspäin olisi ollut suorempi mutta jyrkempi.
Hirveän puuskuttelun ja rautajalkailun jälkeen huippu saavutetaan suunnilleen 4 tunnissa. Eero on ollut siellä tietty jo tuntia aiemmin. Aurinko paistaa sans pilvi, lämpö menee lähemmäs överiä eikä tuulta näy missään -> photo-oppia \o/
Paluumatka alas kattilan vaihtoehtoista reunaa on aika herkkua ylös rämpimisen jälkeen ja 4 tonnin paremmalla puolella ikinäekaakertaakäymisen fiiliksissä. Vesi oli turhan vähissä, mutta laskeutumisessa ei pääse enää niin hapoille että parin desin eestaas kurlaaminen haittaisi suunnattomasti. Kaikenlaisia hymyjä ja korkeusvaivojen väistymisiä, woo!
Loppumatkasta uskaltautuu jo laskemaan jonkin pätkän persmäkeäkin vaikka kivi onkin aina lähellä sydäntä tai muuta ydintä. Refugen pihalla istuskellessa auringossa naama täynnä sipsiä ja Fantaa fiilis oli vallan kohdillaan vaikka maalikaljaa ei olekaan tarjolla. Eeron viskiä onneksi sai termarikupillisen salaa. Takaisin alas refugelle kerettiin vähän ennen 7 lähdöllä jossain 13:30 tienoilla, ja siihen mahtui kaikenlaista kahvitaukoa jne. kikkailua.
Päivä 3/4: takaisin Imliliin refugelta (joku 3,5 tuntia laskeutumista + berberit)
Paluumatka oli yllättäen aikas samoja maisemia kuin tullessa, mutta eri kulmasta ja eri valossa. Hianoi.
Parin fossiiliostoksen ja berberin ovelan ansan kautta palauduttiin sitten takaisin Imliliin etsimään tuopillista, turhaan. Julmetun hienot vuoret! Alkutalven olosuhteet ja maisemat yllättivät todella positiivisesti, ja kun kauppamiehistä ja juomavalikoimasta pääsee yli tai ohi oikealla varustautumisella, mestahan on ihan uuh. Voipi hyvinkin olla että tänne tulee palauduttua taas kiertelemään niitä muitakin solia ja huippuja. Kev Reynoldsin A Walk in the Clouds on tällä hetkellä työn alla, ja siinä veivaillaan alkuluvuissa juurikin näissä maisemissa (tosin mustavalkokuvien aikaan).
Jottei mene ihan luolamiesulinaksi, alla vielä kuvatodisteet onnistuneesta sivistyksen loma-asumuksesta Marrakeshissä eli Riad Les Lauriers Blancista.
Vaihteeksi tuli mentyä johonkin muuhun lähiseudun puistokohteeseen kuin Nuuksioon, eli siihen toiseen eli Sipoonkorpeen. Sipoonkorven kansallispuiston pohjoisosassa on pieneen kokoon nähden yllättävän useampi pysähdyspaikka, mutta tärkeimpänä Ängesbölen iso leiriytymistontti, jossa on parikin nuotiopiiriä, telttailupaikka, ja kesästä 2017 alkaen myös aika pirun luksushenkinen laavu. Myös polttopuuta piisasi.
Paikka on juomaveden vaikeaa löydettävyyttä lukuun ottamatta aikas priimaa, eikä valtavaa ruuhkaakaan kerennyt männäviikonloppuna näkymään. Tietysti sen verran, että paettiin laavulta läheisen torpan pihalla olevaan grillikatokseen nukkumaan, mutta muuten siellä oli jopa aika hiljaista. Ehkä sateinen marraskuu verotti jotain porukkaa, koska paikalle on todella helppo päästä ainakin autolla.
Eli kuten yllä olevista kuvista jotenkin ehkä toivottavasti aukeaa, Helsingin Rautatietorilta pääsi mestoille lauantaina aamulla ainakin bussilla 788 ja samalla numerolla (+K) myös takaisin. Bussista pitää siis pompata ulos siinä kohtaa kun tie 1521 tulee Länsitien kohdalle (kyltti Hindsbyn suuntaan oikealle). Obs huom että seutulippu ei käy koska Sipoo, Hki-Länsitie maksoi 8 € irtolipulla.
Bussin tiputuksesta on vielä n. 2,4 km kävelyä Länsitietä (hiekkatie) pitkin Byabäckenin parkkipaikalle, josta on sitten vielä 0,7 km luontopolkua Ängesbölen mestoille. Kyltit neuvovat kyllä jo aiemmin, ja jo 10 minuuttia ennen sitä Källängenistäkin pääsee jos uskaltaa hortoilla vähän metsässä.
Ängesbölessä on siis mainio leiriytymiskeskittymä ja laavu, mutta sen lisäksi siinä ihan sen parin-kolmen minuutin käppäilyn läheisyydessä on myös vanha (mestalla historiaa 1700-tienoilta asti) torppa ja sen pihassa oleva grillikatos. Torpan lähellä on myös todella hulppea alppimajan muotoinen pressuovinen vessa, 5/5 kakkahymiötä.
Ainoa käärme tässä paratiisissa on oikeastaan veden puute. Jouni Laaksosen kirjassa Retkeilijän Kansallispuistot (vuoden 2011 painos) vinkataan, että 150 metrin päässä telttailualueesta luoteeseen olisi kaivo. Kaivosta ja siitä omalla vastuulla juomisesta on myös laminoituja lappusia luontopolun tarinalaatikoissa. Näiden lisäksi opasteita ei kuitenkaan ole, ja kaivo jää löytämättä kun ei ole isompaa intoa järjestää etsintöjä. Onneksi torpan rännistä saa sateisena päivänä hyvin kahvivedet ja omakin nestehuolto on kohdillaan. Pitänee tehdä uusi haravointi paremmalla kelillä.
Varustelekajamppojen ulina laavutontilla helli mainioon uneen tulikatoksella, ja vetisellä säällä kuivuuskaan ei muodostunut ongelmaksi. Eli mainio paikka ja erityisen iso kumarrus ylikierroksilla toimivasta puuhuollosta. Tänne palaan vielä etsimään sen kaivon paikan.
Voitto! 22 tuntia ja vähän risoja, eikä oltu edes viimeisiä. Perässä tuli mm. se kaveri joka kantoi koko matkan 8 kilon kahvakuulaa rahtiliinalla.
Statsit näyttivät tältä. Tosin 2. taukopaikalla Gunnarissa pidin niin pitkän tauon, että seuranta ilmeisesti hajosi ja kiersi takaisin minuuttiin
Joitakin tunteja Quenzan jälkeen ollaan menossa ainakin jonnekin pohjoiseen.
Mikko tankkaa happea ennen päivän koitoksia
Ja Eerokin sai järveä juodakseen
Muistaakseni tämä on 4. paivan kohdalta: aivan pelkkää metsää ei kuitenkaan ollut
Unser lieber kamerad: lepää rauhassa, Lauri
Tässä lepää unser lieber kamerad
Kuuma lähde Landmannalaugarissareitin alkupaikassa. Tämä tuli tutuksi.
Vasemmalta: Small Guy, Phone Guy, Campingfuhrer, Tall Guy, Old Guy
Maurin pää ja itsenäisyys ovat kovassa huudossa Korsikassa. Musta pää löytyy turistitekstiileistä ja monesta lipputangosta.
Asteen tiltannnut kyltti Petra Pianan majan vieressä osoittaa suunnan kohti seuraavaa päiväetappia Manganua
Vizzavonaa lähestyessä vastaan tulee kyltti, joka ilmoittaa siirtymisestä reitin pohjoispuoliskolle
Hakken-ga-take Misenin vieressä on reitin korkein kohta, 1900 ja risat metriä. Japanilaiset haikkaajat olivat hämmentävän reippaita
lue ja itke
Jotta totuus ei unohtuisi jne jne
Pedinieddin majan raunioita
Yes deathchainoru, hai, very good
Englannin rajalla. Kanaalin ali mennään rökälekokoisella junalla, johon bussi ajetaan sisään.
UNCLEAN
Bussi on saapunut Dorogawaan ja eksoottinen kokispenkki piti saada kuvaan
Asianmukainen varustus: huomaa spurguhanskat.
”Note that Mount Ōmine is officially known as Mount Sanjō (山上ヶ岳, Sanjō-ga-take ; lit. ”Mountaintop peak”), and will be indicated as such on most maps.”
Vizzavonaan etelästä saapuessa sen päällä häämyilee aika dominoivasti Monte d’Oru
Terassilla Courmayerissä
Professori Viittala ja matkan alusta asti säästetyt pähkinät
Kuvassa: urheilija
Lätäköstäkin saa vettä pillereillä ja positiivisella asenteella.
”Tuolla näyttäisi olevan vuoria”
Lumi yllätti jalkailijan ensimmäisen päivämatkan loppupuolella
Kadonnut-ilmoitus(?) Dorogawassa reitin alussa. Epäilen Mothraa tai ketjuja
Intialaisella hepulla on niin siistiä että se puhkeaa kullankaivajatanssiin
Kosovosta sain sähköpostiin myöntävän vastauksen pashuk.pepaj(at)kosovopolice.com-osoitteesta seuraavana päivänä (spammin siis kaikille jotka löysin), Montenegrosta taas yllä olevan kuvan ja tämän sivun osoitteiden pommittamisella ihqlta Damirilta vielä nopeammin.
Antti P
Eero Viittala
