Talvinen Toubkal (Marokko, 2.12.-5.12.2017)

20171204_101947

Poppoota paluumatkalla huippuharjanteella jossain 4000 metrin karvoilla

Mikä:

Marokon ja Pohjois-Afrikan korkein vuori (Jbel) Toubkal, 4167 metriä. 3 päivän eestaas-reissu huipulle, startti ja maali Imlilin kylän mainiossa Dar Adrar -majatalossa. Kuulostaa mukamas jotenkin korkealta, mutta on hapen lievää vähenemistä lukuun ottamatta ihan silkkaa normikävelyä ellei sitten satu paikalle joskus paljon lumen aikaan (ilmeisesti yleisimmin lopputalvesta/alkukeväästä, mallia helmi-maaliskuu).  Silloinkin se luultavasti on silkkaa kävelyä mutta pitää ehkä varautua hakkaamaan hakulla ja silleen.

Reitti:

Imlilin kylästä (1700+ metriä) Sidi Chamharouchin tosi pienempään kylään (n. 2350 m), Sidi C:stä jatketaan nousua Toubkalin refugelle (3200+ m, refugeja on oikeastaan 3 siinä samassa pihapiirissä). Sitten refugelta Toubkalin huipulle 4167 metriin ja takaisin alas.

20171205_134828

Imlilin yläkylää ja lähimpiä matalampia vuoria. Ympäröivistä rinteistä puski ilmeisesti ysärillä aika reippaasti tulvaa laatikkoryppäisiin.

Homman voi tehdä urheilupäissään kahdessakin päivässä (ensin Imlil-refuge, sitten refugelta huipulle tosi aikaisella herätyksellä ja suoraan takaisin alas Imliliin). Mukavampi setti on nukkua Toubkalin refugella sekä mennessä että tullessa.

20171206_142322

Piirsin Marrakeshissä riadin kätevälle emännälle tällaisen karttaletin reitistä. Aika simppeliä siis, ekana päivänä refugelle Imlilistä 5-6 tuntia ja tokana päivänä refugelta huipullakäynti kuutisen tuntia tms.

Reitin löytämisestä: Imlilistä mennään jonkin verran ylämäkeen autotielle Aroumdiin, ja sitten seuraillaan ilmeisintä reittiä kohti vuoristosolia (sen minkälie kuivuneen jokitasangon läpi). Jos on puhelinluettelon karttasivu tai sitten vaan Dar Adrarin isäntä näyttämässä tietä alussa kylän läpi ylärinteeseen autotielle (sen 5 min minkä se vaatii opastusta Adrarin ovelta), homman pitäisi olla aika urpovarma.  Muistinko jo sanoa että Dar Adrarissa kannattaa majoittua aina? Siis Dar Adrar.

DSCN3044

Lähdössä Imlilistä, Adrarin heppu saattelee alkumatkan mäkeen ja Aroumdiin vievälle autotielle

Refugelle asti reitti on sitten se ainoa polku mikä siinä järkevästi menee ylämäkeen pitkin solaa (tunnistaa mm. kokismyyjien hökkeleistä), ja refugelta lähdetään kiipeämään suoraan itään tässä kuvassa näkyvään U-ränniin.

20171205_073305

Elikkäs siis tuohon keskellä olevaan U:hun kun osuu niin ei pitäisi olla isompaa pulmaa. Alussa pitää kiertää vähän oikean kautta joen yli, siitä leikataan hyvinhyvinaikaisin ylävasuriin kohti ränniä. Moni ei leikkaa tarpeeksi aikaisin kun joen jälkeen pitää etsiä polku ja kiivetä 1,5 m.

Polku ylös huipulle oli tampattu todella hyvin ainakin nyt vähän lumen aikaan. Ryhmiä vaikuttaisi hakeutuvan nousulle aika pitkälti ympäri vuoden, joten myös tuoreen lumen peitettyä polun voi olla sauma peesata jotain aamulla lähtenyttä porukkaa. Ihan tyystin whiteoutissa ja 3 metrin hangessa sinne ei ehkä kuitenkaan kannata lähteä keekoilemaan. Ellei sitten ole britit siinä edessä tappituntumalla valittamassa teestä.

Jonkinlaisena paikallisena kuriositeettina pitää mainita täydellinen reittikylttien puute. Oma arveluni on se että johtuu oppaiden lobbaamisesta: sellaista tarjoutuu messiin joka nurkalla Imlilissä ja vähän vielä mäessäkin (myös aasikyydin saisi lennosta halutessaan). Jos hakusessa on peruspiipahdus huipulle sitä helpointa reittiä pitkin hyvällä kelillä ja ei-hullulla määrällä lunta, oppaalle ei siis pitäisi olla suurempaa (=mitn) tarvetta.

20171204_123438

Opaskylttien sijasta oli kaikenlaista graffitia kivissä. Jotkut raapustuksista näyttivät jopa jotenkin ohjeen mallisilta, paljolti oli kyllä myös ”Azeem was here 2013” -matskua.

Opas(kirja):

Ciceronelta löytyy opus nimeltä Trekking in the Atlas Mountains, jossa on esitelty vino pino reittejä eri puolilla Atlas-vuoria. Toubkalille nousu paria eri reittiä pitkin on katettu siinä todella lyhyesti, eikä esim. reittikarttaa ole mukana. Pelkästään Toubkalilla käyntiä varten en ostaisi tätä, mutta jos Atlaksella vaeltelu yleensä kiinnostaa niin kirjasta löytyy melkoisen kattava valikoima päiväreittivinkkejä ja yksi 9 päivän pitempikin patikka.

Ciceronetoubkalmap

Ciceronen opuksen kartat eivät mene tätä siitä varastettua tarkemmaksi, kannattaa ostaa erillinen esim. Imlilin Atlaspuodista. Tuo ”S. Cwm” on se tavallinen eli helppo nousureitti refugelta.

Vaikeusaste:

Sulalla tai vähälumisella kelillä Toubkalin nousu normireittiä on silkkaa patikointia ja hakut jne. rautakauden vehkeet jäävät todennäköisimmin jumppapainoiksi. Ei-lumisissa olosuhteissa suurin haaste tulee varmaankin siitä, että happi on oikeasti vähemmissä kuin kotimaanosan vuoripolkujen normietapeissa 1000-2000 metrin kieppeillä. Suoraan kentältä taksilla 1700 metriin ja siitä sitten parissa päivässä 4167 metriin pisti läähättämään kummasti, tosin ei sitä kuntoakaan ole ihan kasoittain päällä. Päänsärky ja pahoinvointi kuitenkin jäivät about tyystin välistä.

Tupakoijan keuhkoilla 4 kilsan ylityksen siis hyvinkin huomasi. Myös ihan pinkkielimiset tyypit ilmoittelivat jonkinmoisesta hengenahdistuksesta ja päänsärystä jo refugen 3200 metrissä oleskellessa, ja ylhäällä jollekin iski päänsärky jos ei liikkunut.

Jos korkeusvaivoja ei lasketa, reitin vaativuus ei ole mitään kovin hurjaa hooceetä keskiraskaaseen saatikka vähän vaativampaan vuoristopolkuun aiemmin tutustuneelle. Ensimmäisen päivän nousu Imlilin 1700 metristä refugen 3200 metriin raskaammalla rinkalla teki tosin nihkeää, sitä seurannut huiputuspäivä kevytkamoilla taas tuntui jaloissa ihqummalta mutta silloin keuhkot muistuttivat itsestään. Alla olevassa videossa todnäk kuuluu jonkinasteista pihinää.

Joka tapauksessa: vaatii ainakin kohtuullisen peruskunnon ja mieluummin vaikka vähän urheiluhenkisyyttäkin. Korkeusahdistus on vissiin jotenkin yksilöllistä, mutta hyvä kunto ja oikea nestetankkaus jne. soseutus kuulemma helpottavat. Sekä hitaasti hivuttaminen.

Ainakin yksi ohjattu ryhmä teki refugelta ensin kevyempiä lenkkejä lähirinteisiin ennen Toubkalin päälle nousua, totuttelupäiviä taisi heillä olla peräti 2 kpl. Jos haluaa pelata varman päälle ettei joku tiimistä ota ja puklaa tms. ennen huippua, tuollainen veto voi varmaan olla ihan järkikamaa ja naapurihuiputkin ovat vissiin vallan kelpoja.

Miten sinne pääsee:

Epäilyttävän helposti. Norwegianin menopaluun Helsinki-Marrakesh suorilla (5,5 h) lennoilla olisi saanut hyvinkin alle kahdensadan jos olisi liikkunut pelkillä käsitavaroilla. Rinkka ruumassa kellotti menopaluun hinnan jopa 220 euroon. Wat.

Taksi lentokentältä Imliliin maksoi noin 60 euroa netistä tilattuna, tai sitten 40 euroa Dar Adrarin kanssa sähköpostilla sovittuna (jos jaksaa odottaa epävarmaa vastausta postiin). Pari puolalaista matkusti 5 eurolla eläinten kanssa avolavalla, ja kuulemma Marrakeshin bussi(juna?)asemalta saa kimppatakseja suunnilleen kympillä per naama tms. Paluumatkalla Imlilin ”pääkadulla” noutajaa odotellessa tuli useampiakin halpoja kyytitarjouksia randomikaapuveikoilta, trafiikkia Marrakeshin suuntaan näyttäisi riittävän.

Jos haluaa huijata ylös pääsemisessä, voi siis myös värvätä aasin roudaamaan kamat (ja vaikka itsensäkin) refugelle Imlilistä. Alkumatkasta voi myös leikata jonkun 40 min kävelyä aloittamalla Aroumdista eikä Imlilistä. Kummassakaan ei ole mainittavaa muuta ajanvietettä kuin teenjuonti ja vuorille lähteminen, joten sikäli Aroumdille +1. Autolla kai pitäisi päästä sinnekin, tosin en tiedä onko Aroumdissa yhtä hyvin varusteita vuokrattavana kuin Imlilissä (tai lainkaan) tai niitä kammottuja hilloaamiaisia.

Varmaan isoimpana tuskana matkustamisessa oli Marrakeshin lentokentän afrikkalainen versio ”Too much snow, impossible” -motosta. Täyden lentokoneellisen piti täyttää maahantulolomake, ja tietenkään ennen karsinan rajaa tarjolla ei ollut yhtään kynää. Eli siis parisataa lomaketta oli nätisti jakelussa ja sitten yhden virkailijan lainausjono kynän käyttämiseen. Myös passimiliisille piti selostaa olemassaolonsa vaikeasti ja hitaasti.

Jokaiseen hotelliin kirjautuessa ja sitten vielä maasta poistuessa täytyi tilittää mm. osoite, ammatti ja seuraava majapaikka. Jostain syystä sotilaiden ei tarvitse tehdä ATK:ta.

20171202_183811

Milloin sinne kannattaa mennä:

Lol talvella. Tai siis, meillä oli ihan ältsyn tai ainakin yllättävän miellyttävä huiputuskokemus joulukuun alussa (refugelle 3. päivä, huipulle 4.12. ja takaisin Imliliin 5.12.) Oltiin vähän varauduttu siihen, että homma posahtaa naamalle tyystin ja saadaan dunkkuun lumelta ja tuulelta viimeistään huippuharjanteella. Se menikin ihan päinvastoin, eli refugelta aloittaessa oli reipas talvikylmä aamun varjossa, mutta huippuharjanteella aurinko nosti lämpötilaa varmaan jonkun 10+ astetta eikä pilviä tai tuulta ollut lainkaan. Ennen lumirajaa eli 2900 metriin asti mentiin aika lailla T-paidalla.

Alla olevassa kuvassa näkyy ennuste nousupäiville (3.12.-5.12.) ja nouseva oululainen.

Kesällä siellä on ymmärtääkseni oikeasti lämmin eli kuuma. Sitten myöhemmin talvella (helmi-maaliskuun nurkilla tms.) taas voi olla oikeasti lunta. Talvi jonkun huhun mukaan alkaa pyöriä joskus marraskuun lopuilla, joten tämä joulukuun alku oli kai sitten ihan OK vielä sen suhteen ettei lunta ollut ehtinyt tulla tonnitolkulla l. juuri yhtään rinteeseen. Aika tasan vuosi takaperin oli kai myös samoin hyvä keli joulukuussa tämän kommenttejaan heikosti seuraavan blogin perusteella.

Helmikuussa taas on ollut lähimenneisyydessä esim. tämän näköistä:

Summa summarum: ei voi tietää miten mikäkin talvi mutta ehkä alussa ei niin paha kun lopussa. Jos haluaa olla about varma että voi kävellä ylös tennareilla niin menee sitten joskus siinä toukokuun ja lokakuun haarukassa. Eero kyllä meni tennareilla nytkin.

Vesi, ruoka, majoitukset, varusteet:

Vesi on varmaan mainittavin pulma huolto-osastolla: hanavesi ja luonnonvedet ovat molemmat verboten ilman keittämistä tai vedenpuhdistuspillereitä (tabut ovat peliliike). Samoin salaatit ja kuumentamattomat kasvikset ja hedelmät jne. vissiinkin tuppaavat tuottamaan pakkivaivaa. Pullotettua vettä myytiin kuitenkin hyvin joka paikassa, myös refugella, eikä hintakaan ole törkeä.

20171204_082708

Vesi pysyi hyvin kahvilämpöisenä koko noususession ajan Stanleyn mötikässä. Camelbakista jäätyy letku jos sitä ei hiero tarpeeksi lähelle kroppaa (samanlaista vikaa pokkarikamerassa)

Ruokaa ei tarvitse itse kanniskella mukana välipaloja lukuun ottamatta: sekä Imlilin Dar Adrarissa että Toubkalin refugella varsin edukas majoitus sisälsi sekä aamiaisen että illallisen. Aamiainen refugella ja myös Marrakeshin riadissa oli tosin jäätävä sisällöltään, eli kahvin ja teen lisäksi vaaleaa kiekkoleipää ja erilaisia teollisia hilloja. Sitä leipää eli vissiin khoubzia ängetään jokaiseen ateriaan mukaan ja siihen ehtii kypsyä aika hyvin viikossa.

20171206_081456

Reissun ehdottomasti paras aamiainen tarjoiltiin Dar Adrarissa. Höttöleivän+hillon lisäksi myös lättyjä sekä suolaista levitettä, jugurttia, mehua ja hedelmiä. Myös illalliset Adrarissa olivat reissun parasta safka-antia.

Joka paikassa tuupataan tarjolle minttuteetä, jonka litkiminen on vallan leppoisaa ajanvietettä. Marrakeshin katukojusta tarttui matkaan säkillinen kotijuomaksikin.

Imlilin ja refugen välissä (suunnilleen kolmannesmatkassa) sijaitsevasta Sidi Chamharouchin talorykelmästä löytyy useampikin kahvilantapainen, joista saa ainakin 40-50 dirhamilla munakkaan sekä misc kioskikamaa. Reitillä on siis millään hetkellä maksimissaan noin 4 tunnin matkan päässä lähimmästä ruokakaupasta, joten eväät voi mitoittaa aika minimihenkisiksi.

20171204_140155

Toubkalin refuge(t) 3200 metrissä. Lumiraja about erottuu taustalla tulosuunnassa.

Kahden hengen huone Dar Adrarissa aamiaisella ja illallisella maksoi 45 euroa. Myös eurot siis kävivät maksuvälineenä dirhamien vaihtoehtona julmetun monessa eli muistaakseni about jokaisessa katukojua hifimmässä paikassa, huonolla kurssilla tosin. Refugella punkkapaikka illallisella ja aamiaisella maksoi 25 euroa. Sekä Dar Adrar että refuge on hyvä ainakin yrittää varata etukäteen sähköpostilla, tosin refuge oli hukannut varauksen mikä oli ihan hyvä koska mailissa oli pyydetty ylihintaa. Vuorille postittelu on vähän kankeaa eikä helpota kun toisessa päässä bisnestä tekee berberi.

Dar Adrarissa on wifi, refugella ja vuorella taas ei kuulunut puhelin eli ei silleen haitannut vaikkei muistettu ottaa ylös paikallista hätänumeroa. Avun hakeminen vuorelle toimii kuulemma muutenkin helikopterin sijaan äijä ja paari -periaatteella, joten kannattaa ottaa lämmintä ja/tai kavereita mukaan jos aikoo katkaista jalkansa.

Varusteita eli meidän tapauksessamme jäähakut ja yhdet jääraudat kenkiin (meigälle!) sai vuokrattua Dar Adrarin kanssa samassa koplassa olevasta Atlas Trek/Trekking/Aztat/jotain -kaupasta Imlilistä, hinta per varuste oli jotain 3 euron luokkaa per päivä. Refugeltakin niitä ehkä kai sai, mutta sähköpostissa käskivät ottamaan Imlilistä. Kamoja voi kysellä Dar Adrarista varauspostissa, varaaminen ei näyttänyt olevan tähän aikaan tarpeen mutta voi olla jees tarkistaa. Trekkipuodista löytyi myös kelpoinen 1:50000-kartta Toubkalin ympäristöstä (n. 12 €). Alla summitpost.orgilta varastettu kuva trekkikaupan ovesta ja ei-varastettu kuva siitä kadusta jonka varrelta puoti löytyy.

Jos jääraudat arvelee tarvitsevansa, niin niiden kanssa on hyvä olla tukevamman mallinen kenkä. Asustus meni näillä keleillä aika pitkälti ”sporttinen talvi +” -osastolla ihan jees, eli hikoilulämpökerrasto alle, fleeceä ja t-paitaa väliin ja kuoripuku päälle, sit vielä hyvät hanskat ja pipo + maskihuivin tynkää. Tuplasukat ❤ Untuvatakkia en tullut pukeneeksi muuten kuin tupakalla käydessä vahingossa, mutta ei ole mitenkään huono varalla jos vaikka ei olekaan silkkaa sunshine&lollipopsia avoimella rinteellä.

DSCN3174

Olin vähän järkyttynyt kun Eero ei lähtenytkään huiputtamaan shortseissa

Maalikaljatilanne vuorilla on (huom!) jopa huonompi kuin refugen aamianen, eli sellaista ei saa mistään. Atlas Trekin heppu sanoi että lähin anniskelupaikka olisi Marrakesh heti siinä 70 kilometrin päässä vieressä, kuulemma hätätapauksessa olisi voinut tilatakin sieltä mutta ihan niin jano ei ollut. Plus Eerolla oli vielä saapuessa jemmattua viskiä.

Eiköhän se about noilla onnistu, seuraavaksi kolmen päivän lomadiat!

Päivä 1-2: Marrakesh – Imlil – Sidi Chamharouch – Toubkal Refuge

Norwegianin lento poksahti Marrakeshiin suunnilleen kello 14:30-15 paikallista aikaa, ja lentokentän kotimaista turausta haalealla lämmöllä muistelemaan saavasta byrokratiafailparadesta huolimatta päästiin kuskin kyytiin siinä määrin ajoissa, että Imlilissä oltiin juuri hämärtymisen holleilla. Aurinko siis katoaa aika pian iltaviiden jälkeen joulukuun alussa, ajomatka on jotain 1:15 tms.

20171203_093136

Imlilissä hämmästeltiin tätä paikallista noitalippua, kunnes paluumatkalla kuski valisti että sehän on Marokon virallinen viiri. Syytän koulutusjärjestelmää.

Imlil on melkoisen karu lokaatio hengailumielessä: turistille on kyllä tarjolla lähes loputtomasti tilaisuuksia ostaa ylihintaisia helyjä tai värvätä opas, mutta muuten virikkeet ovat pykälän harvassa kun kaljallakaan ei voi paikata. Paitsi tietty ne vuoret.

Jonkinlainen (pah) nähtävyys-vierailukohde on Kasbah du Toubkal siellä ylämäessä muutaman minuutin päässä Dar Adrarista. Viiniä turhaan etsineille metsävaatteisille vierailijoille siellä ei ollut tarjolla juur muuta kuin triplahintaista kokista ja nätti terassi.

Dar Adrar sen sijaan on ihan loistava tukikohta Toubkalin reissulle, ja sen isäntä/omistaja/tms. Mohamed on ilmeisesti seudun päälliköimpiä oppaita jos sellaista on etsimässä. Herra M ei tosin ollut paikalla majatalolla kumpanakaan yöpymispäivänä, koska vuorilla piisasi kuskattavia.

Saapumispäivänä ei tehty juuri muita muuveja kuin Dar Adrariin asettuminen, ja sitten aamulla käytiin alhaalla kylässä hakemassa rompetta Atlas Trek Shopista. Matkaan päästiin joskus 10 jälkeen, mikä piisasi ensimmäisen päivän effortteihin juurikin sopivasti.  Alkumatkasta Adrarista saatiin siis tuuppaus ylämäkeen tielle, ja siitä reissu olikin aikas suoraviivaista kohti Aroumdia, tulvatasankoa ja sen jälkeen vuorisolaa Sidi Chamharouchin välietappiin. Alla oleva kuva tasangosta on kyllä paluumatkan suunnasta.

Aroumdissa joutuu puskemaan pienen kauppiaskujanjuoksun läpi ennen tulvatasankoa. Paluumatkalla narahdin (siinäkin) ja ostin mitälie kaulakorua about tuplahintaan ellen enemmälläkin, vaikka luulin tinkineeni edes jotenkin. Eräs kanukki antoi vihjeeksi aloittaa oman tarjouksen neljäsosasta siitä mitä aluksi pyydetään: sillä voisi ehkä lopussa päästä siihen että maksaa vain puolet pyydetystä eli melkein oikean hinnan. Hmm.

DSCN3190

Tulvatasangon Imlilin puoleisessa päädyssä paluumatkalla, kotihotelli jo aikas lähellä. Tuo talorypäs oikealla ei siis ole vielä Imliliä, olisikohan Aroumdia?

Imlilistä parin tunnin matkan päässä sijaitsee Sidi Chamharouchin väliasema, josta saa ruuan lisäksi mm. paitoja ja täysii aitoja fossiileja. Ostosten pitäisi kai mennä ihan hyvään tarkoitukseen osuuskunnalle, koska kylässä asuminen näyttäisi olevan melkoisen karua. Tyypit tekevät mielellään kauppaa esim. lämpimistä vaatteista tai makuupusseista. Paluumatkalla vaihtelinkin Fjällrävenin fleecen outoon mattotakkiin (piti myös maksaa väliä koska berberi, antoi sitten vielä pipon kaupanpäälliseksi).

DSCN3094

Valkoinen aasi ja takana valkoinen moskeijakivi. Näiden mestojen vedellä on kuulemma jalkoja parantava taikavaikutus, mutta eihän sitä uskaltanut koska bilhartsia ja sapeli.

Sidi Chamharouchista kiivetään sitten Ibrahimin munakkaan ja teen jälkeen jyrkkä ylämäki siksakkina ja jatketaan kohti lumirajaa. Sidistä on matkaa refugelle vielä kunnosta riippuen plusmiinus kolmisen tuntia. Itseäni hapetti jotenkin epätavallisen paljon, mutta poseeraus onnistui onneksi vielä.

DSCN3135

Eero tietty oulusteli koko matkan refugelle lumirajan yli shortseissa

Ei-älyttömän-pitkään lumirajan jälkeen päästään refugen näköpiiriin. Sidin jälkeisiä mutkia kyllä tuli kirottua jokaista että miksei sieltä jo tule jotain etappia kulman takaa.

20171205_080747

Taas huijaan: paluumatkalta taaksepäin katsottuna refugesolan polku aamuvalossa

Sieltä se majoitus lopulta kuitenkin putkahtaa! Aika loppujalkaisena ja juurikin iltahämärän kohdilla tulee rämmittyä säätämään passia ja kierrättämään lukuisten naapurimaa-espanjalaisten kanssa lintuja + pastaa illallispöytään. Eitunnumisn, koska aamulla otetaan sitä huippua ja muistin pakata kuulosuojaimetkin yötä varten.

Päivä 2/3: Toubkalin huipulle ja takaisin refugelle

Aamulla heräsin harvinaisen epäterveeseen aikaan muun salin mukana. Harvemmin lomalla tulee syötyä aamiaista viideltä, varsinkaan kuppaista vaaleaa leipää ja tönkkösokeroitua hillokarusellia. Ensimmäiset ristoreippaat lähtevät turaamaan mäkeen jo 5:30 otsalamppujen valossa. Itse hinailen Eeron vastalauseista huolimatta lähemmäs vähän ennen 7 aikaan saapuvaa auringonnousua. Kengät pimpattua onkin juurikin suunnilleen valoisaa ja sopiva hetki lähteä rinteeseen. Rautoihin ei ollut oikeastaan juuri mitään oppimiskynnystä ainakaan näin helpolla alustalla, eivätkä ne häirinneet mitenkään havaittavasti edes paljaalla maalla (irtokivellä/lohkareilla).

Aamulla on aika talvihemulimainen pakkanen, koska aurinko on väärällä puolella isoa vuorta. Ylämäkeen liikkuminen ja nousutäpinä pitivät lämmöt kuitenkin vallan hyvällä tasolla. Ensimmäistä nousua jonkun matkaa puskettuaan tajuaa myös kääntyä katselemaan auringon hipsimistä selän takana oleville rinteille. Happea pitikin joka tapauksessa pysähtyä vetelemään tiheään tahtiin, joten fotoille piisasi tilaisuuksia sen mukaan kun jaksoi ja kameravehje ei ollut kosahtanut aamupakkaseen.

DSCN3169

DSCN3168

20171204_082704.jpg

Ensimmäisen isomman nousun jälkeen saavutaan kattilamaisen hässäkän äärelle. Vakioreitti jatkaa siinä oikealla laidalla ylös, ja kääntää sitten vasemmalle kohti huippua harjua myöten. Sen polun pitäisi olla niin tampattu ja liikennöity että löytyy.

monttureitti

Eli tuolta punaisen nuolen huudeilta tullaan ylös vähän kiertäen ja käännytään sitten huippuharjulle. Useimmat palasivat myös samaa normireittiä, mutta Eero usutti laskeutumaan tuolta siniseltä puolelta kattilaa. Se olikin alaspäin menessä ihan siistii, ylöspäin olisi ollut suorempi mutta jyrkempi.

 

Hirveän puuskuttelun ja rautajalkailun jälkeen huippu saavutetaan suunnilleen 4 tunnissa. Eero on ollut siellä tietty jo tuntia aiemmin. Aurinko paistaa sans pilvi, lämpö menee lähemmäs överiä eikä tuulta näy missään -> photo-oppia \o/

20171204_111521

Paluumatka alas kattilan vaihtoehtoista reunaa on aika herkkua ylös rämpimisen jälkeen ja 4 tonnin paremmalla puolella ikinäekaakertaakäymisen fiiliksissä. Vesi oli turhan vähissä, mutta laskeutumisessa ei pääse enää niin hapoille että parin desin eestaas kurlaaminen haittaisi suunnattomasti. Kaikenlaisia hymyjä ja korkeusvaivojen väistymisiä, woo!

20171204_132629

Loppumatkasta uskaltautuu jo laskemaan jonkin pätkän persmäkeäkin vaikka kivi onkin aina lähellä sydäntä tai muuta ydintä. Refugen pihalla istuskellessa auringossa naama täynnä sipsiä ja Fantaa fiilis oli vallan kohdillaan vaikka maalikaljaa ei olekaan tarjolla. Eeron viskiä onneksi sai termarikupillisen salaa. Takaisin alas refugelle kerettiin vähän ennen 7 lähdöllä jossain 13:30 tienoilla, ja siihen mahtui kaikenlaista kahvitaukoa jne. kikkailua.

Päivä 3/4: takaisin Imliliin refugelta (joku 3,5 tuntia laskeutumista + berberit)

Paluumatka oli yllättäen aikas samoja maisemia kuin tullessa, mutta eri kulmasta ja eri valossa. Hianoi.

DSCN3183

20171205_081541

20171205_081425

20171205_082602

20171205_083913

DSCN3194

Parin fossiiliostoksen ja berberin ovelan ansan kautta palauduttiin sitten takaisin Imliliin etsimään tuopillista, turhaan. Julmetun hienot vuoret! Alkutalven olosuhteet ja maisemat yllättivät todella positiivisesti, ja kun kauppamiehistä ja juomavalikoimasta pääsee yli tai ohi oikealla varustautumisella, mestahan on ihan uuh. Voipi hyvinkin olla että tänne tulee palauduttua taas kiertelemään niitä muitakin solia ja huippuja. Kev Reynoldsin A Walk in the Clouds on tällä hetkellä työn alla, ja siinä veivaillaan alkuluvuissa juurikin näissä maisemissa (tosin mustavalkokuvien aikaan).

Jottei mene ihan luolamiesulinaksi, alla vielä kuvatodisteet onnistuneesta sivistyksen loma-asumuksesta Marrakeshissä eli Riad Les Lauriers Blancista.

Kategoria(t): 1-5 päivää, Keskiraskas, Marokko, niin kovin raskas | Kommentoi

Päiväreissu: Ängesbölen laavu, Sipoonkorpi

Vaihteeksi tuli mentyä johonkin muuhun lähiseudun puistokohteeseen kuin Nuuksioon, eli siihen toiseen eli Sipoonkorpeen. Sipoonkorven kansallispuiston pohjoisosassa on pieneen kokoon nähden yllättävän useampi pysähdyspaikka, mutta tärkeimpänä Ängesbölen iso leiriytymistontti, jossa on parikin nuotiopiiriä, telttailupaikka, ja kesästä 2017 alkaen myös aika pirun luksushenkinen laavu. Myös polttopuuta piisasi.

Paikka on juomaveden vaikeaa löydettävyyttä lukuun ottamatta aikas priimaa, eikä valtavaa ruuhkaakaan kerennyt männäviikonloppuna näkymään. Tietysti sen verran, että paettiin laavulta läheisen torpan pihalla olevaan grillikatokseen nukkumaan, mutta muuten siellä oli jopa aika hiljaista. Ehkä sateinen marraskuu verotti jotain porukkaa, koska paikalle on todella helppo päästä ainakin autolla.

Eli kuten yllä olevista kuvista jotenkin ehkä toivottavasti aukeaa, Helsingin Rautatietorilta pääsi mestoille lauantaina aamulla ainakin bussilla 788 ja samalla numerolla (+K) myös takaisin. Bussista pitää siis pompata ulos siinä kohtaa kun tie 1521 tulee Länsitien kohdalle (kyltti Hindsbyn suuntaan oikealle). Obs huom että seutulippu ei käy koska Sipoo, Hki-Länsitie maksoi 8 € irtolipulla.

Bussin tiputuksesta on vielä n. 2,4 km kävelyä Länsitietä (hiekkatie) pitkin Byabäckenin parkkipaikalle, josta on sitten vielä  0,7 km luontopolkua Ängesbölen mestoille. Kyltit neuvovat kyllä jo aiemmin, ja jo 10 minuuttia ennen sitä Källängenistäkin pääsee jos uskaltaa hortoilla vähän metsässä.

Ängesbölessä on siis mainio leiriytymiskeskittymä ja laavu, mutta sen lisäksi siinä ihan sen parin-kolmen minuutin käppäilyn läheisyydessä on myös vanha (mestalla historiaa 1700-tienoilta asti) torppa ja sen pihassa oleva grillikatos. Torpan lähellä on myös todella hulppea alppimajan muotoinen pressuovinen vessa, 5/5 kakkahymiötä.

Ainoa käärme tässä paratiisissa on oikeastaan veden puute. Jouni Laaksosen kirjassa Retkeilijän Kansallispuistot (vuoden 2011 painos) vinkataan, että 150 metrin päässä telttailualueesta luoteeseen olisi kaivo. Kaivosta ja siitä omalla vastuulla juomisesta on myös laminoituja lappusia luontopolun tarinalaatikoissa. Näiden lisäksi opasteita ei kuitenkaan ole, ja kaivo jää löytämättä kun ei ole isompaa intoa järjestää etsintöjä. Onneksi torpan rännistä saa sateisena päivänä hyvin kahvivedet ja omakin nestehuolto on kohdillaan. Pitänee tehdä uusi haravointi paremmalla kelillä.

Varustelekajamppojen ulina laavutontilla helli mainioon uneen tulikatoksella, ja vetisellä säällä kuivuuskaan ei muodostunut ongelmaksi. Eli mainio paikka ja erityisen iso kumarrus ylikierroksilla toimivasta puuhuollosta. Tänne palaan vielä etsimään sen kaivon paikan.

Selkeästi miellyttävämpi yöpyminen kuin edellinen visiitti Sipoonkorven eteläosassa.

Kategoria(t): Päiväreissu, Uncategorized | 2 kommenttia

Syvällä kylddyyrytimessä: Already Been in a Lake of Fire

Retkeilyharrastus pääsi pari viikkoa sitten eskaloitumaan siihen pisteeseen, että päädyin tilaamaan aiheeseen liittyvää taulua tutulta taidehepulta eli Tuomakselta. Hän ilmoitteli Facebookissa tekevänsä tilaustöitä esimes aiheen tai otsikon perusteella, joten listasin toistakymmentä asiasanaa mukaan lukien ainakin vuoret, hattivatit, Kekkonen ja Jaloviina, mahdollisesti myös Mörkö ja Muumipapan merellinen elämänvaihe.

Noin viikkoa myöhemmin vaihdoimme nyssäköitä steissillä ja galleriassani asuu nyt teos nimeltä Already Been in a Lake of Fire. Tulokseen ei voisi olla tyytyväisempi (tai kemian avustuksella joku poikkeusyksilö ehkä voisi mutta itse en veny).

23632736_10155309450488003_8434163002487258551_o

Kuva varastettu Tuomas Teeltä, siis valokuva. Itse taulu ostettu Tuomas Teeltä.

Itse olen spotannut teoksesta ainakin Kekkosen lasit, hattivatit, jallun, muumin, kengän kaltaisia asioita ja ehkä korkeuskäyrää jossain hirviön ulkonemassa. Tasoja on monia.

20171117_185703.jpg

Samanmallisia teoksia löytyy myös sekä lainattavaksi että ostettavaksi ihan valmiinakin jotta sen kun vaan kävelee sisään ja poimii, jos ei tiedä tarkalleen mitä himottaisi. Eli Arabianrannan ArT-lainaamosta löytyy vaikka mit. OTAS JO.

Samassa yhteydessä tuli napattua kyytiin myös pari kappaletta Dead Genesis -kustantamon melko tuoretta ja todella mustaa Vitsauksia-sarjakuvaa. Yksi jäi ihan itelle, toisen jätin Sipoonkorpeen luontopolun rastilootia kiertävien iloksi.

Tämä olikin jo toinen kerta kun tämän ”retkeilyblogin” laatikoissa vilahtelee Tuomaksen teoksia. Viimeksi oli kyseessä vastaavan bläkkistinen Jenny Haniver, jonka mukana matkaan tarttui myös Kaukasian reppureissausopus Vaimoksi vuorille.

Seuraava postaus on hyvin todennäköisesti oikeasti metsästä, koitan olla ihmisiksi.

Kategoria(t): Kylddyyri | Kommentoi

Reittikirjaa: Se ken tulee viimeiseksi (Korsika), Hill of The Red Fox (Isle of Skye)

Kaksiaikaulotteinen kirjaraportti! Jari Järvelän tässä kuussa julkaistu GR20-trilleri Se ken tulee viimeiseksi, toisessa kulmassa taas Allan Campbell McLeanin 60+ vuotta sitten (1955) julkaistu Isle of Skyelle sijoittuva Hill of the Red Fox.  Teemana on: luin lähemmäs 1,5 kirjaa ja haluan lesoa. Kuvat on normaaliin tapaan varastettu.

 

Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelän trilleri Se ken tulee viimeiseksi julkaistiin syksyllä 2017 (ihan just äsken ja luin sen jo ihan itse!). Olin heti ennakkotilaajien joukossa kärkkymässä opusta Booky.fi:stä, koska tohina sijoittuu Korsikan GR20-reitille, jolla ollaan käyty epäonnistumassa jo kahdesti (kerran vuonna 2013 ja kerran vuonna 2017). Reitti on siis tuttu, ja niin se on myös Järvelälle: kirjan pohjamatskuna toimii jo omistuskirjoituksessa mainittu hänen ja JJ juniorin oma Korsikan reissu vuonna 2011, josta on mainio artikla Suomen Kuvalehdessä. Artikkelin hahmot myös hipsivät kirjaan monessakin paikkaa.

Kirjasta löytyy maistiaisluku netistä tästä osoitteesta: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789513196424_lukun.pdf

GR20:een tutustuneille kirja on mainiota luettavaa, itse ahmaisin sen alta vuorokaudessa. Miljoonan kymmenystä kisassa tavoittelevaa enemmän tai vähemmän vastenmielistä väkeä tipahtelee (sekä kuolee että putoaa) tasaiseen tahtiin ja teksti luistaa eteenpäin niin sujuvasti että pelkkiä vaellusoppaita lukevakin harppoo mielellään. Koska en lue nykyään mitään muuta kuin vaellusoppaita, nettiä ja käyttöohjeita, en pysty antamaan varsinaista kylddyyrikritiikkiä siitä onko tämä kaikkien mittapuulla hyvä jännäri. Kriitikkoa larpatessa voisi ehkä miettiä sitä että henkilöhahmot jäävät kirjaformaatissa jonkun verran ohuiksi ennen kuukahtamistaan, mutta leffanahan tämä toimisi kuten nom nom. Jos muuten Selin tarvitset kuvauspaikkascouttaajaa tai inhottavaa vaellushahmoa niin pistä pingaten.

Erityisplussaa: Cirque de la Solitude on kirjassa vielä olemassa ja siinä viitataan ainakin kahdesti kalenterista löydettäviin tapahtumiin (Asta-myrsky ja KonMari), eikä kumpikaan mene ristiin Cirquen romahtamisaikataulun kanssa. Well played! En nyt muista mikä refuge paloi mihinkä aikaan aikaan mutta kuka niitä laskee.

Jos rehellisiä ollaan: Haut Ascon autiolla hiihtoasemalla on myös terassiravintola sekä matkamuistomyymälä ja aika monesti refugeiden vahdit eivät ole punkassa pullon kanssa piereskeleviä Syvä joki -turhapuroja.

Hill of the Red Fox

Punaisen ketun kukkula eli Sgùrr a’ Mhadaidh Ruaidh on Skyen saarella sijaitsevan Trotternish-harjuvuorijöötin ulkonema. Kävimme syksyllä 2016 hamuilemassa Skyen halki kulkevalla Skye Trail -vaellusreitillä, jonka varrella kyseinen mesta sijaitsee.

Skyen reissullamme leiriydyimme kettukukkulan viereiseen laaksoon, jossa tuuli hakkasi telttamme rikki. Aamulla eksyimme itse ulokkeelle, jossa tuuli hakkasi meidät rikki ja sen jälkeen loppureissu kiikuttiinkin molemmalla puolella keskeyttämisen rajaa.  Teemaan sopivasti en ole vieläkään saanut luettua kirjaa loppuun, mutta hyvä se on. Kuten alta näkyy, kyseessä on nuorisoa houkuttelemaan tarkoitettu julkaisu.

Kirjassa on aika mainio Viisikko-henkinen meininki, ja saaren turpeenlouhimistohina välittyy hyvin. Skyellä tätä mainostettiin about jokaisen kirjakaupan ikkunassa, joten ominaismatskua pitäisi olla. Olen ostanut tämän jo kahdesti, koska ensimmäinen kappale jäi Santiago-Porton junaan. Tätä jälkimmäistä kappaletta olen puolestaan roudannut messissä aina kun repussa on ollut tilaa, ja muistaakseni ainakin kerran olen sivun tai pari lukenutkin eteenpäin. Yleisesti mainittuna pitää arvostaa sitä miten kirjassa nöösimäinen esiteini Lontoosta kasvaa turpeenkaivajaksi ja kommarivakoojien narauttajaksi. Vs. nykyään esiteinit jäävät eläkkeelle ja äänestävät kommunisteja.

Kas siinä vuosittainen kulttuuri, katsotaans jos jouluna saisin vielä kolmannen kirjan!

Kategoria(t): Kylddyyri, Ranska, Skotti | 4 kommenttia

Luolamiespihvi (se on se caveman steak)

Kiitos Eisenhower! Tai kuka luolamies sen pihvin keksikään. Nyt on tullut pari kertaa kokeiltua suoraan hiilillä grillillä paistettua pihviä, ja once you go black there’s no going back. Eli resepti on hyvinkin helppo: sisäfilettä pirun kuumien hiilien päälle noin 6+ minuutiksi per puoli (tai enemmän jos tykkää kypsästä lihasta). Kun on noukittu pätsistä, pieni raaputtelu että isoimmat roskat lähtee ja sitten maun mukaan oliiviöljyä, merisuolaa ja pippuria. Täällä on samankaltainen resepti kirjoitettuna herkullisemmin.

Sopiva paksuus pihville on vähän hakemiskysymys: esim. parin vähemmän luolamiehen sormen paksuinen jööti tuntuisi toimivan aika jees kokonaista kahden vedon kokemuksen perusteella. Hurjan paksuja on haasteellista saada ainakaan sisältä asti kypsäksi tällä meiningillä, tosin tämän kokkailun teemaan sopii hyvin se että kimpaleen sisältä tihkuu vähän veristä lientä leikatessa.

No mutta joka tap, on herkkua! Jos satut olemaan Saarijärven suunnalla liikkeellä, ota ihmeessä alkulämmöt kokkailuun Kivikauden kylästä. Laittaa raakalihan mieleen.

Samalla kokkausinnolla tuli myös testattua kotitekoinen korsikalainen salaatti. Corsen mainiossa U Passa tempu -raflassa syötyyn versioon verrattuna tässä oli pakastelohkoperunat paistettujen perunoiden tilalla, muistista otettu ”niitä aivon näköisiä pähkinöitä”, salaatti jne. vihreät ja punaiset vähän jotain randomia ja liha kuivamakkalastuja esteettisempien kinkku(?)siivujen sijasta. Kovin noms silti vaikka oliiviöljykin oli Rainbowilta. Alla kaverikuvassa raflalainen vs. Tein Ihan Ite.

Loput kuvista on omaa albumia, kato nyt kun oot siinä mutta näistä ei saa rahoja takasin.

 

Kategoria(t): Ruoka, Uncategorized | Kommentoi

GR20-revanssi (Korsika, heinäkuu 2017)

 

Mikä: 

Vendetta, bitches! Vuonna 2013 käytiin koittamassa onneamme GR20:n kulkemisessa etelä-pohjois-suunnassa, ja keskenhän se jäi. Homma tyssäsi hiukan pirun närästävästi Cirque de la Solituden juurelle, ja sen takana olisi ollut vielä muutama etappi ennen pohjoista startti-maalia Calenzanaa. Herran vuonna 2017 palattiin rikospaikalle ja kuljettiin rästiin jääneet etapit ”oikeaan suuntaan” pohjoisesta etelään, eli 3 päivää Calenzanasta Haut Ascoon. Haut Ascosta tehtiin vielä kaksi päiväretkeä, joilla tsekattiin (sortuman takia 2015 suljettu) Cirque de la Solitude sekä huiputettiin Korsikan korkein vuori Monte Cinto. Tällä kertaa saatiin pussitettua siis aikas lailla kaikki loput puuttuvat, ihminen voi nyt olla rauhassa. Paitsi että koko reitti pitää ehkä vielä joskus kulkea kerralla läpi.

2. osastossa paria päivää myöhemmin matkaan lähteneet Lauri ja Rautakansleri-Tanja kulkivat Monte Cinton huudeille Cortesta (Tavignanon laaksoa Segan refugelle ja sieltä vuoren juurelle Calacucciaan), joten heiltä olisi vieläpä bonuksena mystistä reitin ulkopuolista tietoa saatavilla jos se selviää joskus eetteristä tänne asti.

Reitti: 

DSC_0417

3. päivänä huitomassa kohti menosuuntaa. Satulalta alkaa laskeutuminen Haut Ascoon, sen takana sormen suunnassa puolestaan möllöttää Monte Cinto (pro kameramies siivutti huipun)

Vähän jo yllä spoilasin, mutta siis 3 ekaa etappia GR20:tä ja 2 päiväreissua:

Tämä oli vallan mainio siivu GR20:tä: jos tietää ettei ole intoa tai aikaa käydä koko reittiä, kolmen ensimmäisen päivän aikana näkee julmetun vaikuttavia vuoristo-osuuksia ja pääsee peri-GR20:mäisen kallionousun ja rämpimisskrämblen makuun. Haut Asco on puolestaan erinomainen tukikohta päiväreissuille Cirquelle ja Cintolle piipahtaessa, mestasta löytyy refugen lisäksi hotellia ja raflaa (talvisin hiihtokeskus) sekä (pikku)bussiyhteys junaradan varteen Ponte Leccciaan, ehkä tämän linkin takana oleva.

Reitistä varmaan kannattaa mainita erikseen vuoden 2015 uudistus, eli Cirque de la Solituden sulkeminen. Ennen kivivyöryonnettomuutta ja reitin siirtämistä pois Solitudelta mesta oli reitin kohokohta / pelätty mörkö jyrkkine seinämineen ja ketjuineen. Nyt GR20:n 4. etappi kulkee Solituden Dante-kraaterin läpi tutisemisen sijasta Monte Cinton kylkeä pitkin, ja Solitudelta on poistettu (ilman kiipeilyvarusteita edes vähän turvallisen) kulkemisen mahdollistavat tikkaat ja ketjut. Ciceronelta löytyy ilmainen päivitys uudesta reitistä. Jos Haut Ascossa viettää taukopäivää tai on muuten siellä päiväretkimielessä, Cirquen reunalle ihmettelemään ja takaisin Ascoon ennättää päivärepulla 4-5 tunnissa.

Opas:

Nyt oli kovin taloudellista kun pärjäsi hyllystä löytyneellä vanhalla kirjalla, eli vuoden 2013 painos Paddy Dillonin GR20-oppaasta päti edelleen Cirque de la Solitude -muutosta lukuunottamatta tällä pätkällä erinomaisesti. Uusi (2016 tai tuoreempi) painos kannattaa kuitenkin hommata, ettei uutta 4. etappia tarvitse pyöritellä irtolehtinä ja on sieltä vissiin eteläpäädystä myös palanut ainakin Asinaon refuge tällä välillä.

Apropoo kirja: Jari Järvelältä tulee syksyllä 2017 GR20:lle sijoittuva jännäri Se ken tulee viimeiseksi. Taustatutkimus pitäisi olla kohdallaan, kts. tämä Suomen Kuvalehden juttu.

Milloin sinne kannattaa mennä:

Heinäkuun alku oli aikas jees! Vuoden 2013 reissulla oltiin kuukautta aiemmin liikkeellä ja silloin törmäiltiin aina välillä lumeen, korkeimmilla leiripaikoilla (Petra Piana 1800 m tms.) oli jopa turkasen viileä. Nyt oli eeppisen hikistä ensimmäisenä päivänä kun noustiin Calenzanasta ylös vuorille alemmalta korkeudelta, tai no minulla oli pirun hiki kaikkina päivänä, mutta ihan vallan siedettävää kun muisti aurinkorasvan ja julmetusti vettä. Lunta nähtiin vain pari hassua länttiä Monte Cinton ylimmillä rinteillä, normireitillä ei jälkeäkään 2000 metrissäkään.  Nukkumiset tarkeni passelisti tarpissa.

DSCN1561

Ekana päivänä saattoi tulla hikipisara tai pari Calenzanasta kiivettäessä

Heinäkuuta mainostetaan ruuhkaisena, mutta meillä ei tullut kuitenkaan mitään järkyttäviä jonoja vastaan ja pitkiä pätkiä mentiin melkolailla omissakin oloissa. 2. yön leiripaikalla Carozzussa oli lieviä vaikeuksia löytää hyvää tai edes jotain telttapaikkaa myöhään saapuessa, mutta kyllä sinnekin kaikki mahtui pitkin pöpelikköä. Refugeen jos haluaa sisälle, ennakkovaraus on aika must.

DSC_0687

Ihan älyttömästi tätä enempää lunta ei tarvinnut katsella. Maistoin vähän kun eksyin.

Heinäkuussa on myös voimassa kesäaikataulut junissa, ja vuoroja on enemmän kuin alkukesästä tai syksyllä. EOS olisiko sama kuvio busseissa, niitä en tullut tsekanneeksi.

Vaikeusaste:

Sama kuin viimeksi, eli melko suolainen. Hiosti ja hapetti, sitten turtui. Tällä pohjoispään alkumatkalla tulee julmetun reippaita nousuja, ja monessa paikkaa ”pääsee” skrämbläämään rinkan kanssa aika kinkkisiäkin nelivetoa vaativia kohtia. Ensimmäisenä päivänä nousumetrejä siunaantuu suunnilleen 1550, mutta raskaimmalta tuntui silti aaltopeltikorkeuskäyräinen 2. päivä. Jos rinkan kanssa olisi pitänyt nousta Monte Cintolle (4. etapilla 1250 nousumetriä ja huipulla käynti vielä vähän lisää), se olisi todnäk ollut julmetuin rutistus: päivärepullakin reissu Haut Ascolta tuntui tekemiseltä.

Niin kuin viimeksikin tuli sanottua, GR20:tä ei oikein varauksetta voi suositella ensimmäiseksi vaellukseksi. Koska ollaan elämää ovelampia, mehän tietysti värvättiin mukaan yksi ensikertalainen (tai toinenkin mutta Rautakansleri meni toisessa osastossa eri reittiä).  Katastrofin sijasta tuli kuitenkin great success yhtä ambulanssitilausta lukuun ottamatta: Haikki-Maikki aloitti vaellusharrastuksen kerralla syvästä päädystä ja kiroili tiensä Haut Ascoon ja Cirquen reunalle asti kuten pomo. Cirquelta palatessa silpoutui sitten jalka, mutta diplomi oli jo ehditty ansaita ainakin pariin kertaan.

 

Miten sinne pääsee:

Viime reissulla lenneltiin Ajaccioon, koska aloitus oli eteläpäädyssä saarta. Nyt kun startti tehtiin oikeasta suunnasta, tartuttiin tilaisuuteen napata lautta Nizzasta.

 

Menomatkalla käytettiin Moby Linesin lauttaa Nizzasta Bastiaan, paluumatkalla puolestaan Corsica Ferriesin vehjettä Bastiasta Nizzaan. Hinta oli 30 euron tuntumassa per suunta. Molemmat saa varattua ainakin Direct Ferriesin kautta, tosin kannattaa ehkä asioida suoraan Mobyn tai Corsica Ferriesin kanssa jos siihen löytää konstin. Molempiin suuntiin mennessä lautat olivat myöhässä, ja paluumatkan lentoihin sopiva lautta siirrettiin lähtemään 6 tuntia myöhemmin eri kaupungista. Tästä johtuen jouduimme vaihtamaan paluumatkan päivää aikaisemmin lähtevään lauttaan ja ajamaan 3 tuntia saaren eteläpäästä aamuseiskaksi satamaan.

Turauksen kruununa lippujen siirtomaksun luvattua palauttamista on tullut kyseltyä jo kolmeen kertaan ilman minkäänlaista vastausta. Nizzasta saarelle mennessä otettiin yölautta, eli iltakympiltä lähtö Nizzasta ja 8:00 saapuminen Bastiaan: tämä oli vallan toimiva systeemi kun hyttikin sisältyi. Jos aikoo syödä laivalla, ateria kannattaa ostaa lipun kanssa etukäteen, tiskiltä hinta on jäätävä.

 

Menomatka oli huomattavasti paluuta vähätraumaattisempi mm. siksi että Moby Linesin laiva oli joku vanha porolautta. Oli pallomeret ja Sega Rallyt, hanoissa näkyi vielä Pietra-tarran alla Lapin Kulta, ja respan kelloissakin oli Suomen ja Venäjän liput.

Jostain syystä lautat eivät ainakaan hakemalla näyttäneet kulkevan Calviin, joka olisi ollut paljon näppärämpi satama (vartin ajomatkan päässä reitin alusta eli Calenzanasta). Tämän takia aamulautalta kirmattiin nappaamaan 9:n juna Bastiasta Calviin (n. 15-20 euroa ja 3 h). Junat toimivat tällä visiitillä saarella aina erinomaisesti, vuoroja oli vähänlaisesti mutta tilaa kuitenkin riitti ja aikataulussa mentiin. Toisinko merde-veneet.

Kommenteissa vinkataan paljon näppärämpi satama paljon enemmän lähellä Calvia eli L’Ile Rousse: kiitos Leningradka!

Korsikan junissa kannattaa siis hoksata kesäsesonki: näemmä 26.6. alkaa kesäaikataulu, jolloin vuoroja on enemmän eli edes joskus.

DSCN1517

Tyytyväiset junamatkustajat Calvissa. Ottakaa lauttaputainit mallia miltä asiakkaan naaman pitäisi näyttää. Tai no ehkä ei Eerosta.

Ruoka, vesi, majoitukset:

DSC_0055

Tällä reissulla lähdettiin liikenteeseen pelkillä tarpeilla, ja homma toimi mainiosti. Painossa säästää julmetusti telttaan verrattuna, ja heinäkuun keleissä tarkeni ihan kyllin. Myrskyssä olisi kyllä ehkä voinut alkaa arveluttaa.

Kaksi ensimmäistä yötä yövyttiin refugeiden lähimaastossa tarpeissa. Leiriytymismaksu on suunnilleen 7 euroa per henki, refugessa sisällä nukkuminen puolestaan maksaa 12-15 euroa jos sinne mahtuu (varaa etukäteen). Refugeissa myytiin aikas kiitettävästi pöperöitä ja kylmää oluttakin löytyy, joten omia ruokia ei välttämättä tarvitse kantaa kuin päivällä syötävät suklaapatukat tms. välipalat. Refugeissa syöminen ja juominen on tosin pykälän tai pari kuivamuonaa hintavampaa, alla Ortu di u Piobbun hinnasto.DSC_0078

Refugeista pitää mainita erikseen vuoden 2013 jälkeen scifimäisen kehitysloikan ottaneet uutuuttaan hehkuvat vessat: reiät lattiassa oli korvattu suorastaan luksusmaisilla polkemalla vedettävillä pömpeleillä, ja ainakin yhdessä kopissa oli jopa hetken vessapaperiakin :O Suihkut olivat onneksi edelleen kylmiä ettei ihan pilalle hemmoteltu.

Kolmantena yönä ökyiltiin ja napattiin hotellihuoneet Haut Ascosta. Ascosta löytyy siis sekä refuge sekä hotelli. Hotellista maksettiin muistaakseni noin 40-50 euroa per naama aamiaisella höystettynä kun nukuttiin 2×2 hengen huonekompleksissa, ja parin tarppiyön sekä kolmen hikisen päivän päälle oikea punkka maittoi eri hyvin.

DSC_0460

Harri on innoissaan Haut Ascon terassista

Haut Ascon hotellin kyljessä on ravintola, jossa kannattaa syödä jotain ihan muuta kuin pihviä koska se on sitkeää. Ensimmäisenä iltana syötiin menutyylinen paketti joka upposi vaelluksen päälle ison peukun väärtisti eikä hintakaan ollut tyystin ryöstöä. Korkealla sijaitseviin refugeihin verrattuna taksat hotellilla olivat jopa vähän lempeät koska paikkaan pääsee kuitenkin myös autolla eikä pelkästään kengällä, aasilla tai helikopterilla.

DSC_0057

Kaasukokkailu oli lähellä jäädä pois ohjelmasta, mutta ratkesi viime hetkellä kommunismin avustuksella.

Retkiruokailu oli kompastua tyystin vääränlaiseen kaasuun. Juoksimme oikeanmallisen kaasupullon perässä sekä Nizzassa että Calvissa, mutta niitä Suomessa myytäviin keittimiin sopivia kierteitä ei näyttäisi tärppivän siellä lainkaan mistään. Lauri ratkaisi tämän viime reissulla adapterilla joka syö myös ulkomaisia kaasutörppöjä, meiltä taas meinasi jäädä ratkaisematta kokonaan. Calenzanan leirintäalueelta löydettiin kuitenkin aamulla reitille lähtöä tehdessä jonkun kierrätyslaariin lahjoittama kaasunjämä oikeilla kierteillä. Refugeilla oli kuitenkin myös yleisessä käytössä olevia kaasukokkauspisteitä, joten olisi ne pussiruuat saanut sielläkin sitten syötyä ainakin illalla.

DSC_0757

Vesi ei myöskään ollut suuremmin ongelma, kun tajusi tankata tarpeeksi siitä tällä pätkällä yleensä reitin puolivälin tienoilla tulevasta viimeisestä vesipisteestä. Niitä vesipisteitä siis kuitenkin oli matkan varrella, ja jopa siinä kohtaa missä opaskirjassa väitetäänkin. Kuuma keli lisää hörppimisvaatimuksia, joten ihan hirveästi ei kannata koittaa optimoida painoa tai riskeerata että olisiko tuolla vartin päässä vielä yksi mesta ennen lopun kuivaa osuutta.

Päivä 1: Calenzana – Refuge d’Ortu di u Piobbu (12 km, 7 h)

DSCN1549

Raskasta päivää odottelevia naamoja. Näyttää vähän kuin olisivat lauttafirman asiakkaita

Oppaassa muistetaan varoitella useampaan otteeseen siitä miten reipas litsari ensimmäinen päivä on kävelyä aloittavalle: 1550 metriä nousua ja 235 laskua. Tätä oli tullut jännättyä porukalla koko matka starttiviivalle, joten ehkä siitä syystä yllätyimme siitä miten epämurhaava paketti ensimmäisen päivän urakka loppujen lopuksi oli. Tarpeeksi kun psyykkaa kituvansa rinteessä niin siihen ehkä turtuu etukäteen.

DSCN1546

Edessä olevien nousumetrien lisäksi jännitystä aiheutti ehkä vähän myös Maikin rinkka, jonka takana kuvassa näkyy tuurilla ja pinnistämällä pieni osa Calenzanan kylästä.

Aloitimme reissun siis taksikyydillä Calvista Calenzanaan, hintaa kyydille tuli muistaakseni just se 50€ minkä äijä lähtiessä arvioikin. Kaupan päälle taksikuski valisti meitä mm. lumitilanteesta (ne pas ollut enää niegeä) sekä lähistöllä sijaitsevasta tuhannen muukalaislegioonalaisen leiristä. Yövyimme aloitusta edeltävän yön Calenzanan leirintäalueella, jossa kannattaa koittaa hoitaa itsensä kauemmaksi tiestä: paikallisilla oli joko joku syy juhlia tai sitten perinteenä valvottaa GR20:lle lähtijöitä, ja koko yön joku paviaani pärisytti mopediaan tms. ruohonleikkuria viereisellä tiellä.

DSCN1530

Meillä leiri oli tietysti aitiopaikalla: tuossa vasemmalla 15 metrin päässä kulkee autotie

Calenzanassa on ensimmäisen ylämäen päässä GR20-teemainen ravintola, josta sai niin hyvää yrteillä ja oksilla maustettua oliiviöljyä että tankattiin sitä koko pullo illalla pitsalla käydessä. Tarjoilija vilkaisi putelia pariin otteeseen pöytää tyhjentäessään. Saman ylämäen puolivälistä löytyy myös kauppa (muistaakseni Spar), joka ei tosin ollut vielä auki aamulla lähtiessä tai illalla kylillä käydessä.

Ensimmäisen etapin aluksi kuljetaan siis Calenzanan läpi kohti kukkuloita. Alkumatka ja oikeastaan koko ensimmäinen päivä on hämäävän mukavaa maastoa metsäpoluilla ja kasvillisuutta pukkaavilla kukkuloilla. Vaikka hiki tihkuukin minkä kerkeää ja korkeusmetrejä kertyy se puolitoista tuhatta, ihan jäätävän jyrkkiä tai kallioisia mäkiä ei vielä tule vastaan. Päivä tuntuu ehkä vähän niin kuin pelipaikan lähestymiseltä.

DSCN1557

Alkumatkasta tulee usein vilkuiltua taaksepäin Calenzanaan ja optimismiarvailtua montakohan sataa metriä nousua on jo tehty. Pessimisti ei pety.

Matkalla tutustutaan mm. pariin vanhempaan valtiomieheen, brittiä ja aussia. Toinen on sopivasti lääkäri niin kulkeminen heidän kanssaan about samaa tahtia käy hyvin.

DSCN1589

Ensimmäisen päivän loppupuoliskolla ollaan jo menossa pois metsämaisemista ja se mainoksessa luvattu kivimaisema alkaa pilkottaa nurkan takana

Suunnilleen 800 metrin korkeudessa tulee hyvä spotti ensimmäiselle tauolle ison kivirykelmän huudeilla, ja sitten heti perään n. puolentoista tunnin jälkeen Bocca a u Saltun näköalatanteella 1250 metrin kohdalla. Saltussa alkaa jo tuntea olevansa voiton puolella, koska päivän päätepiste sijaitsee enää n. 300 korkeusmetriä korkeammalla. Ajassa mitattuna maaliin on kuitenkin vielä useampi tunti, joten Saltussa on hyvä pysähtyä nappaamaan suklaapatukkaa ja tuulettamaan maisemien ääressä.

DSCN1583

Jottei menisi ihan ensimmäisen päivän helppouden dissaamiseksi, niin on siinä siis kiipeämistä ja välillä maastokin tekee vähän tepposia. Vaativimmasta päästä GR20:n etappeja tämä ei silti minusta ollut vaikka tietty reilusti puuskuttamaan pistääkin.DSCN1593

DSCN1615

DSCN1604

Lopussa kierretään U:n muotoista rinnettä niin että Refuge d’Ortu di u Piobbu pilkottaa jo kaukaa näkyvissä väärällä puolella U-kirjainta. Huonompana päivänä pistäisi närästämään kun joutuu tuijottamaan maalia pitkän loppulähestymisen ajan, mutta alkuinnostuksessa sekään ei pistänyt harmittamaan. Maikkikin alkoi muistaakseni kiroilla vasta seuraavana päivänä.

DSCN1618

Refugen alla aukeaa julmetun laaja rinne täynnä leirintäspotteja, mutta väkeäkin piisaa tonttia vastaavassa satsissa. Eero sai kuitenkin scoutattua meille mukavan paikan metsiköstä alueen laitamilta kunhan viinin kittaamiseltaan kerkesi.

DSC_0054

Bretagnelaista urheiluhenkeä

Illalla piti tuhota pois repusta 400 gramman jumppapaino eli äidin mukaan laittama muikkukukko. Ultralight-retkeily ei ollut yleisesti kovin hyvissä kantimissa tällä reissulla.

DSC_0063

Jonkun ihmeen kautta illalla ilmaantui jokunen ylämaan hyttynenkin, mutta maisemat hämärtymisen aikaan olivat useammankin raaputuksen väärtit.

DSC_0087

Päivä 2: Refuge d’Ortu di u Piobbu – Refuge Carozzu (8 km, 6,5 h)

DSC_0077

Ortun refugea ja elukoiden hanureita aamuauringossa

DSC_0075

Jostain syystä GR20:llä on aina kyltit vinossa. Vastakkaiseen suuntaan Calenzanaan olisi melko paljon leppoisampaa rullata viimeinen päivä, pitääpäs pistää korvan taakse.

Ennen lähtöä hengattiin pitkään ja hartaasti aamiaistamassa Ortun yleisellä keittopaikalla, jossa kannoimme oman kortemme kekoon tussaamalla ”siivoa jälkesi” -ohjeet pihan kaasulevyrivistön väliseinään molemmilla kotimaisilla siitä jo löytyvien vähäisempien eurokielien jatkoksi. Städä din skit, var så god!

 

Alkumatkasta pääsee lonnimaan verrattain helpossa metsäisessä maastossa pitkin polkuja ja pienehköjä kallionousuja, kunnes tunti-puolitoista myöhemmin pölähdetään raunioiden ohi pieneen laaksoon joen varteen: opaskirjasta luntattuna kyseessä ovat Bergeries de la Mandriaccia sekä Ruisseau de la Mandriaccia.

DSC_0122

Mandriaccian rauniot olisivat mainio leiripaikka jos jostain syystä päätyy kulkemaan 1-1,5 tuntia ohi tai vajaaksi Ortun refugesta.

Raunioiden vieressä sijaitseva jokilaakso olisi muuten loistava spotti lepuutella pitempäänkin, mutta kuten oppaassakin erikseen mainitaan, joen ylityspaikan ympäristö on muurahaisten valtaama ja ne puolustavat reviiriään paholaisen innolla. Mandriaccian jälkeen alkaa päivän iso nousuosuus ja metsämaisemat jäävät vähitellen taakse. Oikeaa kivistä ja terävähampaista GR20:tä kohti! Puuskuttaen.

DSC_0138Murkkujen laaksosta on noin 450 kivistä ja kovin urheilullista nousumetriä Bocca Piccaian näköalapaikkaan. Jossain about sinne nousemisen puolivälissä reitti kulkee polussa melkeinpä kiinni olevan kivestä pilkistävän vesiputken ohitse: omien huomioidemme mukaan se vaatimattoman näköinen piippu taitaisi olla päivän etapin viimeinen vesipiste ennen maalia ja kannattaa hyödyntää. Reitillä oli vielä vähän sen jälkeen epämääräisiä ”Source”-kylttejä, mutta niiden mukaan hortoilemalla vedimme vesiperän (siis ei vettä) ja loppumatkalla uhkasi tulla jano. Toinen tämän mäkiosuuden muistiin kirjaamisen arvoinen tapahtuma oli Maikin ansiokas tuplarumasana eilisen päivän rasitusten ja polulle tunkevien oksien ahdistamana. Piti ihan tarkistaa oliko Mikko kuitenkin hiipinyt jostain reitille salaa messiin.

DSC_0157.JPG

Pojat tankkaa lisähappea Bocca Piccaialla. Minun lisähappea, perkele.

DSC_0165

Lääkäri ja sen kaverikin oli siellä

DSC_0168

Mekin oltiin siellä!

Bocca Piccaian älyttömän makian näköalapaikan jälkeen nykäistään vielä joitakin kymmeniä korkeusmetrejä ja rikotaan 2000 metrin katto. Samalla alkaa päivän vaativin osuus, eli opaskirjan korkeuskäyräkuvassa ”suhteellisen tasainen” marssi kallioisella harjanteella kohti EI IKINÄ saapuvaa viimeistä boccaa, josta alkaa loppulaskeutuminen laaksossa odottavaan refugeen. Korkeuskäyrässä suunnilleen kananlihalta näyttävä aaltopeltikuvio osoittautuu ihan omin jaloin livenä kuljettuna ihan oikeiden mäkien raskaaksi ylös ja alas jyystämiseksi, ja maastokin muuttuu rosoiseksi.  Maisemat pysyttelevät kuitenkin onneksi myös edelleen osastolla hulppea.

DSC_0257

DSC_0185

 

DSC_0209

DSC_0206

DSC_0249

Jonkin aikaa harjanteen kanssa painittuamme saamme niskaamme reissun ensimmäiset ja taisipa olla myös ainoat pilvet, ja pitää vetää ihan takkia päälle. Sekin taisi olla reissun ainoa kerta sitä laatua. Fiiliksiä viilensi myös se, että siksakkaaminen ylös ja alas ei vaan meinaa loppua. Jokusen kerran joutuu myös vetämään nelivetoa sellaisissa kiipeilyradoissa jotka jännäsivät vaikka niitä osasi odottaa, ties sitten miten paljon lämmittivät ensikertalaisen mieltä. Tai kuulosti kyllä vähän siltä että ei ehkä palio.

DSC_0288

On siinä reitti, merkit ja kaikki

Ihan s*****n pitkän rämpimisen jälkeen saavutetaan Bocca d’Avartoli, joka hoksataan hetken juhlimisen jälkeen siksi ensimmäiseksi boccaksi eikä siksi jälkimmäiseksi josta lähdetään alas laaksoon. Lämmitti se silti hetken ja ansaitsee tulla kirjatuksi muistiin.

DSC_0286

No sit oli vielä varmaan lähemmäs tunti ylösalas junttaamista. Joissain kohdissa saattaa olla hyvä sauma eksyä reitiltä ainakin sumussa, meillä jouduttiin ilmankin hetken aikaa huutelemaan karkulaista takaisin laumaan kun oli posottanut ylös kääntymisen ohi.

DSC_0289

Tämä oli se oikea eli jälkimmäinen bocca. Eero on haltioissaan.

Vihdoinkin se lasku saapuu! Bocca Innuminatan (aka Bocca Carozzu) 1865 metristä laskeudutaan viimeisten 2 kilometrin aikana karvan alle 600 korkeusmetriä eli 1270 metriin Refuge Carozzuun. Harjulla spedeilystä väsyneenä myös tämä laskeutuminen käy työstä, ja askeliaan joutuu varomaan jyrkillä kalliobaanoilla.

 

Vähitellen Carozzun refuge kuitenkin pomppaa vastaan metsiköstä. Tai ei varsinaisesti pomppaa, koska rakennuksen näkee jo kaukaa rinteestä loppulaskeutumisen aikana, ja taas ahdistaa kun ei ikinä päästä perille. Paikka on todella mukava mutta illan peränpitäjien joukossa saapuessa myös todella täynnä, ja telttapaikkaa joutuu etsimään jaksamiseen nähden turhan kauan. Leiripaikat on ripoteltu pienille aukioille metsään, ja joka paikassa risteilee polkuja aukioiden välissä. Tukimme yhden risteyksen ja tuuppasimme lipun kepinnokkaan merkiksi siitä että ei kannata kritisoida ku ei myö tajuta.

DSC_0312

DSC_0317

Carozzun refuge. Tälläisia Quechuan vuokratelttoja on viljelty vissiinkin about kaikkien refugeiden lähimaastoon laiskoille paskiaisille jotka eivät välitä roudata sellaista itse.

Yö sujuu varsin hyvin ja vähillä vaurioilla ainakin omalle joukkueelle. Maikki kippaa kerran pimeässä nurin ja kiroilee jo ilmassa niin äänekkäästi että puolisen tusinaa muuta leireilijää säntää tarkistamaan onneksi vähäisiksi jääneitä vahinkoja. Pimeissä ja kylmissä suihkukopeissa sen sijaan GR20 vaatii ensimmäisen uhrinsa, kun jo ensimmäisenä päivänä muutenkin vaikeasti liikkunut kanukki mätkähtää nurin suihkussa ja väitteistään huolimatta ei ole ihan kunnossa. Seuraavana päivänä ilmeisesti tuli noutaja eli evakuointi alemmille maille ja retki jäi sillä kertaa kaksipäiväiseksi.

DSC_0306

Naapuri käytti ovelasti maastonmuotoja hyväkseen. Kummun oikealta puolelta kuultiin lennosta suoritettua kiroilua pimeän saavuttua.

Päivä 3: Refuge Carozzu – Haut Asco (6 km, 5,5 h)

DSC_0433

Päivän loppukolmanneksella lähestymässä piiiiiiiiiiiiiiitttkkääääääää laskeutumista Haut Ascoon

Kalenteri oli tässä kohtaa nytkähtänyt heinäkuun 5. päivään, mikä tarkoitti 2. osaston liikkeellelähtöä Cortesta laaksoa pitkin: Laurin ja Tanjan oli suunniteltu ilmaantuvan toiselle puolelle Monte Cintoa jonnekin Calacuccian huudeille seuraavan päivän päätteeksi. Me taas saapuisimme vuoren nilkoille vastakkaiselle puolelle mäkeä Haut Ascoon tämän päivän maalissa, ja sitten pähkäiltäisiin miten poppoot yhdistetään (Cinton huipulla tapaaminen oli ollut aika vahvoilla esityslistalla) ja minnekäs seuraavaksi. Tämä oli siis suunnitelma ja sitä lähdettiin toteuttamaan vallan reippaina.

 

Hetikohta refugelta lähdön jälkeen laskeudutaan vähän matkaa laaksoon ja ylitetään joki riippusiltaa pitkin. Joessa ja myöhemmin jalkojen alla rinteessä on isoja sileitä kivilaattoja, joille opaskirja tarjoaa nimeksi ”Spasimata Slabs”. Liukkaalla kelillä niiden päällä sutiminen olisi hanurista, ja tällä osuudella onkin reippaasti kettinkiä avittamassa huonomman pidon sattuessa.

DSC_0358

Vähän tuon ison sileän kivijötkäleen mallisia siis ne Spasimatan laatat. Joessa olisi sillan kohdalla vallan kelvolliset uimapaikat, meillä ei tullut heti aloituksen jälkeen vielä tarvetta uimabreikille.

Matkaan oltiin päästy varsin ookoo aikaan, ja jokea seuraileva alkunousu päästiin tekemään siunatussa varjossa. Jossain joen päässä olevan vesiputouksen nurkilla kannattaa tankata vedet, koska sen jälkeen aletaan nousta taas hanattomalle korkealle kallioharjulle.

1860 metrin korkeudessa törmätään fake news -vesielementtiin eli juomakelvottomaan Lac de la Muvrellaan, suunnilleen vähän yli puolivälissä päivää.

DSC_0398

Tuossa oikealla alhaalla puskien keskellä pilkottaa Lac de la Muvrella. Vesi ei kelpaa juotavaksi, mutta moni siinä näytti uivan. Mainio tauko- ja maisemapaikka joka tapauksessa.

DSC_0396

Kovin pitkään siinä ei ehtinyt tosin hengata, koska Harrilla oli taas pirunmoinen kiire. Lounaskin piti lykätä ylämäen loppuun pääsyyn, koska silloin tietysti tarvitsee eniten voimia.

Lac de Muvrellalta ei ole enää suunnattoman pitkä matka seuraavaan pysähdyspaikkaan, pieneen näköalaspottiin johon saavuttua on suorittanut leijonanosan päivän kiipeämisestä. Siinä sai pitää lounastauon, tosin näköalatasanne oli sen verran pieni että siellä meinasi tulla jopa pykälän ruuhkaa.

DSC_0401

Tästä spotista näkee aika lailla koko loppusuoran pitkin harjua Bocca a i Stagnille, eli siihen ihanaan mäenpalaan josta aloitetaan alamäki kohti maalia. Monte Cintonkin kärki möllöttelee jo siellä horisontissa, eli tuolla kuvan keskellä hobitista loivasti yläoikealle.

DSC_0416

DSC_0404

Joku puolalainen tyyppi jolla oli paras hattu. Porukassa matkatessa sosialisointi jää huonoihin kantimiin kun pitää jutella tuttujen eikä tuntemattomien kanssa: synkkää.

DSC_0430

Näköalaspotin jälkeen saavutetaan Bocca a i Stagni melko piakkoin, ja siellä on taas otettava kuvia. Haut Asco ilmestyy tässä kohtaa näkyviin laaksossa, ja edessä on enää noin puolentoista tunnin laskeutuminen kohti terassia. Matka tuntuu (ei niin kovin yllättäen) hitaalta ja pitkältä, ja alamäki on ensimmäiset kaksi kolmannesta sen verran jyrkkä että reisissä huomaa jarrutelleensa. Useammat lipat ovat lähellä irtosorassa.

DSC_0443

Kuvan keskellä oleva vaaleampi läntti metsän keskellä olisi niin kuin Haut Ascoa

DSC_0445

Välillä mentiin tasaistakin vaikka piti mennä alaspäin. Buu! Mutta puut olivat nättejä.

Laskumetrejä boccalta kertyy taas kuutisensataa, kun tiputellaan kahdestatonnista Haut Ascon 1420 metriin. Vesi on taas vähissä kaikilta muilta paitsi Maikilta, joka ei meinaa millään suostua luopumaan kahden litran varavesistään kun ei ikinä tiedä jos viimeisen kolmen vartin aikana vaikka haaksirikkoudutaan.  Maali tulee silti vastaan vääjäämättä!

DSC_0457

DSC_0458

Haut Ascon refuge-hiihtokeskus-hotelli-ravintolakompleksin pihalla olevan kyltin alimmassa lätkässä ilmoitetaan Cirque de la Solituden olevan ferme.  Näytän sille näköjään keskisormea, tai jotain muuta ammattivalokuvaajan uloketta.

Ascossa on ihan kaikkea, varsinkin loistava terassi. Juhlimme tänne asti pääsemistä hotellimajoituksella, ja sitten illalla juhlitaan vielä muutenkin sen verran että britit käyvät pöydässä sanomassa että olivat kyllä kuulleet suomalaisista mutta silti kunnioitettavaa suorittamista. Saimme synninpäästön (kai) kun selostimme että olimme korvamerkanneet seuraavan päivän taukoiluun ja/tai päiväretkeilyyn.

DSC_0468

Retkeilymedia Aholalta sai vielä vähän aikaa sitten tätä komeaa Efesolaiskirje-paitaa mikä on tuon ruman pojan päällä, mutta nyt ne on kai loppu? Hahaa myöhästyit

Päivä 4: pikkureppuretki Cirque de la Solitudelle Haut Ascosta (4-5 h)

DSC_0515

Tuolla ylhäällä se paholaisen kattila on. Laaksosta käsin katsottuna ei näytä niin jäätävältä.

Lepopäivänä arvotaan että mikäs olisi hyvä tapa viettää taukoa. Itselläni välähtää mielessä niinkin radikaali ajatus että voisi jopa levätä, Eero ja Harri taas pyörittelevät mielessään ajatusta Paglia Orban huiputuksesta. Kun kirkastuu että sen juurelle olisi 1,5 päiväetappia, jopa urheiluosasto kallistuu vähän lungimman päiväohjelman puoleen.

Viime reissulta pahasti hampaankoloon jäänyt Cirque de la Solitude houkuttaa sekä revanssimielessä että inhimillisen etäisyytensä puolesta. Haut Ascosta pääsee sen reunalle oppaan mukaan 2,5 tunnissa, ja paluumatka alamäkeen menee sitten tietty vielä pikaisemmin. Pikkurepuilla ja jäniskärkiosastolla matka meni vielä vähän sitäkin nopeammin.

Kyseessä on siis reitin vanha 4. etappi, joka on nykyään korvattu Monte Cinton rinteelle kiipeävällä vaihtoehdolla, kun Cirque de la Solitude otti ja romahti vuonna 2015. Useampi patikoija kuoli vyöryssä, ja paikka arvioitiin niin riskialttiiksi että sieltä napattiin ketjut ja tikkaat veke. Cirquen läpi kulkeminen vaatii nykyisellään kiipeilyä ja mahdollisesti myös tosi ison kypärän. Reunalta sitä voi silti edelleen piipahtaa ihmettelemässä ihan turvallisin mielin, tosin meillä sekin johti ambulanssitilaukseen.

DSC_0556

Cirquelle nousulta katsaus taaksepäin kohti ekan kuvan laaksoa

Reitti Ascolta Cirquen reunalle on mukavan simppeli: refugen edestä lähdetään seuraamaan hissin linjaa metsäiseen ylämäkeen niin pitkälle kuin kaapelia riittää, ja sitten onkin enää yhden laakson verran talsittavaa ennen loppunousua. Suunnilleen 2 tunnin kohdalla lopun kallioisen nousun alkukohdilla osutaan Altoren refugen raunioihin, huudeilla virtasi myös vesitankkaukseen soveltuvia puroja. Oli lampikin. Altorella tavattiin kaksi toisesta sunnasta ilmaantunutta ranskaksi meistä kovin huolissaan ollutta heppua, joille piti vakuutella kymmenisen minuuttia että ei mennä kattilaan sisään, kurkataan vaan. Ilmeisesti jotain pulmaa on vielä ollut vanhoilla ohjeilla (tai muuten vaan kovapäisesti) kuopan läpi kulkemaan pyrkivien kanssa.

DSC_0542

Altoren raunioiden ympäristöä. Tuosta ylös puoli tuntia ja Cirqueta pukkaa.

Viimeinen puoli tuntia on sitten nousemista Col Perdun eli Bocca Tumasginescan reunalle (2183 m), josta Cirque de la Solitude alkaa. Kraateri näyttää julmetun vaikuttavalta, mutta ei sieltä kuitenkaan nahkaisia piruja lentele ulos kuten ennakkohypetyksen perusteella olisi vähän odottanut. Hirmuisan jyrkkää ja tiputusta epämiellyttävän läheltä ihmettelevää rinnettä siinä kyllä on heti alkuun tarjolla.

Itse tyydyin ensimmäisen tasanteen näkymään, Eero ja Harri piipahtivat vielä mutkan takana ihmettelemässä. Korppi (oik.) ja Maikki pitivät seuraa odotellessa.

DSC_0589

Paluumatkalla päästiin mekin vuoristokatastrofin makuun! Oltiin jo lähestymässä verrattain tasaista maastoa, kun Maikki löysi vinon kiven ja sen jälkeen terävän kiven.

DSC_0633

Onneksi matkassa oli repun remmi, vessapaperia ja reservin lääkintämonsieur Eero. Koipi murjoutui sen verran pahasti auki, että minut lähetettiin kirmaamaan (lol) edeltä Haut Ascoon valmistelemaan parempia siteitä ja ambulanssin tilaamista tikkausta varten. Paluumatka ja miksei nousukin sujuu muuten pikaisimmin kun seuraa hiihtohissin linjaa ihan sen alla, eikä maisemareittiä viereisessä metsikössä.

DSC_0643

Me rikottiin meidän rookie 😥

Ambulanssilla kesti noin tunnin verran kavuta lähimmästä ambulanssivarastosta Haut Ascolle. Puhelimessa refugen isännän kautta tulkattuna oli ollut puhetta että potilas olisi vietävä kaupunkiin tikattavaksi eli yönylireissuksi menisi, joten odotellessa pakattiin sairaalareissulle kamat ja soiteltiin vakuutusfirmaan. Sellainenkin pointti tuli vakuutuspähkäilyjen ohessa esille että kannattaa tarkistaa onko yksityinen vai julkinen hoitovehje ja -paikka. Ascolle tuleva oli mukavasti julkinen.

No sitten se ambulanssi tuli, 3 äijää tutki jalkaa ja asensi paremmat siteet, ja sitten se ambulanssi lähti. Jättivät Maikin kuitenkin vuorille kitumaan sairaalakeikan sijasta. Yksi niistä sanoi ”I’m a doctor” ja nauroi, joten kai se oli ihan OK. Ilmaista ainakin!

Päivä 5: päiväreppuretki Monte Cinton päälle Haut Ascosta (7-8 h, tai mulla 12)

DSC_0721

Spoileri heti kärkeen: päästiin huipulle ja turmeltiin norjalaisten risti. Score!

Reissu paketoitiin piipahduksella Monte Cinton päälle. Piipahdus on tässä kohtaa kohtuullisen alimitoitettu termi, koska huipulle veivaaminen Haut Ascosta vie about 5 h ja paluu alas imaisee sekin helposti  3 h (oppaassa 7 h menopaluu). Nousua ja laskua kertyy molempia 1450 metriä, eksymällä niitä tulee vielä vähän lisää.

DSC_0665

Reitin alkupuoliskolla seuraillaan jokilaaksoa ja kiivetään kohti vesiputouksen päällä möllöttävää tasankoa.

Tämä pätkä on nykyään vaihtoehtoisen päiväretken sijasta GR20:n virallinen 4. etappi (koska Cirque rikki), joten reitti löytyy seuraamalla uudenkarheita punavalkoisia merkkejä. Siitä suoraan Ascon ravintolan terassia vastapäisestä metsiköstä lähtee polku, ja metsän jälkeen tulee silta. Sillan jälkeen tulee sitten hiukan pirusti ylämäkeä.

Päivä on varmaankin ruuhkaisin koko matkalla, koska rinteessä ovat sekä GR20:n kulkijat (täysillä rinkoilla fyi saakeli) että Cintolle suuntaavat päiväretkeläiset. Aina välillä piipahdin suosiolla tupakkatauolle syrjemmälle rinteeseen ja päästin isomman letkan jatkamaan ohitse. Eero ja Harri eivät blokanneet minun kulkuani, koska he olivat huomaavaisesti ryynänneet hurjaa tahtia edeltä.

DSC_0666

Iloinen kiipeilijä

2150 metrin korkeudessa tavoitetaan Bocca Borban läheinen tasanne, jossa on hyvä sauma taukoilla ja tankata putelia. Kiipeämistä on siinä kohtaa vielä reipas satsi jäljellä, mutta tasanteelta lähdön ja kohta sen perässä saapuvan Lac d’Argentun jälkeen alkaa jo maistua hieman loppusuoralta. Argentu taitaa olla viimeinen vesipiste ennen huippua ja ensimmäinen sieltä palatessa: paluumatkalla käväisin siinä myös uimassa. Koleahko.

DSC_0760

Lac d’Argentu aka meitsin jäävesiuima-allas

DSC_0685

Nousun loppumatkalla alkaa mennä jo kohtuullisen jylhäksi ja joitain lumilänttejäkin tulee vastaan

Argentun lammen jälkeen aikansa tahkottuaan saavuttaa väli- eli valehuipun suunnilleen 2650 metrissä. Tässä kohtaa tuntui siltä että ookoo, olihan se saatanasta mutta ei nyt ihan mahdoton. Monte Cinton varsinaiselle huipulle on kuitenkin tästä vielä ihan tarpeeksi ja vähän enemmänkin matkaa.

DSC_0694

Feikkihuipulla tauottamassa. Rinkalliset kulkijat tuppasivat jättämään kantamukset tähän ja käymässä sivupiston Cinton huipulla kevyemmällä selällä.

Tästä pisteestä menee hetki ennen kuin hahmottaa missä se varsinainen huippu on, ja sitten tirahtaa pieni kyynel ja iso kirosana.

DSC_0700

Tuollahan se huippu olikin. Harjua pitkin pitää vielä kiertää oikean kautta koukkaamalla vähän alamäkeen ennen viimeistä laskettelurinnettä.

Reitti on helppo hukata lopussa, ja rinteissä kysellään vastaantulijoilta että mites tää nyt meni ja jotkut kadotetut sielut huutelevat ylämäen umpikujista pääseekö tästä alas reitille (ei pääse). Huonolla kelillä tämä osuus olisi jäätävän epämiellyttävä l. vaarallinen ja närästysmittarin tappiin vetävä. Kuivillakin kengillä meinaa lipsua.

Varsinaiselle huipulle rämpiminen vie minulta varmaan lähemmäs tunnin, Eero ja Harri ovat tosin jo kerenneet kypsyä auringonpaisteessa jonkin tovin kun ennätän perille.

DSC_0735

Jossain opuksessa mainitaan huipulla olevan rauniomaja tai useampi, ja olimme pohtineet sitäkin vaihtoehtoa että sellaisessahan voisi olla yötäkin. Onneksi ei lähdetty sillä ajatuksella liikkeelle, koska paljoa yli puolen metrin korkuista muurinjämää ei ainakaan itselleni osunut silmään.

DSC_0708

DSC_0713

Tangolevy piti tällä kertaa jättää asentamatta, koska huipulla ei ollut sopivaa roskauspistettä. Norskien liputukset me sentään saatiin turmeltua.

Jonkin aikaa melkeinpä koko saaren kattavia näkymiä ihasteltuamme lähdimme takaisin kotirefugea kohti. Ilmassa oli vahvaa ympyrän sulkeutumisen fiilistä, sillä etelään päin avautui näkymä Calacuccian isolle järvelle vuoren toisella puolella. Sinne vuoden 2013 reissu oli päättynyt häpeälliseen keskeytykseen ja paskajärveen piiloutumiseen. Menneisyyden haamuista puheen ollen, sieltä suunnalta olikin hiipinyt tuttu fyyreri.

DSC_0741

Näkymää Calacccian suuntaan

Normimallisesti ensimmäisen 10 minuutin jälkeen kyydistä pudonneena kuulin jo kauempaa mutkan takaa kovin tutunoloista hölötystä. Laurihan se siellä!

DSC_0747

Rautakansleri oli jäänyt aamulla Calacucciaan parantelemaan jomotusta, Lauri taas oli napannut pirssin Calacucciasta vuoren juurelle ja suksinut mäkeen. Ajoitus oli ihan just sopiva, koska fyyrerin repusta löytyi jaettavaksi asti punkkua paluumatkan ja osastojen yhdistymisen juhlistamiseksi. Siellä oli myös vuotava camelbakki, joka pisti vähän huolestuttamaan että mitenköhän se 10 tunnin paluumatka onnistuu 1,5 litralla pois karkaavaa nestettä. Kuulemma kivistä oli saanut imettyä viileyttä vartalolla joten ei kait siinä.

Eero ja Harri ehtivät taas haihtua kun jäin höpisemaan Laurin kanssa, ja sitten tein vielä pari virhemuuvia jotka johtivat karuun herätykseen väärällä puolella vuorta.

DSC_0753

Ihanaa, järvi! Paitsi tämä oli se Calacuccian puoleinen eikä Argentu

Suuntavinkin kanssa melko tuelta valehdelleen belgialaisen takia (no ehkä vähän omaakin vikaa) suhasin melko pitkän matkan alamäkeen Calacuccian puoleista rinnettä. Virheen hoksattuani olin jo niin pitkällä huithitossa että harkitsin vakavasti Calacucciaan jatkamista: jos lompakko olisi ollut messissä, myös Tighettun tai Vallonen refuge olisivat olleet hyviä vaihtoehtoja. Vesi alkoi loppua ja sahasin vähän sen ja tämän vaiheilla että mitäs nyt. Harri sai soitettua sen mittaisen puhelun että ehdin ilmoittaa ”lol olen väärällä puolella vuorta”. Puhelu kuitenkin katkesi ennen kuin ehdin kuulla vinkin siitä että sauvani ovat valehuipulla odottamassa, joten sinnehän ne jäivät.

DSC_0756

Vaan loppu hyvin, kaikki hyvin: oikea puoli vuorta löytyi, kallion noroista sai imeskeltyä vettä eikä hampaissa narskunut kovin paljon, Argentussa oli hienoa uida ja eksyin enää kahdesti loppumatkalla. Reissuun kului minulta karvan yli 12 tuntia, mutta saipahan hyvän annoksen ulkoilua lopuksi. Kävelytouhut olivat nyt onnellisesti paketissa, ja loppureissu olikin sitten silkkaa lomaa ja diplomien nysväämistä. Kolmatta kertaa odotellessa, vendetta on nyt ainakin hoieltu.

DSC_0762

DSC_0788DSC_1101

Kategoria(t): 1-5 päivää, niin kovin raskas, Patikointi, Ranska | 7 kommenttia

Maabrändi: Portugali/Espanja, Popeda, Camino Portugues

Huhtikuussa 2017 kävin patikoimassa Portugalin caminon jälkipuoliskon eli pyhiinvaelluksen Portosta Santiago de Compostelaan. Sen kirjaaminen on vielä puolitiessä tätä laittaessa, mutta virkistellääns välissä ja laitetaan ylös matkalla suoritettu maabrändityö.

Vajaat 100 km ennen Santiagoa Portugalin reitti osuu Arcaden kylä/kaupunkiin, jossa on erinomainen pyhiinvaeltajien maja l. albergue, yhtä hyvä ranta ja vielä parempi simpukkaperinne. Kaupungin laitamilla caminon reitin varrella on myös pieni muuriin rakennettu alttari, jonne vaeltajat ovat jättäneet erilaisia muistoja.

DSCN1290b

Alttari sisältää nyt, tai ainakin sisälsi huhtikuun alkupuoliskolla 2017, Popedan C-kasettiformaatissa olevan albumin Mustat Enkelit. Huom. teemaan sopivuus.

DSCN1290c

Useamman maan kansalaiset ovat nyt tietoisia Popedasta, enemmistönä siitä joukosta portugalilaiset. Toivon vain että kasetti pysyy hetken aikaa paikallaan, koska reitillä on tiedetty liikkuvan Mustajärven aikalaisia, joilla on erilaisia toinen toistaan kuppaisempia motiiveja koskea esineeseen. Paremman tiedon puutteessa: eläköön usko, toivo, rakkaus ja maabrändi! Jos sinulla on kertoa uutisia alttarin nykysisällöstä, kommenttejasi rakastetaan (minä itse rakastan).

DSC_0012

Kategoria(t): Espanja, Maabrändi, Portugali, Uncategorized | 2 kommenttia