Maabrändi: Marokko/Eero Aven

20171204_111254

Joulukuisella reissulla Toubkal-vuoren päälle piti panostaa finskikamaan, koska matkaviikko osui Suomen 100-vuotisbileiden päälle. Kolkuttavaa omaatuntoa hiljenneltiin matkan varrella jatkuvalla liputuksella ja varsinaisena juhlapäivänä Finlandian kuuntelemisella kännykästä riadin kattoterassilla semmoisessa kolossa kun moskeijan tornista ei kuulunut huutoa. Melkoisen herkkää!

Levy piti taas tuoda pois vuorelta catch and releasena, mutta poro (hirvi) oli paremmin maastovärinen ja vähemmän tappava ilmassa, joten se päätyi reittimerkin jatkoksi.

20171204_133621

Lippuja oli kädessä ja repussa, ja lähtiessä Eeron piru tapetoi niillä vielä kyltitkin.

 

20171205_075341

Tällä reissulla tuli kerrankin brändättyä about niin kuin pitikin, HBD kotisuo!

Kategoria(t): Maabrändi, Marokko | Kommentoi

Maabrändi: Korsika/Kauko Simonen

Männäkesän revanssireissulla Korsikan GR20-reitin pohjoispäätyyn pääsin vihdoinkin levyn kanssa aiottuun paikkaan, eli saaren korkeimman vuoren Monte Cinton huipulle. Aiempi keskeytetty GR20-visiitti oli pakottanut improvisoimaan Kake Randelinille alttarin Calacuccian lähivuorille Cirque de la Solituden sijasta, joten revanssihenki oli korkealla myös maabrändiponnistelujen suhteen.

Paikka oli kuitenkin sen verran liikennöity ja pilaamattoman oloinen, että Kake II:n levyä ei kehdannut jättää sinne lojumaan. Sen tuulen mukana silmäänsä saanut kanssaturisti ei myöskään olisi ehkä levittänyt positiivista Suomi-kuvaa. Eli tämä jäi taas vähän niin kuin kesken. Hyvitykseksi kuitenkin turmeltiin norjalaisten risti isommalla lipulla.

Liputus jatkui muutenkin kiitettävänä reissun läpi aina rinteeltä ylennysseremoniaan, joten ihan hyvin se kai meni. Matkassa oli myös muikkukukko ja Nizzasta ylitettiin vesi sellaisella paatilla jonka hanoista paistoi vielä Lapin Kulta ulkomaan etiketin alta. Ei huono muttei vielä täydellinenkään: kolmatta yritystä kohti!

Kategoria(t): Maabrändi, Ranska | Kommentoi

Talvinen Toubkal (Marokko, 2.12.-5.12.2017)

20171204_101947

Poppoota paluumatkalla huippuharjanteella jossain 4000 metrin karvoilla

Mikä:

Marokon ja Pohjois-Afrikan korkein vuori (Jbel) Toubkal, 4167 metriä. 3 päivän eestaas-reissu huipulle, startti ja maali Imlilin kylän mainiossa Dar Adrar -majatalossa. Kuulostaa mukamas jotenkin korkealta, mutta on hapen lievää vähenemistä lukuun ottamatta ihan silkkaa normikävelyä ellei sitten satu paikalle joskus paljon lumen aikaan (ilmeisesti yleisimmin lopputalvesta/alkukeväästä, mallia helmi-maaliskuu).  Silloinkin se luultavasti on silkkaa kävelyä mutta pitää ehkä varautua hakkaamaan hakulla ja silleen.

Reitti:

Imlilin kylästä (1700+ metriä) Sidi Chamharouchin tosi pienempään kylään (n. 2350 m), Sidi C:stä jatketaan nousua Toubkalin refugelle (3200+ m, refugeja on oikeastaan 3 siinä samassa pihapiirissä). Sitten refugelta Toubkalin huipulle 4167 metriin ja takaisin alas.

20171205_134828

Imlilin yläkylää ja lähimpiä matalampia vuoria. Ympäröivistä rinteistä puski ilmeisesti ysärillä aika reippaasti tulvaa laatikkoryppäisiin.

Homman voi tehdä urheilupäissään kahdessakin päivässä (ensin Imlil-refuge, sitten refugelta huipulle tosi aikaisella herätyksellä ja suoraan takaisin alas Imliliin). Mukavampi setti on nukkua Toubkalin refugella sekä mennessä että tullessa.

20171206_142322

Piirsin Marrakeshissä riadin kätevälle emännälle tällaisen karttaletin reitistä. Aika simppeliä siis, ekana päivänä refugelle Imlilistä 5-6 tuntia ja tokana päivänä refugelta huipullakäynti kuutisen tuntia tms.

Reitin löytämisestä: Imlilistä mennään jonkin verran ylämäkeen autotielle Aroumdiin, ja sitten seuraillaan ilmeisintä reittiä kohti vuoristosolia (sen minkälie kuivuneen jokitasangon läpi). Jos on puhelinluettelon karttasivu tai sitten vaan Dar Adrarin isäntä näyttämässä tietä alussa kylän läpi ylärinteeseen autotielle (sen 5 min minkä se vaatii opastusta Adrarin ovelta), homman pitäisi olla aika urpovarma.  Muistinko jo sanoa että Dar Adrarissa kannattaa majoittua aina? Siis Dar Adrar.

DSCN3044

Lähdössä Imlilistä, Adrarin heppu saattelee alkumatkan mäkeen ja Aroumdiin vievälle autotielle

Refugelle asti reitti on sitten se ainoa polku mikä siinä järkevästi menee ylämäkeen pitkin solaa (tunnistaa mm. kokismyyjien hökkeleistä), ja refugelta lähdetään kiipeämään suoraan itään tässä kuvassa näkyvään U-ränniin.

20171205_073305

Elikkäs siis tuohon keskellä olevaan U:hun kun osuu niin ei pitäisi olla isompaa pulmaa. Alussa pitää kiertää vähän oikean kautta joen yli, siitä leikataan hyvinhyvinaikaisin ylävasuriin kohti ränniä. Moni ei leikkaa tarpeeksi aikaisin kun joen jälkeen pitää etsiä polku ja kiivetä 1,5 m.

Polku ylös huipulle oli tampattu todella hyvin ainakin nyt vähän lumen aikaan. Ryhmiä vaikuttaisi hakeutuvan nousulle aika pitkälti ympäri vuoden, joten myös tuoreen lumen peitettyä polun voi olla sauma peesata jotain aamulla lähtenyttä porukkaa. Ihan tyystin whiteoutissa ja 3 metrin hangessa sinne ei ehkä kuitenkaan kannata lähteä keekoilemaan. Ellei sitten ole britit siinä edessä tappituntumalla valittamassa teestä.

Jonkinlaisena paikallisena kuriositeettina pitää mainita täydellinen reittikylttien puute. Oma arveluni on se että johtuu oppaiden lobbaamisesta: sellaista tarjoutuu messiin joka nurkalla Imlilissä ja vähän vielä mäessäkin (myös aasikyydin saisi lennosta halutessaan). Jos hakusessa on peruspiipahdus huipulle sitä helpointa reittiä pitkin hyvällä kelillä ja ei-hullulla määrällä lunta, oppaalle ei siis pitäisi olla suurempaa (=mitn) tarvetta.

20171204_123438

Opaskylttien sijasta oli kaikenlaista graffitia kivissä. Jotkut raapustuksista näyttivät jopa jotenkin ohjeen mallisilta, paljolti oli kyllä myös ”Azeem was here 2013” -matskua.

Opas(kirja):

Ciceronelta löytyy opus nimeltä Trekking in the Atlas Mountains, jossa on esitelty vino pino reittejä eri puolilla Atlas-vuoria. Toubkalille nousu paria eri reittiä pitkin on katettu siinä todella lyhyesti, eikä esim. reittikarttaa ole mukana. Pelkästään Toubkalilla käyntiä varten en ostaisi tätä, mutta jos Atlaksella vaeltelu yleensä kiinnostaa niin kirjasta löytyy melkoisen kattava valikoima päiväreittivinkkejä ja yksi 9 päivän pitempikin patikka.

Ciceronetoubkalmap

Ciceronen opuksen kartat eivät mene tätä siitä varastettua tarkemmaksi, kannattaa ostaa erillinen esim. Imlilin Atlaspuodista. Tuo ”S. Cwm” on se tavallinen eli helppo nousureitti refugelta.

Vaikeusaste:

Sulalla tai vähälumisella kelillä Toubkalin nousu normireittiä on silkkaa patikointia ja hakut jne. rautakauden vehkeet jäävät todennäköisimmin jumppapainoiksi. Ei-lumisissa olosuhteissa suurin haaste tulee varmaankin siitä, että happi on oikeasti vähemmissä kuin kotimaanosan vuoripolkujen normietapeissa 1000-2000 metrin kieppeillä. Suoraan kentältä taksilla 1700 metriin ja siitä sitten parissa päivässä 4167 metriin pisti läähättämään kummasti, tosin ei sitä kuntoakaan ole ihan kasoittain päällä. Päänsärky ja pahoinvointi kuitenkin jäivät about tyystin välistä.

Tupakoijan keuhkoilla 4 kilsan ylityksen siis hyvinkin huomasi. Myös ihan pinkkielimiset tyypit ilmoittelivat jonkinmoisesta hengenahdistuksesta ja päänsärystä jo refugen 3200 metrissä oleskellessa, ja ylhäällä jollekin iski päänsärky jos ei liikkunut.

Jos korkeusvaivoja ei lasketa, reitin vaativuus ei ole mitään kovin hurjaa hooceetä keskiraskaaseen saatikka vähän vaativampaan vuoristopolkuun aiemmin tutustuneelle. Ensimmäisen päivän nousu Imlilin 1700 metristä refugen 3200 metriin raskaammalla rinkalla teki tosin nihkeää, sitä seurannut huiputuspäivä kevytkamoilla taas tuntui jaloissa ihqummalta mutta silloin keuhkot muistuttivat itsestään. Alla olevassa videossa todnäk kuuluu jonkinasteista pihinää.

Joka tapauksessa: vaatii ainakin kohtuullisen peruskunnon ja mieluummin vaikka vähän urheiluhenkisyyttäkin. Korkeusahdistus on vissiin jotenkin yksilöllistä, mutta hyvä kunto ja oikea nestetankkaus jne. soseutus kuulemma helpottavat. Sekä hitaasti hivuttaminen.

Ainakin yksi ohjattu ryhmä teki refugelta ensin kevyempiä lenkkejä lähirinteisiin ennen Toubkalin päälle nousua, totuttelupäiviä taisi heillä olla peräti 2 kpl. Jos haluaa pelata varman päälle ettei joku tiimistä ota ja puklaa tms. ennen huippua, tuollainen veto voi varmaan olla ihan järkikamaa ja naapurihuiputkin ovat vissiin vallan kelpoja.

Miten sinne pääsee:

Epäilyttävän helposti. Norwegianin menopaluun Helsinki-Marrakesh suorilla (5,5 h) lennoilla olisi saanut hyvinkin alle kahdensadan jos olisi liikkunut pelkillä käsitavaroilla. Rinkka ruumassa kellotti menopaluun hinnan jopa 220 euroon. Wat.

Taksi lentokentältä Imliliin maksoi noin 60 euroa netistä tilattuna, tai sitten 40 euroa Dar Adrarin kanssa sähköpostilla sovittuna (jos jaksaa odottaa epävarmaa vastausta postiin). Pari puolalaista matkusti 5 eurolla eläinten kanssa avolavalla, ja kuulemma Marrakeshin bussi(juna?)asemalta saa kimppatakseja suunnilleen kympillä per naama tms. Paluumatkalla Imlilin ”pääkadulla” noutajaa odotellessa tuli useampiakin halpoja kyytitarjouksia randomikaapuveikoilta, trafiikkia Marrakeshin suuntaan näyttäisi riittävän.

Jos haluaa huijata ylös pääsemisessä, voi siis myös värvätä aasin roudaamaan kamat (ja vaikka itsensäkin) refugelle Imlilistä. Alkumatkasta voi myös leikata jonkun 40 min kävelyä aloittamalla Aroumdista eikä Imlilistä. Kummassakaan ei ole mainittavaa muuta ajanvietettä kuin teenjuonti ja vuorille lähteminen, joten sikäli Aroumdille +1. Autolla kai pitäisi päästä sinnekin, tosin en tiedä onko Aroumdissa yhtä hyvin varusteita vuokrattavana kuin Imlilissä (tai lainkaan) tai niitä kammottuja hilloaamiaisia.

Varmaan isoimpana tuskana matkustamisessa oli Marrakeshin lentokentän afrikkalainen versio ”Too much snow, impossible” -motosta. Täyden lentokoneellisen piti täyttää maahantulolomake, ja tietenkään ennen karsinan rajaa tarjolla ei ollut yhtään kynää. Eli siis parisataa lomaketta oli nätisti jakelussa ja sitten yhden virkailijan lainausjono kynän käyttämiseen. Myös passimiliisille piti selostaa olemassaolonsa vaikeasti ja hitaasti.

Jokaiseen hotelliin kirjautuessa ja sitten vielä maasta poistuessa täytyi tilittää mm. osoite, ammatti ja seuraava majapaikka. Jostain syystä sotilaiden ei tarvitse tehdä ATK:ta.

20171202_183811

Milloin sinne kannattaa mennä:

Lol talvella. Tai siis, meillä oli ihan ältsyn tai ainakin yllättävän miellyttävä huiputuskokemus joulukuun alussa (refugelle 3. päivä, huipulle 4.12. ja takaisin Imliliin 5.12.) Oltiin vähän varauduttu siihen, että homma posahtaa naamalle tyystin ja saadaan dunkkuun lumelta ja tuulelta viimeistään huippuharjanteella. Se menikin ihan päinvastoin, eli refugelta aloittaessa oli reipas talvikylmä aamun varjossa, mutta huippuharjanteella aurinko nosti lämpötilaa varmaan jonkun 10+ astetta eikä pilviä tai tuulta ollut lainkaan. Ennen lumirajaa eli 2900 metriin asti mentiin aika lailla T-paidalla.

Alla olevassa kuvassa näkyy ennuste nousupäiville (3.12.-5.12.) ja nouseva oululainen.

Kesällä siellä on ymmärtääkseni oikeasti lämmin eli kuuma. Sitten myöhemmin talvella (helmi-maaliskuun nurkilla tms.) taas voi olla oikeasti lunta. Talvi jonkun huhun mukaan alkaa pyöriä joskus marraskuun lopuilla, joten tämä joulukuun alku oli kai sitten ihan OK vielä sen suhteen ettei lunta ollut ehtinyt tulla tonnitolkulla l. juuri yhtään rinteeseen. Aika tasan vuosi takaperin oli kai myös samoin hyvä keli joulukuussa tämän kommenttejaan heikosti seuraavan blogin perusteella.

Helmikuussa taas on ollut lähimenneisyydessä esim. tämän näköistä:

Summa summarum: ei voi tietää miten mikäkin talvi mutta ehkä alussa ei niin paha kun lopussa. Jos haluaa olla about varma että voi kävellä ylös tennareilla niin menee sitten joskus siinä toukokuun ja lokakuun haarukassa. Eero kyllä meni tennareilla nytkin.

Vesi, ruoka, majoitukset, varusteet:

Vesi on varmaan mainittavin pulma huolto-osastolla: hanavesi ja luonnonvedet ovat molemmat verboten ilman keittämistä tai vedenpuhdistuspillereitä (tabut ovat peliliike). Samoin salaatit ja kuumentamattomat kasvikset ja hedelmät jne. vissiinkin tuppaavat tuottamaan pakkivaivaa. Pullotettua vettä myytiin kuitenkin hyvin joka paikassa, myös refugella, eikä hintakaan ole törkeä.

20171204_082708

Vesi pysyi hyvin kahvilämpöisenä koko noususession ajan Stanleyn mötikässä. Camelbakista jäätyy letku jos sitä ei hiero tarpeeksi lähelle kroppaa (samanlaista vikaa pokkarikamerassa)

Ruokaa ei tarvitse itse kanniskella mukana välipaloja lukuun ottamatta: sekä Imlilin Dar Adrarissa että Toubkalin refugella varsin edukas majoitus sisälsi sekä aamiaisen että illallisen. Aamiainen refugella ja myös Marrakeshin riadissa oli tosin jäätävä sisällöltään, eli kahvin ja teen lisäksi vaaleaa kiekkoleipää ja erilaisia teollisia hilloja. Sitä leipää eli vissiin khoubzia ängetään jokaiseen ateriaan mukaan ja siihen ehtii kypsyä aika hyvin viikossa.

20171206_081456

Reissun ehdottomasti paras aamiainen tarjoiltiin Dar Adrarissa. Höttöleivän+hillon lisäksi myös lättyjä sekä suolaista levitettä, jugurttia, mehua ja hedelmiä. Myös illalliset Adrarissa olivat reissun parasta safka-antia.

Joka paikassa tuupataan tarjolle minttuteetä, jonka litkiminen on vallan leppoisaa ajanvietettä. Marrakeshin katukojusta tarttui matkaan säkillinen kotijuomaksikin.

Imlilin ja refugen välissä (suunnilleen kolmannesmatkassa) sijaitsevasta Sidi Chamharouchin talorykelmästä löytyy useampikin kahvilantapainen, joista saa ainakin 40-50 dirhamilla munakkaan sekä misc kioskikamaa. Reitillä on siis millään hetkellä maksimissaan noin 4 tunnin matkan päässä lähimmästä ruokakaupasta, joten eväät voi mitoittaa aika minimihenkisiksi.

20171204_140155

Toubkalin refuge(t) 3200 metrissä. Lumiraja about erottuu taustalla tulosuunnassa.

Kahden hengen huone Dar Adrarissa aamiaisella ja illallisella maksoi 45 euroa. Myös eurot siis kävivät maksuvälineenä dirhamien vaihtoehtona julmetun monessa eli muistaakseni about jokaisessa katukojua hifimmässä paikassa, huonolla kurssilla tosin. Refugella punkkapaikka illallisella ja aamiaisella maksoi 25 euroa. Sekä Dar Adrar että refuge on hyvä ainakin yrittää varata etukäteen sähköpostilla, tosin refuge oli hukannut varauksen mikä oli ihan hyvä koska mailissa oli pyydetty ylihintaa. Vuorille postittelu on vähän kankeaa eikä helpota kun toisessa päässä bisnestä tekee berberi.

Dar Adrarissa on wifi, refugella ja vuorella taas ei kuulunut puhelin eli ei silleen haitannut vaikkei muistettu ottaa ylös paikallista hätänumeroa. Avun hakeminen vuorelle toimii kuulemma muutenkin helikopterin sijaan äijä ja paari -periaatteella, joten kannattaa ottaa lämmintä ja/tai kavereita mukaan jos aikoo katkaista jalkansa.

Varusteita eli meidän tapauksessamme jäähakut ja yhdet jääraudat kenkiin (meigälle!) sai vuokrattua Dar Adrarin kanssa samassa koplassa olevasta Atlas Trek/Trekking/Aztat/jotain -kaupasta Imlilistä, hinta per varuste oli jotain 3 euron luokkaa per päivä. Refugeltakin niitä ehkä kai sai, mutta sähköpostissa käskivät ottamaan Imlilistä. Kamoja voi kysellä Dar Adrarista varauspostissa, varaaminen ei näyttänyt olevan tähän aikaan tarpeen mutta voi olla jees tarkistaa. Trekkipuodista löytyi myös kelpoinen 1:50000-kartta Toubkalin ympäristöstä (n. 12 €). Alla summitpost.orgilta varastettu kuva trekkikaupan ovesta ja ei-varastettu kuva siitä kadusta jonka varrelta puoti löytyy.

Jos jääraudat arvelee tarvitsevansa, niin niiden kanssa on hyvä olla tukevamman mallinen kenkä. Asustus meni näillä keleillä aika pitkälti ”sporttinen talvi +” -osastolla ihan jees, eli hikoilulämpökerrasto alle, fleeceä ja t-paitaa väliin ja kuoripuku päälle, sit vielä hyvät hanskat ja pipo + maskihuivin tynkää. Tuplasukat ❤ Untuvatakkia en tullut pukeneeksi muuten kuin tupakalla käydessä vahingossa, mutta ei ole mitenkään huono varalla jos vaikka ei olekaan silkkaa sunshine&lollipopsia avoimella rinteellä.

DSCN3174

Olin vähän järkyttynyt kun Eero ei lähtenytkään huiputtamaan shortseissa

Maalikaljatilanne vuorilla on (huom!) jopa huonompi kuin refugen aamianen, eli sellaista ei saa mistään. Atlas Trekin heppu sanoi että lähin anniskelupaikka olisi Marrakesh heti siinä 70 kilometrin päässä vieressä, kuulemma hätätapauksessa olisi voinut tilatakin sieltä mutta ihan niin jano ei ollut. Plus Eerolla oli vielä saapuessa jemmattua viskiä.

Eiköhän se about noilla onnistu, seuraavaksi kolmen päivän lomadiat!

Päivä 1-2: Marrakesh – Imlil – Sidi Chamharouch – Toubkal Refuge

Norwegianin lento poksahti Marrakeshiin suunnilleen kello 14:30-15 paikallista aikaa, ja lentokentän kotimaista turausta haalealla lämmöllä muistelemaan saavasta byrokratiafailparadesta huolimatta päästiin kuskin kyytiin siinä määrin ajoissa, että Imlilissä oltiin juuri hämärtymisen holleilla. Aurinko siis katoaa aika pian iltaviiden jälkeen joulukuun alussa, ajomatka on jotain 1:15 tms.

20171203_093136

Imlilissä hämmästeltiin tätä paikallista noitalippua, kunnes paluumatkalla kuski valisti että sehän on Marokon virallinen viiri. Syytän koulutusjärjestelmää.

Imlil on melkoisen karu lokaatio hengailumielessä: turistille on kyllä tarjolla lähes loputtomasti tilaisuuksia ostaa ylihintaisia helyjä tai värvätä opas, mutta muuten virikkeet ovat pykälän harvassa kun kaljallakaan ei voi paikata. Paitsi tietty ne vuoret.

Jonkinlainen (pah) nähtävyys-vierailukohde on Kasbah du Toubkal siellä ylämäessä muutaman minuutin päässä Dar Adrarista. Viiniä turhaan etsineille metsävaatteisille vierailijoille siellä ei ollut tarjolla juur muuta kuin triplahintaista kokista ja nätti terassi.

Dar Adrar sen sijaan on ihan loistava tukikohta Toubkalin reissulle, ja sen isäntä/omistaja/tms. Mohamed on ilmeisesti seudun päälliköimpiä oppaita jos sellaista on etsimässä. Herra M ei tosin ollut paikalla majatalolla kumpanakaan yöpymispäivänä, koska vuorilla piisasi kuskattavia.

Saapumispäivänä ei tehty juuri muita muuveja kuin Dar Adrariin asettuminen, ja sitten aamulla käytiin alhaalla kylässä hakemassa rompetta Atlas Trek Shopista. Matkaan päästiin joskus 10 jälkeen, mikä piisasi ensimmäisen päivän effortteihin juurikin sopivasti.  Alkumatkasta Adrarista saatiin siis tuuppaus ylämäkeen tielle, ja siitä reissu olikin aikas suoraviivaista kohti Aroumdia, tulvatasankoa ja sen jälkeen vuorisolaa Sidi Chamharouchin välietappiin. Alla oleva kuva tasangosta on kyllä paluumatkan suunnasta.

Aroumdissa joutuu puskemaan pienen kauppiaskujanjuoksun läpi ennen tulvatasankoa. Paluumatkalla narahdin (siinäkin) ja ostin mitälie kaulakorua about tuplahintaan ellen enemmälläkin, vaikka luulin tinkineeni edes jotenkin. Eräs kanukki antoi vihjeeksi aloittaa oman tarjouksen neljäsosasta siitä mitä aluksi pyydetään: sillä voisi ehkä lopussa päästä siihen että maksaa vain puolet pyydetystä eli melkein oikean hinnan. Hmm.

DSCN3190

Tulvatasangon Imlilin puoleisessa päädyssä paluumatkalla, kotihotelli jo aikas lähellä. Tuo talorypäs oikealla ei siis ole vielä Imliliä, olisikohan Aroumdia?

Imlilistä parin tunnin matkan päässä sijaitsee Sidi Chamharouchin väliasema, josta saa ruuan lisäksi mm. paitoja ja täysii aitoja fossiileja. Ostosten pitäisi kai mennä ihan hyvään tarkoitukseen osuuskunnalle, koska kylässä asuminen näyttäisi olevan melkoisen karua. Tyypit tekevät mielellään kauppaa esim. lämpimistä vaatteista tai makuupusseista. Paluumatkalla vaihtelinkin Fjällrävenin fleecen outoon mattotakkiin (piti myös maksaa väliä koska berberi, antoi sitten vielä pipon kaupanpäälliseksi).

DSCN3094

Valkoinen aasi ja takana valkoinen moskeijakivi. Näiden mestojen vedellä on kuulemma jalkoja parantava taikavaikutus, mutta eihän sitä uskaltanut koska bilhartsia ja sapeli.

Sidi Chamharouchista kiivetään sitten Ibrahimin munakkaan ja teen jälkeen jyrkkä ylämäki siksakkina ja jatketaan kohti lumirajaa. Sidistä on matkaa refugelle vielä kunnosta riippuen plusmiinus kolmisen tuntia. Itseäni hapetti jotenkin epätavallisen paljon, mutta poseeraus onnistui onneksi vielä.

DSCN3135

Eero tietty oulusteli koko matkan refugelle lumirajan yli shortseissa

Ei-älyttömän-pitkään lumirajan jälkeen päästään refugen näköpiiriin. Sidin jälkeisiä mutkia kyllä tuli kirottua jokaista että miksei sieltä jo tule jotain etappia kulman takaa.

20171205_080747

Taas huijaan: paluumatkalta taaksepäin katsottuna refugesolan polku aamuvalossa

Sieltä se majoitus lopulta kuitenkin putkahtaa! Aika loppujalkaisena ja juurikin iltahämärän kohdilla tulee rämmittyä säätämään passia ja kierrättämään lukuisten naapurimaa-espanjalaisten kanssa lintuja + pastaa illallispöytään. Eitunnumisn, koska aamulla otetaan sitä huippua ja muistin pakata kuulosuojaimetkin yötä varten.

Päivä 2/3: Toubkalin huipulle ja takaisin refugelle

Aamulla heräsin harvinaisen epäterveeseen aikaan muun salin mukana. Harvemmin lomalla tulee syötyä aamiaista viideltä, varsinkaan kuppaista vaaleaa leipää ja tönkkösokeroitua hillokarusellia. Ensimmäiset ristoreippaat lähtevät turaamaan mäkeen jo 5:30 otsalamppujen valossa. Itse hinailen Eeron vastalauseista huolimatta lähemmäs vähän ennen 7 aikaan saapuvaa auringonnousua. Kengät pimpattua onkin juurikin suunnilleen valoisaa ja sopiva hetki lähteä rinteeseen. Rautoihin ei ollut oikeastaan juuri mitään oppimiskynnystä ainakaan näin helpolla alustalla, eivätkä ne häirinneet mitenkään havaittavasti edes paljaalla maalla (irtokivellä/lohkareilla).

Aamulla on aika talvihemulimainen pakkanen, koska aurinko on väärällä puolella isoa vuorta. Ylämäkeen liikkuminen ja nousutäpinä pitivät lämmöt kuitenkin vallan hyvällä tasolla. Ensimmäistä nousua jonkun matkaa puskettuaan tajuaa myös kääntyä katselemaan auringon hipsimistä selän takana oleville rinteille. Happea pitikin joka tapauksessa pysähtyä vetelemään tiheään tahtiin, joten fotoille piisasi tilaisuuksia sen mukaan kun jaksoi ja kameravehje ei ollut kosahtanut aamupakkaseen.

DSCN3169

DSCN3168

20171204_082704.jpg

Ensimmäisen isomman nousun jälkeen saavutaan kattilamaisen hässäkän äärelle. Vakioreitti jatkaa siinä oikealla laidalla ylös, ja kääntää sitten vasemmalle kohti huippua harjua myöten. Sen polun pitäisi olla niin tampattu ja liikennöity että löytyy.

monttureitti

Eli tuolta punaisen nuolen huudeilta tullaan ylös vähän kiertäen ja käännytään sitten huippuharjulle. Useimmat palasivat myös samaa normireittiä, mutta Eero usutti laskeutumaan tuolta siniseltä puolelta kattilaa. Se olikin alaspäin menessä ihan siistii, ylöspäin olisi ollut suorempi mutta jyrkempi.

 

Hirveän puuskuttelun ja rautajalkailun jälkeen huippu saavutetaan suunnilleen 4 tunnissa. Eero on ollut siellä tietty jo tuntia aiemmin. Aurinko paistaa sans pilvi, lämpö menee lähemmäs överiä eikä tuulta näy missään -> photo-oppia \o/

20171204_111521

Paluumatka alas kattilan vaihtoehtoista reunaa on aika herkkua ylös rämpimisen jälkeen ja 4 tonnin paremmalla puolella ikinäekaakertaakäymisen fiiliksissä. Vesi oli turhan vähissä, mutta laskeutumisessa ei pääse enää niin hapoille että parin desin eestaas kurlaaminen haittaisi suunnattomasti. Kaikenlaisia hymyjä ja korkeusvaivojen väistymisiä, woo!

20171204_132629

Loppumatkasta uskaltautuu jo laskemaan jonkin pätkän persmäkeäkin vaikka kivi onkin aina lähellä sydäntä tai muuta ydintä. Refugen pihalla istuskellessa auringossa naama täynnä sipsiä ja Fantaa fiilis oli vallan kohdillaan vaikka maalikaljaa ei olekaan tarjolla. Eeron viskiä onneksi sai termarikupillisen salaa. Takaisin alas refugelle kerettiin vähän ennen 7 lähdöllä jossain 13:30 tienoilla, ja siihen mahtui kaikenlaista kahvitaukoa jne. kikkailua.

Päivä 3/4: takaisin Imliliin refugelta (joku 3,5 tuntia laskeutumista + berberit)

Paluumatka oli yllättäen aikas samoja maisemia kuin tullessa, mutta eri kulmasta ja eri valossa. Hianoi.

DSCN3183

20171205_081541

20171205_081425

20171205_082602

20171205_083913

DSCN3194

Parin fossiiliostoksen ja berberin ovelan ansan kautta palauduttiin sitten takaisin Imliliin etsimään tuopillista, turhaan. Julmetun hienot vuoret! Alkutalven olosuhteet ja maisemat yllättivät todella positiivisesti, ja kun kauppamiehistä ja juomavalikoimasta pääsee yli tai ohi oikealla varustautumisella, mestahan on ihan uuh. Voipi hyvinkin olla että tänne tulee palauduttua taas kiertelemään niitä muitakin solia ja huippuja. Kev Reynoldsin A Walk in the Clouds on tällä hetkellä työn alla, ja siinä veivaillaan alkuluvuissa juurikin näissä maisemissa (tosin mustavalkokuvien aikaan).

Jottei mene ihan luolamiesulinaksi, alla vielä kuvatodisteet onnistuneesta sivistyksen loma-asumuksesta Marrakeshissä eli Riad Les Lauriers Blancista.

Kategoria(t): 1-5 päivää, Keskiraskas, Marokko, niin kovin raskas | Kommentoi

Päiväreissu: Ängesbölen laavu, Sipoonkorpi

Vaihteeksi tuli mentyä johonkin muuhun lähiseudun puistokohteeseen kuin Nuuksioon, eli siihen toiseen eli Sipoonkorpeen. Sipoonkorven kansallispuiston pohjoisosassa on pieneen kokoon nähden yllättävän useampi pysähdyspaikka, mutta tärkeimpänä Ängesbölen iso leiriytymistontti, jossa on parikin nuotiopiiriä, telttailupaikka, ja kesästä 2017 alkaen myös aika pirun luksushenkinen laavu. Myös polttopuuta piisasi.

Paikka on juomaveden vaikeaa löydettävyyttä lukuun ottamatta aikas priimaa, eikä valtavaa ruuhkaakaan kerennyt männäviikonloppuna näkymään. Tietysti sen verran, että paettiin laavulta läheisen torpan pihalla olevaan grillikatokseen nukkumaan, mutta muuten siellä oli jopa aika hiljaista. Ehkä sateinen marraskuu verotti jotain porukkaa, koska paikalle on todella helppo päästä ainakin autolla.

Eli kuten yllä olevista kuvista jotenkin ehkä toivottavasti aukeaa, Helsingin Rautatietorilta pääsi mestoille lauantaina aamulla ainakin bussilla 788 ja samalla numerolla (+K) myös takaisin. Bussista pitää siis pompata ulos siinä kohtaa kun tie 1521 tulee Länsitien kohdalle (kyltti Hindsbyn suuntaan oikealle). Obs huom että seutulippu ei käy koska Sipoo, Hki-Länsitie maksoi 8 € irtolipulla.

Bussin tiputuksesta on vielä n. 2,4 km kävelyä Länsitietä (hiekkatie) pitkin Byabäckenin parkkipaikalle, josta on sitten vielä  0,7 km luontopolkua Ängesbölen mestoille. Kyltit neuvovat kyllä jo aiemmin, ja jo 10 minuuttia ennen sitä Källängenistäkin pääsee jos uskaltaa hortoilla vähän metsässä.

Ängesbölessä on siis mainio leiriytymiskeskittymä ja laavu, mutta sen lisäksi siinä ihan sen parin-kolmen minuutin käppäilyn läheisyydessä on myös vanha (mestalla historiaa 1700-tienoilta asti) torppa ja sen pihassa oleva grillikatos. Torpan lähellä on myös todella hulppea alppimajan muotoinen pressuovinen vessa, 5/5 kakkahymiötä.

Ainoa käärme tässä paratiisissa on oikeastaan veden puute. Jouni Laaksosen kirjassa Retkeilijän Kansallispuistot (vuoden 2011 painos) vinkataan, että 150 metrin päässä telttailualueesta luoteeseen olisi kaivo. Kaivosta ja siitä omalla vastuulla juomisesta on myös laminoituja lappusia luontopolun tarinalaatikoissa. Näiden lisäksi opasteita ei kuitenkaan ole, ja kaivo jää löytämättä kun ei ole isompaa intoa järjestää etsintöjä. Onneksi torpan rännistä saa sateisena päivänä hyvin kahvivedet ja omakin nestehuolto on kohdillaan. Pitänee tehdä uusi haravointi paremmalla kelillä.

Varustelekajamppojen ulina laavutontilla helli mainioon uneen tulikatoksella, ja vetisellä säällä kuivuuskaan ei muodostunut ongelmaksi. Eli mainio paikka ja erityisen iso kumarrus ylikierroksilla toimivasta puuhuollosta. Tänne palaan vielä etsimään sen kaivon paikan.

Selkeästi miellyttävämpi yöpyminen kuin edellinen visiitti Sipoonkorven eteläosassa.

Kategoria(t): Päiväreissu, Uncategorized | 2 kommenttia

Syvällä kylddyyrytimessä: Already Been in a Lake of Fire

Retkeilyharrastus pääsi pari viikkoa sitten eskaloitumaan siihen pisteeseen, että päädyin tilaamaan aiheeseen liittyvää taulua tutulta taidehepulta eli Tuomakselta. Hän ilmoitteli Facebookissa tekevänsä tilaustöitä esimes aiheen tai otsikon perusteella, joten listasin toistakymmentä asiasanaa mukaan lukien ainakin vuoret, hattivatit, Kekkonen ja Jaloviina, mahdollisesti myös Mörkö ja Muumipapan merellinen elämänvaihe.

Noin viikkoa myöhemmin vaihdoimme nyssäköitä steissillä ja galleriassani asuu nyt teos nimeltä Already Been in a Lake of Fire. Tulokseen ei voisi olla tyytyväisempi (tai kemian avustuksella joku poikkeusyksilö ehkä voisi mutta itse en veny).

23632736_10155309450488003_8434163002487258551_o

Kuva varastettu Tuomas Teeltä, siis valokuva. Itse taulu ostettu Tuomas Teeltä.

Itse olen spotannut teoksesta ainakin Kekkosen lasit, hattivatit, jallun, muumin, kengän kaltaisia asioita ja ehkä korkeuskäyrää jossain hirviön ulkonemassa. Tasoja on monia.

20171117_185703.jpg

Samanmallisia teoksia löytyy myös sekä lainattavaksi että ostettavaksi ihan valmiinakin jotta sen kun vaan kävelee sisään ja poimii, jos ei tiedä tarkalleen mitä himottaisi. Eli Arabianrannan ArT-lainaamosta löytyy vaikka mit. OTAS JO.

Samassa yhteydessä tuli napattua kyytiin myös pari kappaletta Dead Genesis -kustantamon melko tuoretta ja todella mustaa Vitsauksia-sarjakuvaa. Yksi jäi ihan itelle, toisen jätin Sipoonkorpeen luontopolun rastilootia kiertävien iloksi.

Tämä olikin jo toinen kerta kun tämän ”retkeilyblogin” laatikoissa vilahtelee Tuomaksen teoksia. Viimeksi oli kyseessä vastaavan bläkkistinen Jenny Haniver, jonka mukana matkaan tarttui myös Kaukasian reppureissausopus Vaimoksi vuorille.

Seuraava postaus on hyvin todennäköisesti oikeasti metsästä, koitan olla ihmisiksi.

Kategoria(t): Kylddyyri | Kommentoi

Reittikirjaa: Se ken tulee viimeiseksi (Korsika), Hill of The Red Fox (Isle of Skye)

Kaksiaikaulotteinen kirjaraportti! Jari Järvelän tässä kuussa julkaistu GR20-trilleri Se ken tulee viimeiseksi, toisessa kulmassa taas Allan Campbell McLeanin 60+ vuotta sitten (1955) julkaistu Isle of Skyelle sijoittuva Hill of the Red Fox.  Teemana on: luin lähemmäs 1,5 kirjaa ja haluan lesoa. Kuvat on normaaliin tapaan varastettu.

 

Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelän trilleri Se ken tulee viimeiseksi julkaistiin syksyllä 2017 (ihan just äsken ja luin sen jo ihan itse!). Olin heti ennakkotilaajien joukossa kärkkymässä opusta Booky.fi:stä, koska tohina sijoittuu Korsikan GR20-reitille, jolla ollaan käyty epäonnistumassa jo kahdesti (kerran vuonna 2013 ja kerran vuonna 2017). Reitti on siis tuttu, ja niin se on myös Järvelälle: kirjan pohjamatskuna toimii jo omistuskirjoituksessa mainittu hänen ja JJ juniorin oma Korsikan reissu vuonna 2011, josta on mainio artikla Suomen Kuvalehdessä. Artikkelin hahmot myös hipsivät kirjaan monessakin paikkaa.

Kirjasta löytyy maistiaisluku netistä tästä osoitteesta: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789513196424_lukun.pdf

GR20:een tutustuneille kirja on mainiota luettavaa, itse ahmaisin sen alta vuorokaudessa. Miljoonan kymmenystä kisassa tavoittelevaa enemmän tai vähemmän vastenmielistä väkeä tipahtelee (sekä kuolee että putoaa) tasaiseen tahtiin ja teksti luistaa eteenpäin niin sujuvasti että pelkkiä vaellusoppaita lukevakin harppoo mielellään. Koska en lue nykyään mitään muuta kuin vaellusoppaita, nettiä ja käyttöohjeita, en pysty antamaan varsinaista kylddyyrikritiikkiä siitä onko tämä kaikkien mittapuulla hyvä jännäri. Kriitikkoa larpatessa voisi ehkä miettiä sitä että henkilöhahmot jäävät kirjaformaatissa jonkun verran ohuiksi ennen kuukahtamistaan, mutta leffanahan tämä toimisi kuten nom nom. Jos muuten Selin tarvitset kuvauspaikkascouttaajaa tai inhottavaa vaellushahmoa niin pistä pingaten.

Erityisplussaa: Cirque de la Solitude on kirjassa vielä olemassa ja siinä viitataan ainakin kahdesti kalenterista löydettäviin tapahtumiin (Asta-myrsky ja KonMari), eikä kumpikaan mene ristiin Cirquen romahtamisaikataulun kanssa. Well played! En nyt muista mikä refuge paloi mihinkä aikaan aikaan mutta kuka niitä laskee.

Jos rehellisiä ollaan: Haut Ascon autiolla hiihtoasemalla on myös terassiravintola sekä matkamuistomyymälä ja aika monesti refugeiden vahdit eivät ole punkassa pullon kanssa piereskeleviä Syvä joki -turhapuroja.

Hill of the Red Fox

Punaisen ketun kukkula eli Sgùrr a’ Mhadaidh Ruaidh on Skyen saarella sijaitsevan Trotternish-harjuvuorijöötin ulkonema. Kävimme syksyllä 2016 hamuilemassa Skyen halki kulkevalla Skye Trail -vaellusreitillä, jonka varrella kyseinen mesta sijaitsee.

Skyen reissullamme leiriydyimme kettukukkulan viereiseen laaksoon, jossa tuuli hakkasi telttamme rikki. Aamulla eksyimme itse ulokkeelle, jossa tuuli hakkasi meidät rikki ja sen jälkeen loppureissu kiikuttiinkin molemmalla puolella keskeyttämisen rajaa.  Teemaan sopivasti en ole vieläkään saanut luettua kirjaa loppuun, mutta hyvä se on. Kuten alta näkyy, kyseessä on nuorisoa houkuttelemaan tarkoitettu julkaisu.

Kirjassa on aika mainio Viisikko-henkinen meininki, ja saaren turpeenlouhimistohina välittyy hyvin. Skyellä tätä mainostettiin about jokaisen kirjakaupan ikkunassa, joten ominaismatskua pitäisi olla. Olen ostanut tämän jo kahdesti, koska ensimmäinen kappale jäi Santiago-Porton junaan. Tätä jälkimmäistä kappaletta olen puolestaan roudannut messissä aina kun repussa on ollut tilaa, ja muistaakseni ainakin kerran olen sivun tai pari lukenutkin eteenpäin. Yleisesti mainittuna pitää arvostaa sitä miten kirjassa nöösimäinen esiteini Lontoosta kasvaa turpeenkaivajaksi ja kommarivakoojien narauttajaksi. Vs. nykyään esiteinit jäävät eläkkeelle ja äänestävät kommunisteja.

Kas siinä vuosittainen kulttuuri, katsotaans jos jouluna saisin vielä kolmannen kirjan!

Kategoria(t): Kylddyyri, Ranska, Skotti | 4 kommenttia

Luolamiespihvi (se on se caveman steak)

Kiitos Eisenhower! Tai kuka luolamies sen pihvin keksikään. Nyt on tullut pari kertaa kokeiltua suoraan hiilillä grillillä paistettua pihviä, ja once you go black there’s no going back. Eli resepti on hyvinkin helppo: sisäfilettä pirun kuumien hiilien päälle noin 6+ minuutiksi per puoli (tai enemmän jos tykkää kypsästä lihasta). Kun on noukittu pätsistä, pieni raaputtelu että isoimmat roskat lähtee ja sitten maun mukaan oliiviöljyä, merisuolaa ja pippuria. Täällä on samankaltainen resepti kirjoitettuna herkullisemmin.

Sopiva paksuus pihville on vähän hakemiskysymys: esim. parin vähemmän luolamiehen sormen paksuinen jööti tuntuisi toimivan aika jees kokonaista kahden vedon kokemuksen perusteella. Hurjan paksuja on haasteellista saada ainakaan sisältä asti kypsäksi tällä meiningillä, tosin tämän kokkailun teemaan sopii hyvin se että kimpaleen sisältä tihkuu vähän veristä lientä leikatessa.

No mutta joka tap, on herkkua! Jos satut olemaan Saarijärven suunnalla liikkeellä, ota ihmeessä alkulämmöt kokkailuun Kivikauden kylästä. Laittaa raakalihan mieleen.

Samalla kokkausinnolla tuli myös testattua kotitekoinen korsikalainen salaatti. Corsen mainiossa U Passa tempu -raflassa syötyyn versioon verrattuna tässä oli pakastelohkoperunat paistettujen perunoiden tilalla, muistista otettu ”niitä aivon näköisiä pähkinöitä”, salaatti jne. vihreät ja punaiset vähän jotain randomia ja liha kuivamakkalastuja esteettisempien kinkku(?)siivujen sijasta. Kovin noms silti vaikka oliiviöljykin oli Rainbowilta. Alla kaverikuvassa raflalainen vs. Tein Ihan Ite.

Loput kuvista on omaa albumia, kato nyt kun oot siinä mutta näistä ei saa rahoja takasin.

 

Kategoria(t): Ruoka, Uncategorized | Kommentoi