Mikä:
5 päivän vuoristomaja(+teltta)vaellus Pohjois-Espanjan kovin jylhässä kalkkikivikansallispuistossa Picos de Europassa. Isoimman idean reittiin pöllin tästä blogista, mutta vähän joutui säätämään itsekin koska blogissa ei ollut ihan kaikkea ja niillä meni vaikeaksi suunnitellun reitin kanssa kun oli lunta ja kaikkee. Lopussa tuo blogi myös pihtaa tietoa siitä mihin menivät viimeiseksi Urriellusta (maksamalla ehkä saa pidemmän tarinan?). Jos olet tullut Urrielluun sieltä Veronican suunnalta kuten kunnon ihmiset niin mene vaikka Bulnesiin vaikeaa reittiä, idän kautta koukkaamalla helpommin, tai varmaan kaikista helpoimmin Sotresiin.
Picos de Europa on Dolomiittien tapaan kalkkikivivuoristoa, jopa ilmeisesti Euroopan suurin sellaisen kiven kasautuma. Jostain syystä sen mainostetaan olevan Espanjan ulkopuolella hämyisästi tuntematon vaikka paikka on vissiinkin maan vanhin kansallispuisto. En ollut itsekään törmännyt aiemmin vinkkeihin siitä missään, mutta eipä toisaalta Sierra Nevadakaan ollut tuttu ennen kun sinne mentiin männävuosina. Edellisenä (korona)vuonna olin käynyt juuri siellä Dolomiiteillä, jonka rinnalla Picos de Europa ei kyllä häpeä lainkaan. Piikikästä huippua piisaa niin että oksat pois, ja Naranjo de Bulnesin meloni on mulkoilun väärti monoliitti Tre Cimen vastineeksi. Dolomiitteihin verrattuna täällä on myös ruuhkat ja hinnat hyvinkin paremmalla tolalla (ainakin toisen koronavuoden syksyllä kun käväisi, kesällä ei päässyt käymään koska lockdown). Vähän kuin Peaks of the Balkans verrattuna Tour du Mont Blanciin.
Reitti:
Jos googlemaps ei ole lopettanut toimimista, ylhäältä näkee. Eli nämä etapit:
- Poncebos – Cain – Cordiñanes
- Cordiñanes – Refugio Collado Jermoso
- Refugio Collado Jermoso – Refugio Cabaña Verónica
- Refugio Cabaña Verónica – Refugio Vega de Urriellu
- Refugio Vega de Urriellu – Sotres
Etapit olivat kaikki joko melko tai tosi lyhyitä (paitsi eka päivä mutta se oli tasoitukseksi aikas helppo): jos tuolla haluaisi käydä hopummin, esimerkiksi 2 viimeistä etappia eli Refugio Cabaña Verónicalta Sotresiin voisi yhdistää tuskattomastikin, samoin myös Refugio Collado Jermosolta ehtisi ihan jees Refugio Vega de Urriellullekin. Kahta ensimmäistä etappia en lähtisi yhdistämään, ellei ole tosi aikainen lähtö ja kevyt reppu & jalka. Alun perin tarkoitus oli tehdä oikea rinkula eikä kauha, eli palata Urriellusta alun Poncebosiin (lopussa olisi ollut kaapelikyytikin alas), mutta sitten ilmaantui mahdollisuus pummata paikalliselta haikkaajalta autokyyti Sotresista aina Santanderin sivistykseen asti, Poncebosissa olisi pitänyt taas kehitellä paluumatka vaikeasti julkisilla ja/tai taksilla.
Miten sinne pääsee:
Itse lensin Bilbaoon (että näkee Guggenheimin), josta on vielä jokusen tunnin matka Picos de Europaan. Silloin eli vuonna 2021 en löytänyt mitään kyytiä suoraan Bilbaosta Poncebosiin puiston pohjoispuolelle, josta halusin aloittaa retkeilyt. Bilbaosta pääsi kuitenkin 10-20 euron bussikyydillä Unqueraan, josta nappasin sitten taksin n. 50 euron hintaan Poncebosiin (eli Hostal Poncebosin majoitukseen. n. 50 euroa yöltä ruokineen), joka on ihan siinä reitin alun vieressä. Tämän reitin alku on siis Ruta del Cares, rotkon seinustalla kulkeva kaivostyöläisten hakkaama ökymagee polku.
Paikoista vinkkejä kysellessä sain myös liian myöhään korvanappiin tietoa siitä, että puiston eteläpuolelle Fuente De -nimiseen paikkaan kulkee julkisia, ja sieltä pääsisi myös hissikyydillä helpommalla ylämaastoihin. 3. päivänä eksyinkin vahingossa Fuente Den kaapelikyydin aseman lähistölle: sieltäkin käsin voisi tehdä tämän rinkulan vastakkaisesta päästä aloittaen (Fuente Destä Urrielluun, Urriellun jälkeen alas Bulnesiin&Poncebosiin eikä itäpuolta Sotresiin niin kuin tässä blogissa, ja sitten Caresin rotkoa paluumatkalle).
Vaikeusaste:
Parissa kohtaa voi jännittää korkean paikan fiilikset sekä neliveto, ja Veronica – Urriellu -välillä on melkoisen jyrkkä ketjukiipeily, jota ei helpota se, että ketjut (=muoviset puhelinkaapelit) eivät olleet ainakaan vuonna 2021 kovinkaan priimakunnossa, vaan lerpattivat irti osasta kiinnikkeitä. Hieman myös reipasta ylämäkeä sekä avoimempaa polkua 2. etapilla, ja Jermoso – Veronica -välillä oli sen verran huonot reittimerkit että menin väärää kanjonia ja tuli parin tunnin sakkolenkki. Yhteenvetona: resuisempi kuin viimeisen päälle huollettu saksalainen tai sveitsiläinen CE-merkitty reitti, mutta ei nyt kumman tyystin hooseetä. Ehkä ensimmäisenä vuorivalluksena saattaisi tuoda kyyneleen herkimpään silmään, jos on jo turtunut niin ei varmaankaan.
Jokusen kinkkisemmän seinämän ja ketjun vastapainona toimii tietty se, että täällä on mahdollista mennä majalta majalle. Eli pienempi reppu selkään ja varausta ajoissa kohti refugiota, sitten helpottaa.
Ruoka, vesi, majoitukset, wifi jne:
Ruokaa on tarjolla refugioilla aivan kylläkseen, hinnatkaan eivät ole lainkaan övereitä verrattuna vaikkapa juuri niihin Dolomiitteihin. Paikallisista spesiaaleista kannattaa varmaankin testata ainakin luolassa kypsytetty homeinen (ja ihana) juusto, nimeltään kai Cabrales, jota sai ainakin Hostal Poncebosista reitin alusta. Taika-Stilton 5/5.
Reitin alkuun saapuessani nukuin Hostal Ponceboksessa, joka oli aivan mainio vuoriportti ruokineen ja maisemoineen, taisi olla sen 50 €. 2. yö Cordinanesissa vilahti puolestaan sekin katon alla El Tombossa, joka oli myös eri kelpo yösija jonkinlaisella ruoalla ja jotakuinkin 50 eurolla. Opastivat myös paikallisen siiderin kaatamisen (korkealta lasiin). Tombon jälkeen nukuin loput yöt teltassa, josta ei laskutettu mitään refugeiden pihalla, ja myös ulkonukkujat saivat käydä vuorituvissa ihmettelemässä ja ostamassa aterioita. Jermosossa taisi maksaa myslipitoinen aamupala jotain 7 euron pintaan ja voileipä&tuoppi jotain kympin. Victoriassa oli korona-ajan poikkeusmeininki, ja vierailijat saivat ainoastaan ostaa ruokaa tai juomaa kuplamajan ovelta. Urriellun refugelle ei päässyt ilman varausta ettei tuo ruttoa, mutta seinässä olevasta kiskaluukusta sai kaikkea ostettua myös tautiset. Netti toimi muistaakseni ihan tarpeeksi hyvin, ei ainakaan jäänyt mieleen että olisi juuri harmittanut.
Vedestä voi hyvinkin 😲 tulla puutetta varsinkin kuumaan aikaan: sitä saa vähintäänkin ostettua (yleensä myös ihan ilmaiseksi, paitsi Victorialla ei näkynyt hanaa tms. ränniä) etappien majoista. Päivän varrelle kannattaa tankata aamulla lähtiessä niin että riittää, matkalta ei ainakaan Jermoson ja Urriellun väliltä hirveästi löytynyt lätäkköä ellei jotain lumilänttiä jahtaa. Veronicassa sai ostettua rahalla pieniä pulloja vettä, en tiedä voivatko loppua jos ruuhkan aikaan joku muu ehtii ostaa kaikki.
Opas, kartat:
Ennen reitille lähtemistä ostin Climb Europen opuksen Picos de Europasta, joka osoittautui melkoiseksi turskaksi. Kirjassa kuvataan vain yksittäisiä päiväkävelyjä, ja niidenkin kuvaukset ovat melkoisen kaukana edellisellä vuosituhannella. Esimerkiksi kartat ovat ihan ite tussikynällä välitunnilla piirrettyjä:
Opas maksoi kuitenkin itsensä viimeisenä päivänä takaisin, kun hoksasin siitä (juuri tuosta yllä olevasta sivusta), että idempänä kohti Sotresia menee helpompi reitti pois Urriellun refugelta. Sitten sitä mennessä törmäsin paikalliseen heppuun, joka antoi kyydin Santanderiin ja säästi minulta päivän-pari bussin etsimistä/odottelua. Mutta siis, useamman päivän reittejä Climb Europen opuksessa ei ole kuvattu, eikä niitä yksittäisiä päiviäkään kovinkaan ansiokkaasti. Tuossa yllä on se sivu mistä on hyötyä.
Reissun jälkeen myös Ciceronelta on ilmestynyt Picos de Europan opas, joka on tietty parempi kuin Climb Europen, mutta ei sekään anna vinkkiä juuri muusta kuin yksittäisistä päivistä. Buu! Kartan alueelle saa joko netistä tonkimalla etukäteen, ehkä jonkun ison kylän kirjakaupasta tai sitten viime tipassa Ponceboksen hotellista.
Espanjaksi mestoista löytyi valtaviakin pumaskoja, mutta niistä ei saanut välittömästi irti sellaista passelia reilun viikon lomaan mahtuvaa kiekkaa. Irti saamista hidasti myös se, että ne oli kirjoitettu espanjaksi.
Milloin sinne kannattaa mennä:
Syyskuun alku toimi aika jees! Yhtenä yönä kalliorinkulassa teltassa nukkuessa oli pykälän viileä, mutta päiväsaikaan tyystin kesäkelit. Iltaa kohti tosin joutui jo vetämään lisää vaatetta päälle ylempänä oleskellessa. Kuumimpaan kesäaikaan saattaa olla jopa tukalan kuuma, ja vettä näytti olevan maastossa tarjolla hyvinkin vähän siellä kuivimmissa osuuksissa kivikentillä myös tässä vähän kuumimman ajan jälkeenkin. Muita vaeltajia oli poluilla nähtävyysspotteja eli Caresin rotkoa ja Naranjo de Bulnesia lukuunottamatta eri vähän, majoilta sitten illalla löysi joitakin. Kuten edellisenä vuonna Dolomiiteillakin, koronan aikaan oli mukavasti väljempää eli kannattaa kärkkyä seuraavaa pandemiaa.
Päivä 1: Poncebos – Cain – Cordinanes
Bilbaon bussi putkautti edellisenä päivänä Unqueran kaupunkiin johonkin +-15 euron hintaan. Kaupungissa vilisteli hitosti pyhiinvaeltajia ja seinillä vilisi simpukan kuvia: paikka on vissiinkin Camino del Norten etappi, joten ison repun kanssa kylillä häröillessä ei edes herättänyt niin juuri pahaa huomiota. Pääkadun varrelta löytyi sekä ruokapaikka että taksipuhelin, ja sitten mentiinkin hepun kärryssä kohti kohti reitin alkua eli Poncebosia Picos de Europan puiston pohjoispuolella. Äijä oli kuulemma (en oikeasti osaa espanjaa mutta voin katsoa) ajanut rekkaa Pohjoismaissa, ei huijannut taksassa ja vei sinne minne pitikin sekä kertoi nievestä sen mitä pitikin tietää (ei ole vielä nieveä). Unqueran taksit 5/5 ajaisin uudestaan. Poncebosin hotelli oli mainio (kuten myös illallisen luolajuusto), ja sieltä löytyy hyvää karttaakin aulan myyntihyllystä.
Aamulla sitten Poncebosin kahvit kitusiin ja talsimaan kohti reitin ensimmäistä nähtävyyttä, eli Ruta del Caresia.
Aluksi vanhan vesivoimalan ohi autotietä, ja sitten aletaan vähitellen kiivetä rinnepolkua kohti rotkon kylkeen hakatun baanan varsinaista alkua. Kipuamista on jonkinmoinen pätkä, mutta ei nyt aivan järkyttävää. Alla videota reitin alun satulalta sekä meno- että tulosuuntaan pyörien.
Caresin 11 kilsan rotkonreunareitti on Picos de Europan suosituin yksittäinen piipahduspaikka, ja polulla joutuukin tekemään aika tiheään tilaa kanssakulkijoille ja ajoittain myös vuohille. Ohitustilanteissa joutuu olemaan pykälän tarkkana, koska kaiteeton kivipolku ei ole mahdottoman leveä mutta turisti sen sijaan voi hyvinkin olla.
Rotkon äärellä kävely on aikamoisen vaikuttava pätkä reittiä, varsinkin kun miettii sitä, että kilometritolkulla kulkuväylää on hakattu tällaisen pudotuksen ääreen lännenelokuvien (tai no, 100 v sitten ainakin) aikaisilla vehkeillä. Ajoittain polku pujahtelee myös tunnelien läpi, siltojen yli ja vuohien ympäri.
Parin tunnin talsinnan jälkeen rotkosta putkahdetaan ulos vanhan vesivoimavirityksen nurkilla.
Rotkosta putkahdettua saavutaan päivämatkan välikylään Cainiin. Paikka sopii eri hyvin lounastaukoon, löytyy terassia, puotia ja vaikka majoituksiakin. Haarukkaa ei löytynyt ostettavaksi, mutta onneksi antoivat varastaa kertiksen.
Cainin jälkeen kävellään vielä päivämatkan vajaa toinen puolikas Cordiñanesiin. Loppupäivän reitti on huomattavasti vehreämpi ja vähemmän korkean paikan kammoa herättävä, hauskaa vaihtelua verrattuna alkupuoliskoon. Matkalla on useampikin nähtävyys, kuten esim. koronavuori ja koronaluostari, nekropolis ja via ferrata -ratakin siinä vieressä osuu silmään.
Vehreästä laaksosta aletaan päivän lopuksi kiivetä taas vähän ylemmäs, ja ympäröivät vuoret erottuvat jälleen eri mainiosti.
Cordinanesiin saapuessa löytyää melko pian keltaseinäisen El Tombon, joka tarjosi sateensuojaa, siideriä ja ruoalla höystetyn yösijan. 1. päivä tsek! Kaatosadekin alkoi vasta juuri kun pääsin kukkatarhan kivikaton alle, eikä edes kestänyt koko iltaa.
Päivä 2: Cordinanes – Refugio Collado Jermoso
El Tombon haudasta terassikahville kömpiessä edellisen päivän sateet olivat tiessään, ja päivän reitille pääsi nappikelissä. Etapilla on jokunen jyrkkä ja semisti avonainen kohta, joten varsin jees ettei alusta ollut liukas. Kilometreissä mitattuna matka Cordinanesista Collado Jermoson majalle ei ole kyltin mukaan kuin 4 km (omg), mutta ylämäkeä ja kapeampaakin polkua piisaa sen verran, että pätkään saa hyvinkin käytettyä kokonaisen kävelypäivän.
Alkajaisiksi etsiydytään kylän läpi kohti vähän matkaa sen ulkopuolella nousevaa jyrkkää seinämää, jossa on melko urheiluhenkistäkin ketjuosuutta. Kylän läpi on hyvä kyltitys.
Ketjuseinä on komia, paikoittain jopa ihan jänskyyttä herättelevä.
Ketjuseinän jälkeen jatketaan edelleen ylämäkeen. Jossain vaiheessa seinän jälkeistä nousua liian aikaisin (eli kesäkuun alkupuoliskolla) liikkeellä ollut Big Outside -blogin pumppu joutui lumen takia laskeutumaan alempana kulkevalle reitille toista majoitusta kohti, joten tästä eteenpäin joutui ihmettelemään jatkoa Jermosolle ihan oma ite tekemänä.
Ihan heti pulaan ei kuitenkaan joudu: ennen seuraavaa isompaa kivimäkeä kammetaan myös melkoisen idyllisen metsäisemmän osuuden läpi (ylämäkeen toki sielläkin).
Metsäosuuden jälkeen alkaa pitkä loppukapuaminen vaihtelevan kivisissä maisemissa. Tällä pätkällä metsän ja Jermoson välillä on ehkä koko tämän blogauksen kierroksen komeimmat korkeiden vuorten näkymät, joten maisemista kannattaa aina välillä pysähtyä nautiskelemaan. Mäki on myös sen verran sporttista että taukoja tulee todennäköisesti pidettyä ihan luonnostaankin.
Yksi hyvä taukopaikka on niittyinen Vega de Asotin, jossa olisi vettä lukuun ottamatta myös mainioita telttalänttejäkin. Sen jälkeen edessä onkin sitten hyvä pätkä silmäkarkkia korkeilta rinteiltä, ja puuskuttelun lopussa odottaa Jermoson refugen terde ja sen ympäristön moljoona vuoribambia.
Asotinin jälkeen mäki sen kun jyrkkenee ja maisemat sen kun komistuvat. Tällä pätkällä kamera tai ainakin silmä käteen.
Aivan lopussa Collado Jermoson majan lähestyminen menee jopa nelivedoksi, ja kallioilla joutui pykälän verran skrämblimäänkin (taisi jopa pykälän kuumottaakin, tosin saatoin osua sivuun parhaalta nousureitiltä). Akrobatiaan voi ottaa inspiraatiota kulmakunnan peuroista, joita alkoi ilmaantua vähän joka suunnalta Jermoson loppunousun/kipuamisen tienoilla.
Jermosolle lopulta päästessä päivän pituuskilometreissä lyhyt mutta mäessä pitkä etappi tuntuu ihan havaittavasti raajoissa, mutta onneksi majalla on tarjolla juomavettä, ilman rahaa toimivia telttapaikkoja ja tietty tärkeimpänä tuopillinen & voileipä. Muy bien.
Päivä 3: Refugio Collado Jermoso – Refugio Cabaña Verónica
3. päivän aamu Collado Jermoson refugella on varmaankin reissun komeimpia, ja tällä pätkällä saavutaan myös Cabana Veronicalle, joka on yksi puiston erikoisimpia nähtävyyksiä. Erinomainen päivä siis: tätä ei kannata skipata tänne tultua, ja koska tässä vaiheessa ollaankin jo aika syvällä puiston uumenissa, skippaaminen tarkoittaisi jonkinlaista pidempää evakuointia. Buahahaa!
Ennen Jermosolta lähtöä kannattaa tankata vesiputeleihin jokunen litra vettä, koska ennen Veronicaa en löytänyt kuin yhden lammikon ja sekin oli väärän reitin puolella. Lähtiessä liikkeelle Jermosoa voi ihailla kauempaa, ja samalla mietiskellä että olipas tuolta kömpiminen.
Alkumatkasta reitti on aikas selkeä, ja vuoripeuraa pukkaa huikeissa määrin.
Reittimerkit tosin typistyvät tavallaan nuolen näköisiin kiviin.
Polku vaikuttaa silti aika selkeältä, eikä vaihtoehtojakaan oikein paista silmään, joten posottelen kohti kivipuistoa melkoisen hyvillä mielin. Jossain vaiheessa paikka alkaa näyttää jopa niin hyvältä, että pukkaan sinne maabrändialttarin.
Suht pian isämmaa-hetken jälkeen polku alkaa kuitenkin kadota. Merkkejä ei ole niin minkäänlaisia: jonkinlainen todella haamumainen aavistus taittuneista kivistä ja mudan väristä ohjaisi kääntymään vasemmalle ylämäkeen sorareunan yli, mutta toisaalta toiveikas ajattelu ja kompassin kanssa hallusinointi ohjaisi tasaisemmalle reitille siihen suuntaan mihin reitti oli tähänkin asti kulkenut. No sinne!
Eksyminenhän siitä siis seurasi, ja päädyin liiaksi idässä ja etelässä kulkevaan kanjoniin. Onneksi sieltä päätyi vain lievän sakkolenkin kautta (aika lähelle Fuente De:n kaapelihissin asemaa) takaisin vastakkaisesta suunnasta Veronicalle menevää ränniä, eikä aikaakaan mennyt hukkaan kuin parisen tuntia tai jotain. Vesi meinasi kyllä lopahtaa.
Sakkolenkiltä on aika hapokasta palata taas ylempään maastoon ja kikkailu kaapelihissin suuntaankin käy mielessä, mutta perille Veronicaan kannattaa kuitenkin puskea.
Tästä suunnasta nousu on todella ruuhkainen: joko mäessä on kaapelihissiltä tullutta väkeä menossa Veronicalle, tai sitten vielä reippaampaa sakkia jatkamassa eteenpäin kohti Urriellua. Itse olen ihan läpeensä tyytyväinen jahka pääsen könyämään Veronican majan pihalle.
Kupolimökillä on melko eeppinen taustatarina. Se on aloittanut elämänsä sotalaivan tykkitornina, ja sitten jossain vaiheessa joku loistava hombre päätti kuskata sen vuorille Bilbaosta asti paloina, vuoristopätkät tietenkin aasin selässä. Avajaiset ilmeisesti vuonna 1961. Tässä ollaan vähintäänkin Kytäjä-Usmin Hörskän veroisen nerouden äärellä.
Koronan takia mökkiä ei voi käyttää yöpymiseen (niitä kaikkia noin puolta tusinaa sillipurkkipaikkaa mihin se venyy hätätilassa), mutta sen ovelta voi ostaa kioskimallisesti virvokkeita. Esikuva-blogissa paikkaan kavuttiin Fuente De:stä ja sen isäntää tentattiin jokusen verran.
Ilta vierähtää lämmitellessä ja tykkitornin luukkukioskista vettä ja muita tarpeita ostellessa. Paikalle on jäänyt yöksi vain yksi toinen vaeltaja, jonka kanssa höpöttelemme sekalaisia ja tankkaamme päälle aika lailla kaikki repusta löytyvät vaatteet. Veronica sijaitsee 2300+ metrin korkeudessa, joten syyskuussa siellä on yöllä jo ihan vilpoisaa. Majan erakkopartainen heppu hakee jossain vaiheessa isolla reppukorilla lunta vedeksi jostain vartin päässä sijaitsevasta luolasta, me juomme viimeiset kahvit ja kaljat ja sitten kohti yöpuuta. Lapinkävijöiden Akto asettuu mainiosti kivirinkulaankin.
Päivä 4: Refugio Cabaña Verónica – Refugio Vega de Urriellu
4. päivä Veronicalta Urriellulle on hyvin lyhyt: tämän voisi yhdistää esim. edelliseen päivään jos ei eksyisi, tai sitten tämän päivän aikana ehtisi hyvinkin painella ohi Urriellusta poistumiseen Bulnesissa (eli kohti Poncebosta) tai sitten Sotresiin, jonne itse hipsin seuraavana päivänä.
Koska ei ollut kiire ja jaloissakin painoi, nautiskelin aamulla rauhassa Varpaisjärven HerkkuApajasta (parasta!) ostetun tölkillisen kanttarellimuikkua, napsin kuvaa tykkitornista aurinkoisessa valossa ja keräilin itseni kivirinkulasta rauhalliseen tahtiin. Chillailu olikin hyvä, koska pian Veronicalta lähtemisen jälkeen reitti tavoittaa kohtuullisen tuskanhikisen kiipeilyrinteen.
Opaskirjassa kerrotaan että tämän pätkän ketjut (muovivaijerit) olivat heikossa hapessa vuonna 2017. Tilanne ei ollut juurikaan (yhtään) parempi vuonna 2021: ehkä sitten kun sinä armas lukija käyt siellä, jotain on jo paikkailtu. Puhelinkaapelin oloinen ketju oli irronnut kiinnikkeistään useasta paikasta, ja paluu kohti Fuente De:n hissiä pääsi taas käväisemään mielessä. Kun roikuin ensimmäisessä irtonaisessa kaapelissa turhan murtovarasmaisesti käsivoimien varassa ja heiluttelin epävarmaa kämmentä seuraaville tulijoille, yksi pariskunta päättikin valita Fuenten.
Kiipeilyä päreinä olevissa kaapeleissa kestää pitkältä tuntuvan ajan, mutta vähitellen sieltä pääsee rapukävelyä alaspäin. Toisesta suunnasta ylös lähtevä nuoriso vaikutti olevan lähinnä innostunut ninjahaasteesta, mutta itse en seniorina ja vähemmän kuolemattomana ihan täysin arvostanut.
Ison Freddy Kruegerin kaapelitehtaan jälkeen ei olekaan sitten enää jäljellä kuin iso kivinen kulho laskeutumisen pohjalla.
Kulhon vastakkaiselta seinältä kavutaan yli, ja reunan jälkeen pääsee ihastelemaan seudun kärkinähtävyyttä, Naranjo de Bulnesin hiton isoa kiikkuvaa melonia.
Valtava vähän pään muotoinen jötkäle tuo mieleen Dolomiittien Tre Cimen, paitsi että täällä vuorimaja on ihan siinä kaatumisreitillä. Jossain Lucky Lukessa taidettiin kaataa vähän tuon näköinen kivi kaupungin päälle: toivottavasti se terrorismi ei osu kohdalle tuolla vieraillessa.
Myös Urriellun refuge on koronamoodissa, mutta onneksi sen julkisivu on muutettu täysin palvelevaksi snägäriksi. Virvokkeiden lisäksi löytyi vaikka mitä patonkia ja sen sukuista. Telttailu oli myös täällä ilmaista, vettäkin löytyi luontohanasta. Kiipeily oli mekoisen kovassa huudossa tällä seinämällä: Amistad con el Diablo -reitti kuulosti varsinkin, no, kokemukselta.
Päivä 5: Refugio Vega de Urriellu – Sotres
Viimeisenä päivänä homma helpottui kummasti. Kuppaisesta opaskirjasta oli ensimmäsen kerran jotain hyötyä, eli bongasin helpomman reitin alas vuorilta.
Ennen lähtöä piti toki ihastella raakkuvien otusten ohilentoa.
Alas kohti sivistystä lähti siis ainakin kaksi reittiä, joko suorempaan ja vaikeammin kohti Bulnesia, tai sitten idempää kiertäen helpommin mutta hitaammin. Helppo ja hidas ovat keskinimiäni, joten sinnehän siis.
Ei kovinkaan pitkään simppeliä polkua kuljettuaan törmää välimajaan, eli Refugio de la Terenosaan. Houkutteleva kahvitteluspoti.
Jumahdin Terenosalle keittelemään kahvia ja ottamaan bebidon, ja siinä istuskellessa satuin juttusille Edenin kanssa. Hän ei puhunut juuri sanaakaan englantia, minä taas jopa puoli tusinaa sanaa espanjaa, joten sain pummittua kyydin Santanderiin. Tämä muutti alkuperäistä suunnitelmaani jäädä vuorikylään lopuksi hengailemaan, mutta toisaalta säästi noin 1-2 matkapäivää ja taksin sekä bussin, joten raamattuhepun kyyti kutsui. Painelimme siis Terenosalta helppoja polkuja Sotresiin, jossa Edenin auto odotteli parkissa.
Ja Sotresiin patikka sitten pysähtyikin! Eden (nimetty kuuluisan lääkärin eikä Raamatun mukaan) laittoi heti reissun päätteeksi jatsitupakan palamaan, mutta oli myös kovin tiukka koronamaskien käytöstä ajaessa. Ilmeisesti Espanjassa tuli pamppua vuonna 2021 heti kysymättä jos kärähti maskitonna autosta ihmisen kanssa. Oikein ja kunnollista.
Santaderissa kierähdin sitten autosta ulos hikisenä, haisevana ja epäorientoituneena satunnaisen ison kadun varteen ihmettelemään vilskettä ja kiroamaan miksen kuitenkaan mennyt sinne tunnelmalliseen vuorikylään kylpemään saviammeeseen ja nautiskelemaan luolassa kypsyettyä viiniä vuorinäköalan äärelle. Ei voi voittaa vaika vitosen säästäisikin.
Voiton voi silti raapaista käymällä Picos de Europassa! Paikkaa on kai jossain kutsuttu Espanjan Dolomiiteiksi, ja asiasta yhtä visiittiä molempiin enempää tietämättä voin helposti allekirjoittaa lausunnon. Kovin nättiä rosovuorta eikä hinnatkaan ahdista. Tänne voisi mainiosti lähteä uudelleenkin, koska tonteista tuli raapaistua vain se helpoiten googlattava keskimmäinen murto-osa. Kunhan muilta kiireiltä kerkeää.
Patikkamuistio 