Peaks of the Balkans (Albania/Kosovo/Montenegro, 28.6. – 8.7.2018)

Mikä: Albanian, Kosovon ja Montenegron rajavuorilla kulkeva renkulareitti Peaks of the Balkans. Pituutta n. 190 km, Ciceronen oppaan etapeilla kestoa 10 päivää ja aivan loistavaa settiä miten sen sitten vetääkin. Vuorten lisäksi mm. järviäkin.

Reitti: Koska touhu on rinkulan muotoinen, aloituksen voi ottaa mistä vain mutta ihan joka paikkaan ei pääse julkisilla tai taksillakaan. Usein tai useimmiten homma aloitetaan Albanian puolelta Thethistä, ja sitten sinne kävellään takaisin. Muita toimivia paikkoja hypätä karuselliin ovat ainakin Montenegron Plav sekä Kosovon päädyssä seudun isomman kaupungin Pejen (Pec) kautta muutaman kymmenen kilometrin ja euron autokyydillä helpohkosti saavutettavissa olevat Restaurant Te Liqeni, Reke E Allages, Drelaj tai mahdollisesti jopa Milishevc (ainakin siellä Milishevcin vierustoilla olevan guesthouse Lojzan isäntä käy Pejessä aina välillä jeepillä kaupassa, joskus ilman jarruja).

Eli siis, Theth, Plav ja Kosovon puolella Pejen kautta saavutettavat etapit Rugovan laakson autotien holleilla ovat suht helposti hommattavan (jeeppi)taksin tai jopa julkisen (mini)bussin päässä. Thethistä seuraavaan etappiin eli Valbonaan kuuleman mukaan pääsee myös hienoilla maisemilla siunatulla lautta-bussi-kombolla Koman-järveltä, saattaa tosin vaatia jonkin verran säätöä ja lisää aikaa.

Itse pidin Thethin startista&maalista jo senkin takia, että opaskirja lähtee siitä oletuksesta ja etapit sekä kyydit toimivat mukavasti sillä sapluunalla ripoteltuna. Täällä olevassa artikkelissa esitellään paria muutakin vaihtoehtoa: tiivistettynä, kapeissa kohdissa voi siis oikaista toiselle puolelle luuppia (Valbona-Vusanje, Doberdol-Babino Polje jne.). Jos ajasta on pahasti pulaa, pienempi kiekka reittiä pitkin etapeilla Theth-Valbona-Vusanje-Theth tarjoaa loistonäkymät kolmessakin päivässä.

Reitillä on joitakin kohtia, joissa merkinnät häipyvät näkyvistä (niitä siis kuitenkin on ja useimmiten jopa ihan tarpeeksi) ja joutuu jopa miettimään ja/tai katsomaan karttaa sekä kompassia. Nämä ovat kuitenkin väliaikaisia häikkiä kaiken kaikkiaan erittäin perusselkeän polun/jeeppitien varrella, eivätkä mitään korpeen upottavia valtavia probleemeja. Jos on suunnilleen kärryillä siitä mihin ilmansuuntaan pitäisi olla jatkamassa ja valitsee tuurilla tai päättelemällä oikein (Mno on oikea suunta Montenegroon Ceremin jälkeen eikä Mo), mitään katastrofia ei pitäisi päästä syntymään. Myös Ciceronen opas pitää aikas hyvin homman hanskassa vaikeammissa paikoissa.

 

Miten sinne pääsee: tätä tuli jo vähän sivuttua tuossa edellisessä, mutta jos keskittyy siihen miten Helsingistä pääsee Thethiin, niin se meni about näin.

1. Turkish Airlinesin lento Helsingistä Istanbulin kautta Albanian pääkaupunkiin Tiranaan. Maksoi jotain 350 € ja ruumakamat sisältyi.
2. Bussi Tiranasta Shkoderiin (aka Shkodra). Maksoi n. 300 Albanian rahaa eli pari euroa, kesto parisen tuntia + lähdön odotus siihen asti että bussi tulee täyteen.
3. Shkoderin hostellin respasta sovittu jeeppi Shkoderista Thethiin hintaan 10€/naama, noudettiin hostellista aamulla joskus 7:30. Kesti n. 3 tuntia.

Jos ei halua lähteä Thethistä eli Albaniasta, niin Montenegroon menee vissiinkin lennot Podgoricaan, sieltä sitten jatkaa kohti Plavia tai Kosovon rajan etappeja. Kosovoon taas voi lentää Pristinaan ja sieltä sitten pääsee suht sujuvasti Pejeen.

Yleisiä pointteja Thethiin menemisestä:

1. ÄLÄ AJA ITSE. Tie on kamala ja kapea, tarvitsee jeepintapaisen että onnistuu yleensäkään ja silloinkin pitää osata ohittaa 5 sentin varalla jyrkänteen vierellä.
2. Sinne menee aamulla (ainakin) sekä minibusseja että jeeppejä, bussintapaiset lähtee asemalta Shkoderista ja jeeppiä voi kysellä esim. majoituspaikan respasta.
3. Lähtö Shkoderista on aikaisin aamulla koska kestää 3 tuntia, perillä ollaan aamun 7-7:30 kyydeillä joskus 10:30 joten kävelemään pitää lähteä suhteellisen  piakkoin hierovalta penkiltä noustua.

Alla täristellään jeepissä matkalla Shkoderista Thethiin, tässä tie vielä suht OK:

Rajaluvat: nämä kannattaa hoksata! Laitoin omasta paperisodastani erillisen blogipostauksen tänne. Eli jos kävelee koko reitin, vielä toistaiseksi EU:sta puuttuvien valtioiden reunoja tulee härkittyä siinä määrin että pitää olla yhteyksissä useampaan rajaviranomaiseen. Tai sitten voi antaa matkatoimiston (esim. Zbulo) hoitaa homman: rajaluvat sai agentuurin kautta erillisenä palveluna vaikkei muuten kulkisikaan matkatoimiston retkellä. Ei mikään mahdoton rasti DIY:näkään ja oikeastaan aika hauskakin byrokratialarppi, kirjeenvaihdossa oli vaikka mitä helmiä.

 

Opas: Reitistä on ollut jo jonkin aikaa olemassa Rotherin saksankielinen opas, ja sitten vuoden 2017 lopuilla ilmestyi Ciceronen kirja. Hommasin molemmat: Ciceronen opuksessa on parempi 2. päivä (eli korkeaa reittiä Valbonasta Ceremiin pohjoisen kautta eikä tylsää autotietä laaksossa), Rotherilla taas on mukana myös päiväreittejä Thethin lähistöllä (sekä etappien pituudet 10 metrin tarkkuudella koska Saksa). Ainakin yksi tyyppi matkalla sanoi että tykkää enemmän ”siitä punaisesta kirjasta” eli Rotherista. Itse pysyttelin Ciceronessa ja olin ihan vallan tyytyväinen: siinä on erityisen hyvää mm. se ettei se ole saksaksi niin osasin lukea sitä.

Vaikeusaste: Vähän niin kuin Tour du Mont Blanc siinä mielessä että matkaa, maita, nousumetrejä ja etappeja on about samassa määrin. Peruspäivä on pari-kolme tuntia nousua, jonkin aikaa ehkä jopa tasaisempaa ja sitten useampi tunti laskeutumista seuraavaan yöpaikkaan. TMB:hen verrattuna tässä tulee kuitenkin ehkä pykälän verran lisähaastetta ajoittaisesta polkujen puuttumisesta ja vain ajoittaisista kahviloista (lähinnä parilla etapilla reitin alkukolmanneksella Albaniassa). Eli TMB ++ tai jotain: vaatii hyvän peruskunnon muttei mitään maratoonaria, vähän joutuu katsomaan mihin on menossa ja joskus saattaa olla yllättävänkin usean tunnin päässä seuraavasta ihmisestä/sivistyksestä. Haastavuutta tasapainottaa se, että balkanilaiset ovat n. 500% ystävällisempiä kuin ranskalaiset. Kielimuurikin on tosiasiallinen eikä vain ilkeyttä.

Milloin sinne kannattaa mennä: Nyt tällä käynnillä kesäkuun viimeiset päivät ja heinäkuun alku olivat aika kohdillaan, mutta en mieluusti menisi kesäkuun alussa. Ylempänä oli vielä paikoittain paksuja lumijötkäleitä: niiden väistäminen mielessä voisin tällä kokemuksella tähdätä heinäkuun puoliväliin, saattaisi olla kyllä kuumahkoakin. Nyt oli kyllä ollut poikkeuksellisen märkä kesäkuu, joten jos keskiarvot palaavat joskus voimaan niin aiemminkin ehkä voisi uskaltaa. Tähänastisten kokemusten (kts. Korsika I, Romania) perusteella taidan olla jämähtämässä siihen uskoon, että 2000 metrin paremmalle puolelle on todennäköisesti miellyttävin (tai joskus yleensäkin ainoa järjellinen) sauma hamuilla vasta heinäkuusta eteenpäin tämänmallisilla vuorireiteillä.

Milloin sinne kannattaa mennä ihmisten määrän suhteen: nyt! Reitti perustettiin (kai) vuonna 2012, ja homma on edelleen pykälän levällään esim. netistä löytyvän tiedon suhteen. Paikan päällä kaikki toimi jo, koska väki oli superystävällistä eikä kävijöitä ollut paljon. Jälkimmäinen saattaa olla muuttumassa lähivuosina, ainakin jos missään on mitään järkeä. Vuoden 2018 heinäkuun alussa kokemus oli kuin varkaissa olisi ollut.

Kuten alta näkyy, usein sai lätistä suht koko päivän parhaassa seurassa eli itsekseen:

Thethin lähistöllä matkailu on kyllä jo hyvässä vauhdissa, ja etapilla Thethistä Valbonaan (sekä Valbonassa itsessään) piisaakin kanssakulkijaa ja kahvilaa. Useimmat muista eli syrjäisemmät etapit olivat kuitenkin vielä mainion ellei peräti epätodellisen epäturistoituneita ja rauhallisia, poislukien tietty isompi kaupunki Plav.

Vesi, ruoka, majoitukset: Näitä kaikkia piisaa. Jokaisella etapilla on siis tarjolla mahdollisuus sisämajoitukseen, ja niitä kannattaa ehdottomasti käyttää mm. hinnan, ruuan maistuvuuden ja reitin palvelujen sponssaamisen takia. Vieraanvaraiset majapaikat ja vähäinen kulkijoiden määrä takasivat tällä visiitillä täysihuollon ilman mitään varauksia, ja jos varaukset suoriutuu tekemään niin ei tarvitse edes jännittää.

Ciceronen kirjan majoitusvinkit olivat yleensä eri jees, tosin Doberdolissa kannattaa mennä Bilbil Vatnikaan eikä siihen isompaan normipaikkaan Bashkimiin joka osuu ekana silmään. Milishevcissä ja Reke e Allagesissa tulee vastaan majapaikka jo jonkin matkaa (tyyliin 1 h tms.) ennen sitä varsinaista kirjassa neuvottua etappia, jos haluaa ottaa kävelyvelkaa seuraavalle päivälle. Keskimääräinen kämppäys illallisella ja aamiaisella maksoi n. 20-25 euroa, ja monessa paikassa siihen hintaan sai koko huoneen omaan käyttöön kun ei ollut muitakaan änkijöitä. 30 eurolla irtosi jo sitten vaikka millainen privaattila (Reke e Allagesissa kokonainen mökki). Vettä ei muistaakseni tullut missään vaiheessa ikävä, puroja ja juomalähteitä oli ihan sopivasti. Doberdolin isosta joesta ei tosin kannata juoda.

Jos haluaa kokkailla itse, kaasun eri kierteet kannattaa ottaa huomioon. Eli siellä on niitä puhkaisupörttöjä (piikki läpi päällä olevasta kalvosta) eikä kierteillä olevia: tarvii sen hämähäkkiadapterin jos meinaa laitella nuudelia tai pikakahvia matkalla.

Nuudeleita ei tosin kannata suuremmin kanniskella muuten kuin äärimmäisen nälän tai kriisin varalta: ruoka on tod halpaa ja hyvää etapeilla, joten yhden päivän hätäsafkoja isomman eväsmäärän roudaamiselle ei kovin helposti keksi mitään pakottavia tai edes kovin järkeviä perusteita.

Rahat ja netit jiiänee: Euroilla pärjää melkein aina (Kosovossa ja Montenegrossa siis ihan virallisestikin), mutta jonkin verran Albanian lekejä kannattaa olla varmuudeksi mukana sen osuuksille. Käteistä pitää olla kaikkialla muualla kuin Plavissa, jossa on myös reitin ainoat pankkiautomaatit. Wifi löytyi majapaikoista ehkä jopa yllättävänkin usein kun oletti ettei ikinä, mutta esim. Valbonasta lähdettyä aina Reke e Allagesiin asti (etapit 2-6) äänipuhelimenkaan sai kuulumaan monesti vain etapin korkeimmalta huipulta jos sieltäkään. Aika moni etappi oli sähkötön, joten varavirtapatukka ja sen täyteen lataaminen aina tilaisuuden tullen olivat tarpeen.

Roaming ei oo EU-halpaa (kannattaa vilkaista se tekstari valtion vaihtuessa), mutta ruoka, juomat ja majoitukset olivat varsinkin pienemmissä paikoissa sellaisia kulueriä että tilatessa saattoi hyvinkin jäädä hinta tarkistamatta ja silti hymyilytti. Isommat ja/tai matkailijamaisemmat spotit eli Theth, Valbona ja Plav olivat pykälän tyyriimpiä mutta ei niissäkään mikään Sveitsin meininki ole.

Muut ostokset ja hifistely: Etappien majapaikoista saa yleensä hyvää ruokaa, olutta ja rakia. Esim. tupakan tai pattereiden tai oikeastaan minkään kauppatavaran saatavuus näyttäisi olevan herran haltuun suht kaikkialla muualla kuin 8. päivän lopussa Plavin kaupungissa. Kysymällä joltain majapaikan pitäjältä saattaa löytyä jotain rompetta kämpiltä, mutta mitään varsinaista kauppatiskiä ei osunut silmään kuin siinä yhdessä Ceremin jälkeen tulevassa hökkelikahvilassa, josta ostin puolet firman tupakkahyllystä varmuuden vuoksi (eli 2 askia). Alla olevassa kuvassa muu valikoima.

Päivä 1: Theth – Valbona (19,5 km)

Ensimmäisen päivän alkuun mahtui 3 tunnin heiluva ja jänskä jeeppireissu Shkoderista Thethiin (10€/nuppi). Kuski tiputti kyydistä Thethin läpi kulkevan joen sillan vieressä, ja kylän kaikissa kuvissa hehkutettu vanha kivikirkko jäi kuitatuksi etäisellä vilkaisulla. Kävely pääsi käyntiin lähempänä kello yhtätoista hetken kartanihmettelyn ja tavaroiden hinkkauksen jälkeen. Polku merkkeineen löytyy helposti jokea seuraamalla (oikealla puolella kävellen), aika pian sen ison betonisillan jälkeen aletaankin vääntyä vähitellen oikealle ylärinteeseen eli poispäin joesta.

Etapin alussa on per normaali reipas nousu, mutta onneksi(?) jo noin tunnin mäkijumpan jälkeen vastaan tulee ensimmäinen puuterassi. Siinä oli niin hulppea kylmä-allas että stoppi oli itsestäänselvyys.

Iso osa etapista on metsäistä, myös nättiä niittyä pukkaa nousupuoliskolla.

 

Niityn ja reitin korkeimman kohdan välissä suht lopussa on vielä yksi kahvila, jossa on paria kertaluokkaa hienompi terassi kuin ensimmäisessä. Laskeutumispuoliskolla on sitten myös vielä yksi, joten pausseille piisaa vaihtoehtoja.

Etapin korkeimmalta kohdalta pitäisi avautua huikeat näkymät kohti Valbonaa ja seudun huippuja, mutta tällä reissulla keli ei ollut mukana suunnitelmassa.

 

Laskeutumisosiolla on kuitenkin sumussakin eri vaikuttavia kallioita ja vähitellen edessäpäin alkaa vilahdella myös Valbonan laakson kuiva jokipohja. Sekä myös vielä se 3. kahvila, jonka kyltti ison siirtolohkareen vieressä alkoi olla jo suht heikossa hapessa.

 

Kahvilan vieressä on mainio puro ja muutenkin mesta näytti vallan tunnelmalliselta, muistaakseni jossain pöntöissä taisi olla vuoristoteetäkin muhimassa.

Kahvilan jälkeen laskeudutaan kohti laakson valkoista sorapohjaa ja ohitetaan jotenkin hiljattain autioituneen oloinen mutta hauskan näköinen leirintäalue. Kesäkuu oli kuulemma ollut poikkeuksellisen kolea ja sateinen (ekan päivän perusteella kuulosti uskottavalta), joten sisämajoitus oli varmaankin imaissut matkailijat.

Päivän kävely on melkoisen suoraviivainen ylös-alas-sahaus ja sumu haittasi näköalojen bongaamista, mutta nättiä näinkin! Reitillä törmäsi varmaankin useampaan kävelijään kuin loppumatkalla yhteensä, kansallisuuksiakin oli edustettuna ties kuin monta. Viimeisen pätkän kuivunutta laaksonpohjaa kohti asfalttitien ja majatalorivistöjen alkua kävelin vanhemman saksalaisen rouvan kanssa, ja viimeiset kilometrit asfalttitien alusta majapaikkaan taitoin hänen ja miehensä auton kyydissä. Asfaltin tallauksen voi hyvillä mielin skipata ainakin huonossa säässä, tosin hyvällä kelillä ja kepeällä jalalla laakson näkymät ovat tietty todella kelpoa silmänruokaa. Harmainakin ihan välttivät.

Loikin saksalaispariskunnan kyydistä tieltä suht hyvin spotattavissa olevan Kelmend Selimaj Guesthouse & Jezerces Restaurantin kohdalla: paikka on toinen Ciceronen oppaassa esiin nostettu majoitusvaihtoehto, joka on siitä näppärä että seuraavan päivän reitti alkaa melkeinpä heti vastapäiseltä puolelta tietä. Paikassa ei ollut muulta osin mitään kummempaa valittamista, mutta ei kuitenkaan kisaa reitin parhaiden yöpymisten kärkikahinoissa. Ravintolan wifi lähti toimimaan tunnin-parin päästä, futista näytettiin isossa telkkarissa ja peti omassa huoneessa viereisessä isossa kivitalossa maksoi n. 25€, tosin pienemmissä paikoissa sillä olisi saanut myös ruuat. Aamulla maisemat olivat kyllä auringossa sen verran ihqt että paikalle voi lyödä siitä vielä kolmannen tähden. Sijainti ratkaisee.

Päivä 2: Valbona – Ceremi (Prosllopitin solan kautta, 14 km)

Toinen päivä alkaa aurinkoisena ja hiukan jäätävän nättinä. Päivän alussa on hikinen parin tunnin puserrus ylös Valbonan laaksosta, paitsi jos valitsee sen vaihtoehdon että kulkee laaksoa pitkin Ceremiin eikä kierrä pohjoisesta Prosllopitin solan kautta: älä valitse sitä ellei sada jääpuikkoja suoraan silmään. Ylämäkipunnerus alkaa maksaa itseään takaisin vähitellen rinteessä, kun laaksoa pääsee ihastelemaan ylhäältä. Reittiä eteenpäin jatkaessa Prosllopitin solassa maisemat vetävät vielä lisää kierroksia niittyineen, luolineen ja huikeine kiviseinämineen. Päivän matka on ehkä koko reitin hienointa antia maisemien vaikuttavuuden puolesta, tasavertaisena top-3:ssa ainakin.

 

Alun pitkän ylämäen jälkeen reitti piipahtaa tasaisemmalle kohdalle, jossa on mainio taukoniitty laakson reunan lähettyvillä: hyvä spotti sumpille ja viimeisille silmällisille Valbonan laaksoa.  Hetikohta sen jälkeen ohitetaan paimenrakennuksen (katun) raunio ja jatketaan nousua solaan, ja siellä sitä vasta nättiä baanaa onkin. Luoliakin!

 

 

Solan vihreämmistä osuuksista jatketaan kohti kivistä ja vielä myös pykälän lumista maastoa, jossa pääsee hipsimään karstikulhojen reunoilla ja viettämään taukoa luolissa. Etanoita tuntuu olevan vähän joka puolella, ja kotilot rouskuvat jaloissa vaikka kuinka varoisi. Lumi on paikoin peittänyt reittimerkit ja muutenkin seuraavaa markkeria joutuu hakemaan niin paljon että välillä pitää vilkuilla kompassiakin. Asentelen itse joitain täydentäviä kivikekoja ja lumikentän laitaan myös lumipalloista pinotun reittimerkin: siinä vaiheessa kun se sulaa, ehkä muukin lumi paljastaa punatäpliä.

 

Keli on päivän aurinkoisen alun jälkeen kääntynyt taas kosteaksi, ja solasta reitin risteyskohtaan laskeutuessa pitkä kivikkoinen mäki epäselvine reittimerkkeineen aiheuttaa pari sakkokierrosta ja vähän sydämentykytyksiäkin. Keltaisen moneen suuntaan sojottavan kyltin erottaminen alamäessä ruohoaukiolla on vallan iloinen virstanpylväs, sillä siinä kohtaa ollaan taas tukevasti reitillä ja lähestytään viimeistä pientä nousua ennen alamäkeä kohti Ceremiä.

Tässä kohtaa ollaan myös Montenegrossa, jonne reitti tekee tässä kohtaa pienen piipahduksen ennen paluuta Albaniaan. Paikka on vallan jees, ja sinne saapuukin mielellään uudestaan etapilla 9, kun reitti kolauttaa suunnilleen kiinni tähän pisteeseen paluumatkalla. Polut jatkuvat tästä myös esim. Vusanjeen, jos on tekemässä lyhyempää lenkkiä tai muuta epäpyhää.

 

 

Kylttiniitylle oli pystytettynä parikin telttaa, ja juttelin jonkin aikaa itäeurooppalaisen hepun kanssa mm. siitä onko rajapoliisia näkynyt kyselemässä papereita. Itselläni repussa on harvinaisen pieteetillä nysvätyt tuplakopiot luvista, joten matkan jatkaminen itään kohti vanhaa rajapyykkiä ei herätä juurikaan pelkoa kumihanskoista. Niityn reunalla olevien matalampien paasien pintaan on maalattu punanuolia ja muuta opasta Ceremin suuntaan löytämiseksi, peltisistä kylteistä se info jostain syystä muistaakseni puuttui. Sinne itään siis loivaa nurmikkoista ylämäkeä, kun ohitat tämän alla olevassa kuvassa näkyvän luolan oikealla puolellasi niin homman pitäisi olla suht raiteillaan.

Loppumatka kohti Ceremiä on melko leppoisa: alussa ohitetaan toiminnassa olevan oloinen katun ja lehmiäkin vilahtaa, myös hyvä juomapiste tulee vastaan suht pian alamäessä. Lieviä miinuspisteitä siitä että jouduin siivoamaan.

 

Alamäkeen jatketaan metsä- ja niittyosuuksien kautta, ja yllättävän pitkän puistomaisen tallustelun päätteeksi putkahdetaan Ceremin pikkukylän liepeille. Jos homma on pysynyt raiteillaan, liepeillä pitäisi tulla vastaan kyltti, joka opastaa kohti Kujtim Gocajin majoitusta. Oppaassa on mainittu toinenkin vaihtoehto, mutta Kujtimin ruuat ovat sen verran ykköstä että muualle ei kannata harhautua jos on vara valita.

Kujtimissa oli saapuessani vain 2 muuta vierasta, Saksan paljasjalkahobitit Zako ja Fabi. Opintojen alkamista odotellessa nuorisolaiset olivat polkeneet pyörillä 6 viikkoa Münchenistä Kosovon Bajram Curriin, lahjoittaneet pyörät siellä pois ja lähteneet sitten Peaks of the Balkansia kiertämään. Mit keine schuhe. Matkaa oli kerennyt taittua jo vissiinkin ainakin 8 päivää ja jalat oli olleet paljaat jo sitäkin pitempään.

Myöhemmin illalla taloon saapui myös kosovolainen vuoriopas saattelemansa  israelilaispariskunnan kanssa. Hepulla oli alla jo 43 päivää vuorilla putkeen ja hapotus alkoi jo ehkä pykälän näkyä. Erinomaisen pätevä ja mukava tyyppi silti ja hieno lisäys seurueeseen, sillä tulkille oli välillä tarvetta aika täysin ummikoiden isännän ja emännän kanssa. Meininki oli puhumattakin paras, sillä ruoka oli hulppeaa ja keoissa, plus illalla pääsin ensimmäistä kertaa testaamaan rakia ja semipuuromaista pientä turkkilaista kahvia jälkiruokana. Toimii erittäin hyvin varsinkin vähän viileämpänä vuoristoiltana ja oli niin edukasta että sitä tarjosi mielellään myös kengättömille hipeille. Tai no oli niillä kengät mutta yleensä aina repussa.

Päivä 3: Ceremi – Doberdol (15,5 km)

3. päivänä päädytään reitin varmaan vuoristokylämäisimpään etappiin eli Doberdolin ainoastaan lämpimän sään aikaan asutettuun paimennuskeskittymään. Kohteeseen sopivasti lähdin aamulla taittamaan matkaa paljasjalkahippiäisten kanssa. Kun vettä pitämättömät kenkäni olivat lätisseet pari tuntia alun mutaisilla jeeppiteillä ja poluilla, Saksan poikien jalkinevalinta alkoi vaikuttaa varsin kelvolliselta.

 

Ennen Kujtimin mainiosta guesthousesta lähtöä sain otettua nauhalle harvinaisen tärisevän ja kelvottoman videon Ceremin kylän vesiputouksesta ja pihapiiristä:

Melko pian Ceremin jälkeen törmätään reitin viimeiseen tienvarsikahvilaan, jossa saksalaiset olivat jo käyneet aiemmin improvisoidulla kiekallaan. He suuntasivat siis Doberdoliin lahjoittamaan Bilbil Vatnikan väelle telttaansa, jonka olivat luvanneet aiemmalla kiekallaan. Pressukattoisessa kahvilassa istuttiin pitkään ja hartaasti, ja paljasjaloille tarjottiin takahuoneesta hiiliastiakin lämmittelyä varten.

 

 

Jonkin matkaa kahvilan jälkeen tullaan etapin parhaaseen eksymissaumaan: jeeppitie kiepauttaa jyrkän vasurin, ja vastaan tulee risteys, jossa on iso kivi merkinnöillä ”Mno” ja ”Mo”. ”Mno” osoittaa vasurille eli kävellään vähän aikaa takaisin tulosuuntaan mutta ylempänä mäessä: se on se millä homma toimii, luoja ties mihin oikealle lähtevä ”Mo” suuntaa. Kengättömille oppaille kiitokset! Metsäisen nousun jälkeen saavutaan taas yhdelle Montenegron ja Albanian rajapyykille, jossa vietämme pitkän lounaan. Voitan ”omituisimmat kansallisherkut” -kisan tarinoilla verisestä saaristolaisleivästä ja mykykeitosta, ja sitten pitää yrittää loiventaa etteivät luule kaikkia vampyyreiksi.

Rajapyykin jälkeen seuraava esiin nouseva etappi reitillä on Balqinin lammaskesälä. Siellä paimentava vanhahko pariskunta huikkailee reitillä kulkijoita piipahtamaan eväällä, ja vallan makoisaa pinaattipiirasta, tuoretta maitopiimää ja olutta sieltä saikin.

 

Saksalaiset ovat oppineet reissussa useamman lauseen albaniaa, ja yhdistettynä paljaisiin jalkoihin tämä kirvoittaa Balqinin emännältä ja isännältä valtaisan kielimuurin yli esitetyn arvion siitä, että ei ole turisteja vaan rosvoja. Löydän opaskirjasta sanat mire (hyvä) ja keq (paha), joilla koitan vakuuttaa pariskunnan siitä että eivät ole pahuuden asialla vaan ihan mukavia heppuja. Lupaan kuitenkin pitää silmät auki, eli tökin silmien suuntaan kahdella sormella ja larppaan skarppia.

Balqinin jälkeen tykitellään vielä aika reipas matka eteenpäin kohti päivän päätepistettä eli Doberdolia. Tapasimme hippien kanssa matkalla hollantilaiskolmikon, jotka eivät päättäneet liittyä seuraamme Doberdolin toisessa ja parhaassa majoituspaikassa eli Bilbil Vatnikassa. Buu heille! Mutta hurraa meille, sillä rosvoiksikin leimattujen paljasjalkahippien vinkkaama majatalo osoittautui ihan loistavaksi lukaaliksi.

Doberdol on joen halkoma kesälaiduntalorykelmä, ja ehdin itsekin epäillä että mihis hittoon tässä ollaan kahlaamassa kun tarvoimme joen ja laidunmutien läpi kohti Bilbiliä. Survoutuminen todellakin palkittiin, koska illanvietto peltipuuhökkelin pihalla notskin ääressä ja nukkuminen vajan penthousessa olivat joitakin hienoimpia välähdyksiä reissun varrella. Aamulla pääsin kokeilemaan hevostakin ja yleisestikin huhhuh hienoo.

 

Illalla juotiin vielä mainot rakikahvit ja chillattiin isäntien sekä emäntien kanssa. Saksalaiset olivat olleet täällä jo aiemmalla kierroksella, ja palasivat nyt tuomaan lupaamansa teltan ja antamaan vinkkejä sillanrakennuksessa. Tarkkailin vähän että olisivatko rosvoja, mutta erinomaisen rehtiä väkeä kaikki kautta linjan ❤

Bilbil Vatnika on siis ehdottoman vahvasuosituksinen yöpymispaikka, viime aikoina ovat hoitaneet sinne lämpimän suihkun ja Facebookin perusteella käyntini jälkeen jopa sillan sen ison joen yli. Vessa oli kyllä vielä kyykkymallinen ja laski siihen isoon jokeen, joten kannattaa venytellä reidet ja olla juomatta alavirrasta.

Päivä 4: Doberdol – Milishevc (23 km)

Tämän päivän varrella siirryttiin Albaniasta Kosovoon. Doberdolin lähistöllä on myös Kosovon korkein vuori Gjeravica, mutta sinne kiipeäminen vaatisi ylimääräisen päivän Doberdolissa (about 8 h edestaas Doberdolista päiväreissuna). Kyselin Ceremissä tapaamaltani kosovolaiselta oppaalta, onnistuisiko Gjeravican kautta kulkeminen Milishevciin: vastaus oli että ei mitenkään mukavasti hengissä eli turhan pitkä kiekka.

Aamulla ennen lähtöä saimme hippiäisten hyvien välilöiden ansiosta koittaa lammastilan heppaa, ja itsekin pääsin ekaa kertaa ikinä moisen otuksen selkään.

 

Pitkän aamiaisen ympärillä taideopiskelija(ksi menevä) sakemanni ehti myös piirtää yhden Bilbilin hepuista ja esitellä kaksikon tuoman teltan.

 

Jossain vaiheessa oli kuitenkin aika jättää roistoiksi väitetyt matkakumppanini: heillä oli suunta pois vuorilta, kun taas itse jatkoin kohti seuraavia etappeja ja jokusen päivän päässä häämöttävää kohtaamista Fuhrer-Laurin ja Rautakansleri-Tanjan kanssa, eli valtio oli vaihtumassa Kosovoon. Vaelsin lammaslauman kanssa kohti heti kylän vierestä lähtevää isoa ylämäkeä, ja matkalla hollantilaisetkin vilahtelivat ylähorisontissa.

Kun mäen on saanut vihdoin puuskuteltua ylös, harjanteelta näkee reitin kiemurtelevan eteenpäin vastapäistä rinnettä. Kääntämällä katseen oikealle ja ylös spottaa Tromedjan reunan. Kolmen valtion risteyskohdassa sijaitseva huippu on käymisen väärti sivupolku: itse kiipesin sinne jatkamalla reittiä eteenpäin ja sitten palaamalla loivempaa ylämäkeä tulosuuntaan kyltitetystä risteyksestä, mutta myös suorempaan ja jyrkempään ylös heti alkunousun jälkeen lähteminen on toimiva vaihtoehto.

Kolmen valtion raja oli tietysti erinomainen paikka pystyttää maabrändialttari, joka oli tällä kertaa työkaverin sponsoroima ja tilaama. Kiitokset levystä Riitalle! Jos puhelimella tarvitsee soittaa, huipulta vaikutti olevan erinomaisen hyvä kuuluvuus. Laaksoissa ei.

Tromedjan jälkeen lähdin seuraamaan harjua suoraan pohjoiseen kohti Kosovoa, opas ja israelilaiset puolestaan kaarsivat vasuriin ja oikaisivat Babino Poljeen. Tämä on ilmeisesti aika yleinen kohta ottaa lyhempi versio reitistä, eli koko Kosovon kolmanneksen voi leikata reitistä pomppaamalla tästä suoraan lenkin toiselle puolelle 7. etapin kohdalle.

Rajaa myöten kiemurtavaa harjua ja ylämaastoa riittää melko reippaasti ja kelikin piipahtaa välillä hernerokan puolella, mutta aurinko tekee melko pian comebackin ja Doberdolin hugeass eväsleipäkin lämmittää erinomaisen paljon. Kuulen jo toista kertaa tämän päivän aikana laukauksia jostain kauemmilta rinteiltä, ja nyt jälkimmäisellä kerralla ne eivät enää edes niin hätkäytä vaikka rynkyn oloisia ovatkin. Bilbilissä turistessamme saimme kuulla villieläimistä kysyessä, että joku paikallinen jorma oli ampunut laakson viereisellä mäellä karhun AK-47:llä. Kuulemma sai hyvän liivin.

 

 

Kosovon rajaa ei ole merkattu mitenkään kovin mahtipontisesti, mutta ylityskohdan ainakin toivoo tunnistavansa valkoisesta kivestä ja mystisestä tyhjästä ilmoitustaulusta.

Harjuja ja solia piisaa melko reippaasti (joukossa yllättävän pitkä ylämäkikin) ennen saapumista ruohikkoiseen laaksoon Zavojin solan kohdille, jossa reitti leikkaa 7. etapin kanssa. Zavojin solan laaksossa on mahdollisuus oikaista koilliseen jokea pitkin Roshkodoliin (laaksossa on keltainen kylttiviittakin siihen suuntaan eli Roshkodoliin + punaiset merkit joen varrella) eikä könytä Ciceronen oppaan reitin (aka ”Rudolf’s Folly”) mukaisesti suoraan pohjoiseen kulkevalle rajaharjulle Maja e Bajrakutin suuntaan. Tämä oikoreitti oli vallan toimiva, sillä tapasin aiemmin edellä olleen hollantilaiskolmikon Roshkodolin nurkilla: heillä normireitti harjua myöten oli johtanut eksymiseen.

Zavojin solasta on kumpaa tahansa reittiä myöten pitempi matka Milishevciin kuin luulisi, mutta tie on onneksi melkoisen helppoa kulkea. Roshkodolin ja Milishevcin välissä on hämmentävän paljon taloja, ja ainakin yhdessä niistä oli myös majoitusta vihjaileva kyltti. Siinä Roshkodolin lähellä ei kannata kuitenkaan vielä pysähtyä, koska siitä on vielä yli tunti siihen ensimmäiseen Milishevcin guesthouseista eli Lojzaan, ja Lojzastakin on vielä reipas puolituntinen aamulla seuraavan etapin varsinaiseen aloituspisteeseen. Plus Lojza oli todella hyvä lukaali majoittua, joten skippaa Roshkodolin laitamat ellei turmio tai salama ole ihan välittömästi iskemässä.

 

Aina vain tunnin päässä olevan Lojzan saavuttaminen oli melkoinen helpotus  olympiahengen puutteesta kärsivälle hollantilais-suomalaiselle osastollemme. Paikalla oli lisäksemme 2 ranskalaista naista, joista vain toinen oli ranskalaisella luonteella varustettu ja meni onneksi aikaisin nukkumaan, sekä talon pariskunta lapsineen. Erinomaista pöperöä ja loistava talo ja porukka. Ukolla oli varsinkin parin Pejan jälkeen hienoja tarinoita ilman jarruja ajamisesta ja meiningistä ennen sotaa.

Päivä 5: Milishevc – Reke e Allages (16 km)

Kohti sivistystä! Tämän päivän lopussa tavoitetaan Rugovan laakso eli autotie Pejeen, ja pääsin ensimmäistä kertaa Valbonan jälkeen käyttämään wifiä. Jotkin luonnossa vietetyt hetket vain jäävät pysyvästi mieleen.

Aamulla poseerasimme vielä joukolla hollantilaisten ja Lojzan muksun kanssa ennen jatkamista eteenpäin. Yksi mukavimpia yösijoja koko reitillä, ja kyllä se etappi on ihan tarpeeksi pitkä vaikka pysähtyykin jo tässä.

Milishevcin varsinainen kylä/kaupunki oli vielä jonkin matkan päässä, mutta varsinainen reitti kohti Reke e Allagesia lähtee kipuamaan rinteeseen jo ennen sinne saapumista (siitä ylämäen jälkeen tulevalta ruohikkoiselta aukiolta jonka Lojzan puoleisessa laidassa on UCK-muistomerkki metallisen aidan sisällä). Hollantilaiset lähtivät tässä kohtaa omille teilleen kohti Babino Poljea, itse taas suksin ylämäkeen niin kuin kirjassa käsketään. Reittimerkkejä tai polkua ei ole rinteessä nimeksikään, vaan pitäisi osata kulkea ensin vähän enemmän vaakasuuntaan siihen kohtaan puolirinteessä tms. missä Milishevcin puolelta tuleva polku yhdistyy reittiin ja vasta sitten suoraan ylös solaan. Itse puskin sitkeästi jyrkemmässä kulmassa enkä toivomusluun muotoisesti ja närästi suunnattomasti heti päivän kärkeen kun ei ollut merkkejä vaan pelkkää jyrkkää.

Kun solan ja merkit löytää ylhäälle päästyään, reunan yli kömmittyään pitää kääntyä melkeinpä välittömästi vasuriin ja seurata harjua jonkin aikaa ennen kääntymistä taas oikealle kohti niittyjen takana odottavaa maidonvaaleaa vesipömpeliä, jossa on myös lehmien juottokaukalo ja todennäköisesti lehmiäkin.

Vihreät ruohoniityt ja leppoisampi maasto alun ison nousun jälkeen pistivät hymyilyttämään, lukija kärsii nyt siitä useamman näytönsäästäjäkuvan muodossa.

Niityiltä ja lammelta lähdetään pian laskeutumaan julmetun pitkää ja paikoin jyrkkääkin alamäkeä kohti Rugovan laaksoa. Matkalla tuli vastaan mm. randomi irtohevonen ja autotietä lähestyessä moikkailevia ja vettä tarjoavia rakentajia jne. poppoota kamppailemassa mutaisen tien kanssa.

 

Kun asfaltoidun autotien tavoittaa, matkaa ensimmäiseen majapaikkaan eli hämmentävän ökyiseen ravintolaan ja mökkikylään oli vielä reipas tunti. Se oli 45 min lyhyemmän marssin päässä kuin päivän etapin opaskirjan mukainen maali, siinä oli nätti iso terassi ja wifi-logo kyltissä, joten siihen jumahti sen päivän kävelyt. Oppaan mukaisen etapin eli Ariun guesthousen tavoittaessaan seuraavan päivän alussa saattaa kyllä iskeä annoskateus: jos sinne asti jaksaa puskea, niin ulkoapäin arvaten kokemus olisi hyvinkin päihittänyt valitsemani aika turistimaisen aikaisemman pysäkin. Silti, illan majoitukseksi sain yhden hotelli-ravintolan takana olevista kaksikerroksista mökeistä kokonaan omaan käyttööni hintaan 30€, eikä ravintolakaan ollut mitenkään hinnalla pilattu. Tapasin terassilla myös vilahdukselta seuraavan parin päivän aikana useamminkin vastaan tulevan sveitsiläispariskunnan, jotka jatkoivat vielä Ariuun (ja olivat kuulemma ainoat sinä päivänä siellä yöpyneet).

Päivä 6: Reke e Allages – Restaurant Te Liqeni (ja Guri i Kuq kanssa) (10-23 km)

Eilisen päivän teemana oli sivistyksen pariin piipahtaminen, tämän taas sosialisointi: päivän loppuun oli buukattu tapaaminen Restaurant Te Liqeniin Laurin ja Tanjan kanssa, ja siitä jatkettaisiin sitten porukalla viimeiset 4 etappia kohti Thethiä. Fyyreri-kansleri-kaksikko oli saapunut maahan ja Te Liqeniin vasta edellisenä iltana Saksan reissulta tutun toverin puolalaisten häiden jälkipoltoissa (häät olivat myös Puolassa). Ihan kuin siinä ei olisi jo tarpeeksi ihmistä yhdeksi päiväksi, tutustuin matkalla myös sveitsiläispariskuntaan, jolla oli ollut helsinkiläinen vaihto-oppilas jossain välissä. Heiltä irtosikin varsin vaikuttavat hyvätpäivät/mitäkuuluut, sehr gutt Finnisch Frau und Herr!

Reke e Allagesin etukenomajoituksen jälkeen matkaa päivän oikeaan aloituspisteeseen Ariun guesthouselle oli vielä varmaan kolme varttia suht ylämäkihenkistä jeeppitietä.

Tämän päivän etapilla opaskirja suosittelee kävelemään vain ensimmäiset 10 kilometriä eli Drelajiin asti, josta kannattaa napata autokyyti etapin päätepisteeseen eli Restaurant Te Liqeniin Kosovon ja Montenegron rajan tuntumaan. Vinkki on kelpo protipsiä, sillä Drelajin (sekä Pepajin) lähistöllä reitti kulkee jatkuvan levennysmöyrinnän kohteena olevalla tiellä eikä ole mitenkään reitin parasta antia. Kävellen etapille tulisi pituutta 23 km, joista siis viimeiset 13 km tietä ja lähiaikoina todennäköisesti myös tietyömaata, asfalttiakin useampi kilsa.

Ariun takaa rämmitään turkasen pitkä ylämäki nätille niitylle (haeskele silmään nousun jälkeen piknikpöytää ja infotaulua sieltä vähän kauempaa), josta lähdetään sitten tallustelemaan Pepaj-nimisen kylän kautta kohti Drelajia. Drelajissa sijaitsevasta Shquiponja Guesthousesta saa kuulemma hommattua kyydin Restaurant Te Liqeniin, mitä en tullut varmistaneeksi koska missasin käännöksen Pepajin jälkeen ja päädyin takaisin Reke E Allagesiin. Shquiponjaa suositellaan myös yöpymiseen ja syömiseen mieluummin kuin Te Liqeniä (eli yötä Shquiponjassa Liqenin sijaan ja aamulla sitten autokyyti Te Liqenille seuraavan etapin alkuun).

 

Reitti Pepajiin on selkeä, mutta siellä olevan ison risteyksen jälkeen pitäisi osata kääntyä oikeaan suuntaan kohti Drelajia eikä jatkaa sitä isoa tietä. Koska jos sitä isoa tietä jatkaa, päätyy pitemmän laskeutumisen kautta takaisin siihen samaan risteykseen josta edellisenä päivänä ei ollut enää kovinkaan pitkä matka wifiterassille.

Pepajin risteyksestä pitää siis hoksata kääntyä pois päätieltä melkeinpä hetikohta Shqiponja-kyltin jälkeen: jotain punaisia merkkejä siinä taisikin vilahtaa oikealle puhelinpylvään lähellä.

Enihuu, kun hoksasin nollanneeni päivän kävelyn ja osan eilisestäkin, fiksuin vaihtoehto vaikutti olevan paluu Rugovan laakson päätielle ja muutaman kilsan kävely Drelajiin sitä myöten. Kovin pitkään ei kuitenkaan tarvinnut tarpoa asfaltilla, sillä Pushimoret Panoraman ystävällinen/bisneshenkinen Armando kyysäsi minut ensin alas päätien risteykseen ja sitten lopulta koko matkan Restaurant Te Liqeniin, kun samahan se on maksaa hänelle eikä taksille vaikka bensa saattaakin kyllä loppua matkalla. Hinta oli mahdollisesti lähempänä tuplia mutta toisaalta saimme hänestä perillä hyvää juttuseuraa useammaksi tunniksi. Saksaakin puhui kun 5 v oli siellä asunut.

Sooloreissun (pl. hipit, hollantilaiset ja heprealaiset) loppu hyvin, kaikki hyvin! Lauri ja Tanja nimittäin löytyivät heti Armandon jeepistä noustua Te Liqenin pihalta (alla lavastettu kuva seuraavalta päivältä), ja sitten mm. syötiin. Tanja tilasi optimistisesti puoli kiloa lammasta ja sitä syötiin lounaallakin.

 

Ruokailu hoidettiin siis Te Liqenistä vähän matkaa alamäkeen olevassa Guri i Kuq -nimisessä naapuriraflassa, ja makoisaa sekä varsinkin riittoisaa olikin. Jalkaisin paikkaan ei kannata lähteä kiertämään autotietä pitkin, vaan oikaista sen oudon kaupan ja Liqenin mökkien kautta (ota otsalamppu mukaan kun jumittaa kuitenkin pimeään).

Päivä 7: Restaurant Te Liqeni – Babino Polje (16 km)

Laurille ja Tanjalle osuu about reitin reippain nousu heti aloituspäivälle: Te Liqenin 1400 metrin kieppeiltä tampataan päivän startiksi 800 korkeusmetriä eli karvan yli 2200 metriin etapin korkeimpaan kohtaan Qafa e Jelenkutiin. Onneksi matkalla on nättiä pikkujärveä ja muuta silmäniloa motivoimassa ja mukana noin ostoskassillinen eilistä jumboillallista. Ensimmäisen pienen järven jälkeen saavumme joen varteen, jossa vietämme pitkän ja hartaan lounaan luolassa lampaankoipea järsien ja matkalta kerättyä minttua teeksi keitellen. Pian puron jälkeen saavutaan sille jälkimmäiselle järvelle, joka on huomattavasti ensimmäistä puhtaampi ja muutenkin tyystin OMG.

Järven jälkeen kiipeämistä on vielä kylliksi jäljellä ja tavoiteajoista ollaan jo keretty jäädä niin että rutisee, mutta kiitos maisemien, kelin ja vatsaa lämmittävän puolikkaan lampaan, meno maittaa puuskutuksesta huolimatta. Hikeä kyllä puskee ihan kiitettävästi, ja Lauri puolestaan kerää kiitokset ravaamalla ylämäkeen hakemaan vettä putouksesta muiden viilennellessä puskassa.

Reitti on enimmäkseen melkoisen obviöösi mutta yhdessä risteyksessä joudutaan vähän arpomaan: se oikea tai ainakin yksi toimiva suunta Jelenkutin vikalle nousulle on sinne oikealle jonne törröttävässä kyltissä lukee 90 min (vai oliko se 1,5 h).

Päivän isoimman nousun tarpomisen jälkeen ja melkoisessa porotteessa jokeen istuminen tuntui hyvältä/fotogeeniseltä idealta, varsinkin kun se oli turvallisen syvyinen. Jelenkutin tasaisilla yläpalasilla on aivan huikeaa teltanpaikkaa, esim. tämän hanuripuron viereen olisi jäänyt mielellään vähän vaikka asumaan.

Jelenkutin jälkeen päädytään vähitellen takaisin 4. etapin rikospaikalle eli Zavojin näköalaspottiin, sille harjulle jolla käymisen voi välttää Milishevciin mennessä oikaisemalla Roshkodoliin jokilaaksoa pitkin.

 

Zavojin solan jälkeen asetutaan tukevasti Montenegron puolelle ja painellaan alamäkeen kohti Babino Poljessa odottavaa Triangle Woodhouse -nimistä guesthousea, joka oli harvinaisen mainio etappi. Ennen sitä oli kuitenkin selvittävä vaativasta joenylityksestä ja kierrettävä yksinäisen puun tilan yksinäisen farmarin yksinäistä lammaskoiraa pakoon sivuun reitiltä.

Päivä ennätti venähtää melkoisen yliajalle ja loppumatkasta pukkasi sadettakin niskaan, mutta Triangle Woodhousen loistavassa hoivassa elämä palasi voittojen tielle aika pikaisesti. Edellisiltä päiviltä tuttu sveitsiläispariskuntakin löytyi talosta, ja isännältä sai ostettua reppuun jumppapainoksi erinomaisen rakiputelin Kosovon puolen kotitislaamosta. Päätalon lisäksi pihapiiriin oli juuri valmistumassa hirsimökki. Muuten modernin mestan erikoisuus oli pihan ulkokokkausvaja, jossa paistui jatkuvasti jotain liekin päällä pannulla. Kannatti käristellä, sillä ruoka oli hyvinkin priimaa.

 

Päivä 8: Babino Polje – Plav (20 km) + Päivä 9: Plavin välipäivä ja rajalupavisiitti

Myös 8. päivä oli merkkipäivä, sillä tänään päästäisiin sivistyksen pariin. Plav on reitin ainoa ns. kaupunki-kaupunki eli semmoinen josta löytyy postit, marketit ja pankkiautomaatit, ja olimme ruksineet kalenteriin myös välipäivän siellä.

 

Triangle Woodhousesta lähtiessä reitti kulkee ensin harvaan ripoteltujen talojen ja parin muunkin majoituspaikan kautta ennen kuin lähtee kiipimään kohti päivän hienointa taukopaikkaa eli Hridsko Jezero -vuoristojärveä. Sinne löytääkseen pitää hoksata kääntyä vasemmalle ylämäkeen heti siinä metsänrajassa Katun Bajrovicin kulmilla eikä puskea suoraan sinne metsään jonne ura harhauttaa menemään. Tupakkatauon ansiosta en missannut käännöstä, toisin kuin kaikki muut edellä menneet eli L&T ja Bajrovicissa edellisen yön majoittunut tsekkikaksikko Zee ja Mira. Jätin polulle vinkkikylttejä kun en jaksanut lähteä peräänkään etsimään lisähukkumisen pelossa.

Päädyin Hridsko Jezerolle hyvissä ajoin ennen muita ja siellä kyllä kelpasikin odotella. Järvessä uiminen tuo kuulemma hyvää onnea avioliitolle, mutta ilman taikaakin se on aikas mainio plus siinä uiskenteli myös salamantereita, yksi Laurin kuppiinkin.

Julmetun pitkän lounashengailun jälkeen jatkettiin matkaa louhikon kautta kohti reitin korkeinta kohtaa ja pitkää laskeutumista kohti Plavia.

 

Etenemisvauhti oli ryytynyt kuitenkin vaarallisen hitaaksi, ja matkalla piti vielä varoa taas kerran vaarallista lammaslaumaa. Laskeutuminen Plavia kohti kulkee alussa pitkän metsäpätkän ja putkahtaa sitten pelloille ennen saapumistaan Katun Treskavican farmin kohdalle. Siinä taukoillessa pähkäilimme jäljellä olevaa matkaa, vauhtia ja päivänvalon määrää: päädyimme siihen että pisto pohjoiseen autotielle ja peukalonheiluttelu voisi olla hyvin hyvä veto tässä kohtaa.

Treskavicalta laskeuduttua reitti osuu joelle, jonka vieressä kulkevaa hiekkatietä pitkin pääsee pohjoiseen Babino Poljen ja Plavin väliselle asfalttitielle. Siellä ei tarvinnut odotella kovinkaan montaa minuuttia ennen kuin ensimmäinen tietä kulkenut auto, varsin lupaavan näköinen iso valkoinen maastovehje, pysähtyi. Tuuri jatkui, sillä sisällä oli rajapoliiseja jotka kyysäsivät meidät Plavin laitamille juuri sille asemalle, jossa rajaluvat pitää muutenkin käydä hoitamassa paikan päällä. Se meiltä jäi tosin seuraavalle päivälle, koska aseman tunnistaminen jäi vielä keskeneräiseksi illalla sinne päästyämme.

Illalla päästyämme vihdoin Lakeviews (Lake Views?) Guesthouse/Camp/Hotelin ovesta sisään, eteneminen pysähtyi aika tyystin. Sinne löytää siis kulkemalla ensin Babino Poljen suunnalta isointa tietä hautausmaiden läpi, sitten niiden jälkeen oikealle edelleen sitä isointa tietä kohti liikenneympyröitä, postia ja pankkeja, ja sitten jatketaan sitkeästi sen ison järven itälaidalle, koko ajan pääbaanalla pysyen.

Hotellilla maistui ruoka (Ciceronen oppaassa kehuttu talon erikoisuus sarma on kyllä aika pitkälti sama asia kuin kaalikääryleet niin se ei niin räjäyttänyt tajuntaa eksotiikalla) ja uni. Terassilta löytyi myös jälleen se sveitsiläispariskunta sekä pari tyyppiä jotka olin kohdannut ohimennen etapilla 1 (heillä oli parempi muisti).

Lepopäivän ainoa suunniteltu ohjelmanumero oli rajalupien hoitaminen, joten miliisilään ei ollut turhan kiire. Plavin pääkatu on päiväsaikaan aika leppoisa baana, jossa pysähtelimme tiheään mm. terassille ja postiin (Tanjalla oli vanhana grammanviilaajana nahkainen käsilaukku postitettavana Suomeen). Tapasimme myös todennäköisesti useimmat kaupungin kerjäläisistä, ainakin yksille muksuille tarjosin jäätelöt ja yhdeltä vihaisemmalta ilman jääneeltä sain mustalaiskirouksen.

Vähitellen selvisimme takaisin liftikyydin eiliseen päätepisteeseen eli rajapoliisin asemalle hautausmaakeskittymien takana. Paikalla ei kuitenkaan ollut rajalupa- tai englanninpuhumissupervoimilla varustettua miliisiä, vaan saimme ohjeen palata tunnin päästä uudelleen. Palasimme keskustaan yksille, ja terassilta noustuamme minuuttia ennen määräaikaa sen eteen ilmaantui rajapoliisin auto tarjoamaan meille jo toista virkavaltakyytiä kun oltiin niin epätäsmällisiä. Hekotteluksihan se touhu vähän meni, mutta sujui todella jees ja poliisi oli ystävä kautta linjan vaikka kelloa naputtelikin.

Lauri ja Tanja olivat hommanneet omat lupansa Zbulo-nimisen matkatoimiston kautta, itse taas olin puskenut ne sitkeästi omin kätösin ja postimerkein (täällä erillinen posti siitä väännöstä). Touhu tuotti myös iloisen jälleenkohtaamisen, sillä erikseen paikalle tilattu rajalupaguru oli itse Damir eli ”Respected Antti” -sähköpostista tuttu hieno herrasmies joka muisti myöskin kirjeenvaihdon. Harvinaisen mukavaa byrokratiaa.

Loppupäivä menikin sitten lepäillessä ja kaupungilla hengaillessa. Plavissa on parikin hyvin varusteltua markettia, joista tankattiin viimeisille kahdelle päivälle kaikenmoista gurmeeta reppuun. Illalla käytiin vielä syömässä sekalaisia perinneruokia siinä linnan näköisessä raflassa Lake Viewsin lähellä, ja turistiin Hridsko Jezerolta tuttujen tsekkien kanssa ensin ravintolassa kaikki ja sitten minä vielä terassilla pitempään.

Päivä 9: Plav – Vusanje (27,5 km tai autolla alun huijaamalla 10 km vähemmän)

Ciceronen oppaassa suositellaan skippaamaan päivän ensimmäiset 10 kilometriä tylsää tietä ylämäkeen autokyydillä (Feratovican katunille asti), ja mehän olimme halukkaita tottelemaan. Olin mukamas näppärästi saanut sovittua autokyydin Lake Viewsin äijän kanssa edellisenä iltana oppaan suositteleman paikan hintaan verrattuna puolta halvemmalla eli 30 eurolla. Satoi kissoja ja ahtereita ja salamaakin pukkasi, joten Tanja päätyi jatkamaan kyydillä tämän etapin ohi suoraan Vusanjeen asti. Hänet auto saikin perille, me taas jäimme suunnilleen kolmasosaan kuskin lupaamasta ylämäkiavusta. Hiekkainen pikkutie muuttui rankassa sateessa nopeasti sellaiseksi, että epämaastoauto joutui jättämään leikin kesken ja meidät parin nousutunnin päähän siitä luvatusta pysäkistä. Hyviä puolia autossa: siinä sai polttaa sisällä.

Kahden tunnin ylimääräinen tarpominen hiekkatietä ylämäkeen sateessa uhkasi pahasti nakertaa fiilistä, mutta saavutettuamme Feratovican katunin eli raunioituneen pihapiirin niityllä, mielialat kohosivat nopeasti sateen hellittäessä ja kovin tunnelmallisen sumuseinämän kierrellessä ruokapiiriämme.

Feratovican katunin rauniosumulounaskuppilasta eteenpäin oltiin vielä hiukan epävarmoja oikeasta suunnasta siihen asti kunnes löydettiin vuori, johon oli maalattu sen nimi eli Bajarak, karvan yli 2000 metrissä. Tästä mallia muillekin reiteille.

Bajrakin jälkeen reitti seurailee nurmikkoista ja nättiä harjua etapin korkeimpaan kohtaan Vrh Boralle (2106 m), josta aletaan nähdä viikon takaa tuttuja maisemia, eli 2. päivän kohokohta Prosllopitin sola kohdataan taas. Juhlistin sitä laittamalla nilkkani ympäri ja juomalla kahvia.

Harjua jatketaan Boralta pitkälle eri suuntaan kuin olettaisi ennen kuin sieltä lähdetään koukkaamaan takaisin oikealle ja alas, kohti laskeutumista Vusanjen suuntaan.

Me olimme jatkaneet harjua pitkin jopa niin pitkälle, että saavuimme takaisin 2. etapilta tuttuun kylttiristeykseen. Lauri ravasi ylämäkeen tsekkaamaan Ceremin suunnassa olevan rajapyykin,  itse jäin hengailemaan risteyksen tienoille hieromaan nilkkaa. Tällä käynnillä tuli tsekattua se 2. päivänä ulkopuolelta ohitettu luolakin!

Pian kylttiristeyksen jälkeen harhauduimme sivuun Vusanjeen johtavalta reitiltä reittimerkkien hintsuunnuttua ja rämmimme jonkin matkaa alamäkeen vedettömiä mutta liukkaita joenuomia pitkin. Melko pian sieltä kuitenkin putkahdettiin taas oikealle uralle ja avoimelle niitylle, jossa sijaitsi myös pieni tila esimerkillisellä kakkosnelos-pressuterassilla varustettuna. Ala-asteikäinen tirppa huuteli meidät reitiltä peremmälle, ja samanlaisia ilmaantui pienestä hökkelistä varmaan puoli tusinaa lisää. Vietimme mestoilla erinomaisen leppoisan rakikahvitauon ja hipsimme sitten tippirasian kautta loppumatkan alamäkeen Vusanjeen. Matkalla meitä vastaan tulikin jo myös Tanja, jolta oli kuulemma tentattu viimeiset muutamat tunnit että tuleeko sieltä muka jotain kavereita perästä ja ovatko muka vielä elossa (taisi olla myös huoli illallisaikataulusta). Kaksinumeroisten tuntien puolelle taidettiinkin päästä ihan hyvin.

Vusanjessa oli yöpymässä useampikin vieras, joista yksi pariskunta oli nähnyt aiemmin matkalla Tromedjalle pystyttämäni maabrändialttarin. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta kun jäin niistä kiinni: merkkitapausta pukkasi. Iltaruoka oli poikkeuksellisen köpöistä klimppisoppaa, mutta upposi harhailun päälle jo ihan lämmikkeenäkin.

Päivä 10: Vusanje – Theth (21,3 km)

Viimeistä päivää pukkasi! Aamulla suoriuduimme liikkeelle poikkeuksellisen ajoissa eli 8:lla alkavaan kellonaikaan. Aiempien päivien vauhdin perusteella tämän etapin 21 kilsaan olisi varattava niin paljon aikaa kuin suinkin. Maalissa Thethissä odotteli paitsi reissun loppu, myös 4 hepun verran lisävahvistuksia. Jukka, Harri ja Henri olivat toteuttaneet omaa visiotaan roadtrippailemalla maan eteläpäädyn rannoilla ja sen jälkeen päiväretkillä Thethin lähistöllä (ml. Maja Jezercesin nousu). Jostain heidän seuraansa oli sitten vielä edellisenä päivänä koukannut myös Heikki, jonka reitit menivät muistakin pykälän tai pari syvemmälle mysteeriosastolle.

Aamulla päivä alkoi pykälän vettä lupailevan oloisena, mutta mihinkään kurimukseen ei onneksi jouduttu ja voitiin nauttia heti alkupätkillä Vusanjen laitamilla vastaan tulevista turistinähtävyyksistä. Maan alle kivitunnelia syöksyvä koski (Grla) siinä piknikpaikan huudeilla oli melkoisen vaikuttava, mutta itse olin eniten innoissaan siitä sinisestä silmästä eli Oko Skavicesta. Paitsi että se oli hieno, peremmälle mennessä sai kiipeillä.

 

Lauria ilahdutti jostain syystä randomisti ilmestynyt kassakoneheppu, joka pölähti tien laitaan vastaheränneen oloisena ja alkoi karhuta yhden euron pääsymaksuja puistoon tulijoilta. Meitä rahastaessaan äijällä ei ollut päällä vielä edes liiviä ja autokaan ei näyttänyt erityisen viralliselta, joten jotain uskottavuusvajetta siinä ehkä oli.

Alkumatkasta mennään pitkään erinomaisen leppoisaa ja helppoa polkua kansallispuiston puistomaisia osia pitkin. Reunustavat vuoret ovat mallia jylhä, ja kostean sumuisessa kelissä jostain syystä Twin Peaksin mieleen tuovia.

Alun isomman jeeppitien jälkeen reitti lähtee metsempään, muuttuu poluksi ja johtaa piakkoin rajajärvelle nimeltään Cemerikino jezero (aka Jezerce).  Se on ilmeisesti kuivempina vuosina kesällä vaihtelevan tyhjä, mutta nyt poikkeuksellisen sateisen kesäkuun jäljiltä meille piisaa silmänruokaa.

Maa oli nyt vaihtunut Albaniaan. Montenegrosta lähtemisen kaihoa helpotti Albanian puolelle rajaviivaa seuraavaa lastin vastaanottajaa odottamaan jäänyt matkatavararoudari, joka päästi taputtelemaan kuormahepoaan.

 

Piakkoin rajanylityksen jälkeen reitti kipuaa jyrkkään siksakki-metsärinteeseen, jossa alkaa olla jo vähän viimeisen koitoksen makua. Siltä selviydyttyä saavutaan julmetun nättiin laaksoon (Fusha e Ruinices), jossa on vesipiste siellä peremmällä katunin raunioiden kyljessä. Luurankomaiset mökinraadot, niitty ja usva ovat kuin toisintoja eilisen lounaasta, mutta tällä pysähdyksellä laitetaan pataan välipalan sijasta Ihan Kaikki (TM). Pastaräjähdyksen kruunaavat puolalaisista häistä roudattu makkara ja reitin varrelta poimittu persilja.

 

 

Pian niityn jälkeen lähdetään kohti reitin viimeisiä nousuja ja monien bunkkerien ylänköä. Kelivipu ruuvautuu asentoon ”brilliaaaaanntt” ja homma etenee sujuvammin kuin albanialainen 5-vuotissuunnitelma.

Ennen viimeiseen solaan nousua ohitetaan vielä hienojen kivimuodostelmien ympäröimä pieni järvi, jossa uimista harkitsemme hetken. Tässä vaiheessa silmissä on kuitenkin jo niin isot maalinkuvat, että jatkamme puskemista loppulaskeutumisen äärelle. Sieltähän löytyy tuttuja! Roadtrip-osasto on kiivennyt meitä vastaa loppumäen päälle, ja solassa suoritetaan ennakkomaksu maaliviivan ylityksestä halailujamboreessa.

Loppu onkin sitten rullailua turkasen pitkää ja jyrkkää alamäkeä, mutta alamäkeä kuitenkin. Välillä soitetaan rinteestä majoituspaikkaan eli Kullat e Sadri Lukesiin että laittaisitteko sen illallisen sittenkin vielä tuntia myöhemmäksi, ja vielä 20 minuuttia ennen maalia nyrjäytän nilkkani onnekkaasti puupöytäbaarin vieressä ja joudumme viettämään ei täysin vastenmielisen tuoppitauon, jonka aikana saadaan koko letka nätisti samaan nippuu ja iloisina maaliin. Kullat e Sadri Lukes onkin melkoisen komea maali: n. 300 vuotta vanha iso ja kaunis kivitalo, jonka emäntä on pistänyt hirmuisan kattauksen pötyä pöytään: pyöriipä siellä seassa kokonainen karahvi rakiakin. Se sopii hyvin yhteen sen Babino Poljesta kannetun pienemmän pullon kanssa.

Loppujuhlien jälkeen osasto suuntasi sitten seuraavana päivänä kohti pohjoisen rantoja ja muita harharetkiä. Peaks of the Balkansin läpiveto oli yksi parhaita pitkiä reittejä pitkään aikaan tai jopa ikinä: maisemat vetivät vertoja ihan mille vain alpeille, paimenasutukset ja bunkkerit toivat ihan omanlaistaan paikallisväriä ja väki oli älyttömän ystävällistä ja mukavaa vaikka yhteistä sanastoa oli monesti vain ne 2 sanaa opaskirjan takakannesta. Ei voi kuin suositella! Saa myös kysellä perään jos jotain jäi tähän tiiliskiveen tiristämättä.