Juu ollaan aiemminkin tehty telttasaunoja. Jopa erittäin vaativissa hitokseen talvisissa olosuhteissa ja erilaisten järvien rannoilla, esimerkiksi täällä ja sitten myös täällä. Mutta nyt tuli aika hyvä! Erään eteläisen järven rannalla hinkkasimme löylyt vihdoinkin kohdilleen, huolimatta siitä että naapurileiristä kuuluikin jotain täysin luontoon kuulumatonta MC Eicca D Sähköyliherkkää :poopvomit:
Telttasaunassa on oikeastaan vain 2 osaa: kiuas ja se kiukaan pöhinät sisällä pitävä rakennelma siinä ympärillä. Joku voisi väittää että myös saunan sisällä olijoilla on jotain merkitystä, mutta se rajoittuu korkeintaan löylyn heittoon ja senkin voi korvata roboteilla 5-10 vuoden sisällä.
1. Kiuas. Kiuas on kovin tärkeä.
Kiukaan rakentamiseen tarvitaan jopa holtiton määrä kiviä, joten se on hyvä aloittaa esim. valmiilta nuotiopaikalta, jossa niitä on jo valmiiksi. Jos mukana on oululainen, se hakee kivet myös synkän järven uumenista. Kivet pitää järjestellä sellaiseen muodostelmaan, että sisällä on tulisija ja päällä paljon suhisijoita. Tässä esimerkiksi alkua.
Kun kiuas on rakennettu komeaksi Kiviset ja Soraset -henkiseksi jötkäleeksi, se pitää laittaa kuumenemaan jokuseksi tunniksi.
Kivien valmistumista höyrytykseen voi seurata erilaisilla nesteillä.
Myös ryhmätyö ja piällysmiehet ovat tärkeitä
Se kannattaisi laittaa joko tuohon toisen kiven juureen tai sitten tähän lähemmäksi
2. Välillä pitää myös syödä ja kahviakin
Koska rakennus oli pitkä niin, kahviakin juotiin. Koska lähtö oli nopsa niin, pannu jäi. Mutta sekin satoi laariin ja keksittiin parikin korviketta!
Folioveneessä kahvi paistui jopa epäilyttävän hyvin
Ylpein kaikista olin kuitenkin trooppisesta pannun korvikkeesta eli aplarisumpista.
Kiuas oli myös sopivassa kuosissa esim. pekonia varten 😛
Hämmentävä ruoka, laajempi mieli!
3. Teltta sen telttasaunan ympärille
Kuvittele mielesi silmissä: Sisilia, 1920-luku
Tämä on se toinen tärkeä osa telttasaunaa, eli höyryn sisällään pitävä rakennelma. Kun kiuas on saatu pöhiseväksi, sen ympärille pitää vielä rakentaa edestakaisin liikkumisen (uimaan) mahdollistava kehikko, monestikin pressusta.
Tässä on huijattu yhteen parinkin päivän rakennusoperaatiot, sillä vasta jälkimmäisen illan saunassa saatiin homma tarpeeksi suljetuksi ja kompaktiksi että saunominen onnistui. Tavoiteltavaa on siis: tarpeeksi pieni ja tarpeeksi tiivis koppero.
Totuusnimessä pitää ylistää pääarkkitehtiä ja hienoa miestä Monsieur E. Pohjoisen-Etelänpoikaa, joka teki käytännössä kaiken rakennustohinan. Jos ihmisellä on virtaa ja visio, ei pidä estää vaan kannustaa ja dokumentoida. Hyvä pätkä!
Tässä klipissä näkyy jopa suhteellisen kokonainen pömpeli, mutta sitä paranneltiin vielä pienemmäksi seuraavana päivänä.
Lopullinen rakentelu jäi aina hämärän aikaan johtuen kaikesta muusta puuhasta ja kiukaan lämpenemisen odottelusta. Tässä kuvassa on yksi lepotilainen kehikko kuitenkin jopa valoisan aikaan.
Tämä siis nostettuna ylös ja päällystettynä pressulla niin a-vot
Vastapaino ei tästä parane
Laitoksia siis viriteltiin kahtena iltana, ja niistä jälkimmäisenä päästiin siihen vaiheeseen että itse rakennusmestarikin alkoi arvella homman olevan putkessa.
Eikä väärässä ollutkaan! Laitos oli niin ihq ettei ihminen meinannut pystyä edes käsittelemään. Penkit oli molemmissa ihmisten väreissä ja hornantuutti siinä heti naaman edessä. Meinasi jopa ottaa hiostaen.
Kaiken tämän tunaamisen jälkeen tulokset olivat ihan hiton messeviä. Tästä videolla olevasta radiokuunnelmasta saa makua löylyn toimivuudesta, eli kyllä se toimi.
Tuohon on eri hyvä lopettaa: on saavutettu kenties jonkinlainen apexi ❤ Tosin Lauri kuitenkin keksii jotain särmättävää ja täydelliseen suoritukseen olisi varmaan pitänyt muistaa ottaa mukaan se kahvipannukin. Uusintaan.
Pari viikkoa takaperin suoriuiduin vihdoin tsekkaamaan Holkenin laavun, joka sijaitsee niinkin kaukana koti-Nuuksiosta kuin Porvoossa. Sinne lähtöä hidasti sekä massiivinen etäisyys (tunti bussilla Kampista, 10€) että pykälän tai parikin vaikeasti löytyvä info sinne pääsemisestä. Nyt on molemmat ratki ja vallan käymisen väärtiksi spotiksi osoittautui! Netin ja/tai sen sisällön tökkiessä laavusta löytyy infoa ainakin Raija Hentmanin Etelä-Suomen retkeilyopas -kirjasta, muistaakseni numerosta 2.
Alkuun ensin video siitä miltä tontti näyttää ennen kuin alkaa sohia kartalla.
Varmaan hämärimmän peitossa minulle oli että mitenköhän sinne reitin alkuun pääsee kaupungilta eli bussiasemalta. Ainakin yksi iso portti reitille sijaitsee Pihlajatien ja Humlantien risteyksessä, jossa on hiekkaparkkis ja ulkoilupolkujen alku metsänlaidassa.
Eli bussiasemalta vajaa 3 km kävely Pihlajatien ja Humlantien risteykseen, josta on 3,5 km Humlan majalle ja 8 km Holkeniin. Suunnilleen 11 km suuntaansa siis kai. Paluumatkalla huomaa Megapizza.
Pihlajatien ja Humlantien risteyksessä etäisyydet näyttää tältä
Aluksi reitillä saavutaan siis Humlan majalle, ja siitä sitten talsitaan loppupuolisko Holkenin laavulle (voi sen ohittaakin). Alla olevissa kuvissa on kumpikin puolisko tohinasta. Vaihtoehtoisia reittejä on siis parikin, joten esim. paluumatkalla voi mennä vaikka sitä luupin toista puoliskoa. Aikaa bussiasemalta Holkeniin talsimiseen kannattaa varata suuntaansa ainakin 3 h niin ehtii pureskella eväspiirakan Humlassa kunnolla.
Alkupuolisko Porvoon päädyssä
Ja loppupätkä eli Holkenin pääty
Reitin alkupätkä kulkee omakotitaloalueen laitamilla ja välillä ihan vieressäkin, ja kylttien puutteessa saattaa ihmetellä että onkohan sitä ihan oikealla lenkkipolulla. Parin kilometrin jälkeen aletaan kuitenkin saapua metsäisempään osuuteen, ja Humlan maja onkin jo ihan miellyttävän skutsissa. Polut ovat lähes koko reitin melkoisen helppokulkuisia, mallia pururata/hiekkatie. Humlan majan jälkeen tosin tulee joitakin vähän metsäpolkuisempiakin osuuksia, mutta n. 90% purtsia ainakin.
Humlan maja 2. päivän auringossa
Saapumassa Humlaan 1. päivän ei-auringossa
Humlan maja oli sinne saapuessani lukossa, taitanee olla varattavaa mallia. Pihalla on hyvällä säällä mainio grilli-piknikpöytä-kombinaatti, sadekatos vain puuttuu tyystin. Itse kököttelin taukoa pitäessä sadetta piilossa puuvajassa, joka on aikas mainion tyylikäs.
Grillin vierestä lähtee polku (pienen puisen sillan yli) kohtuullisen metsäiselle polulle, jonka varrella tulee vastaan jonkinmoinen perustajajäsenten (?) nimitaulu.
Taulupolun jälkeen liitytään taas isommalle pururadalle, ja sitä pitkin sitten talsitaan viimeiset kilometrit Holkeniin. Humlan jälkeinen osuus on mielenkiintoisempi kuin alkupätkä Humlaan, ja matkalla tulee vastaan vaikka mitä hauskaa silmänkiinnikettä kuten parhaat penkit ikinä, iso kivenjötkäle ja suojelupuu.
Muutaman tunnin talsinnan päätteeksi saavutaan sitten itse laavulle, joka on loistopaikalla järven rannalla. Mestasta löytyy aika usein Instagramiin päätyvä semiuponnut laituri, puuvaja, huussi, ja itse laavu nuotiopömpeleineen. Laavu on uusittu melko lähivuosina, ja netissä vilahteleekin vielä kuvia siitä vanhasta enemmän kodan näköisestä versiosta. Tämä uusi versio on vähemmän yöpymiseen mallailtu, sillä tasaisen alustan sijaan laavussa on seinustaa kiertävät penkit. Niillekin tosin mahtuisi 3 kpl nukkujaa.
Laavun rannalla oleva laituri on ihan ygöstä
Laavu ei ole kovinkaan kaukana autotiestä, ja parkkiinkin kai pääsee suht lähimestoille. Voisi kuvitella että paikka on kesäisin hyvinkin suosittu, itselläni kävi tällä visiitillä niin hyvä tuuri että satoi koko illan tuutista ja olin ainoa yöpyjä. Kun saavuin laavulle juuri ennen pimeää joskus iltakymmenen jälkeen, tulisijassa oli kuitenkin vielä hyvä hiillos suhisemassa sateessa. Edellinen kävijä oli jättänyt hiilien päälle myös ison lättänän puun, joten tulien tekokin onnistui vaikka nuotiopaikka onkin vailla sateensuojaa. Tuuri ei kuitenkaan venynyt niin pitkälle että olisin muistanut pakata makkarat reppuun, joten illallinen koostui tonnikalasta ja onneksi lukuisista eväsleivistä (kiitti mutsi).
Nommmmm
Saapumispäivä oli siis melkoisen sateen läpitunkema, laitetaan siitäkin kollaasi tähän ettei mene tyysti aurinkokuvilla huijaamiseksi.
Laavulta herätessä keli oli parantunut ja trafiikki vilkastunut: ulkoilupolut näyttävät olevan kovassa suosiossa, joten ellei koiranilma satu kohdalleen, laavun saaminen tyystin omaan käyttöön on todennäköisesti melko harvinaista herkkua. Kannatti siis kastua! Paluumatka sujui aurinkoisessa kelissä todella leppoisasti, ja kaupungin laitamille päästyä odotti vielä lopullinen palkinto: Megapizzan kananmunalätty.
Kaiken kaikkiaan vallan hyvä lenkki ja hieno laavu! Jos yöpymistä aikoo harrastaa niin mukaan kannattaa todennäköisesti ottaa varuilta teltta ja annos sosiaalisuutta, koska penkkivuoteita on siis vain ne 3 pätkää ja paikka vaikuttaa aika vilkkaalta. Myös puut ja niiden pienimisvehkeet vetelivät aika viimeisiään, mutta ehkä ne virkistetään kesäsesongin alkuun. Visiitti kannattaa jo ihan lenkkimielessä vaikkei yöpyisikään. Edestakainen matka on 22 km, joten siinä saa jo jonkinmoista tuntumaa päivämatkan talsinnasta vaikkapa varustetestaukseen, ja kesä-Porvoo on suht motivoiva maalikin.
Osuuden viimeisellä pätkällä saavutaan Petran muinaiskaupunkiin, jossa piisaa komeaa julkisivua. Kuvassa ”Monastery” (Addeir) eli jonkinmoinen luostari alueen yläosassa. + koira
Mikä:
Kävelin helmikuussa 2019 hiihtolomaviikkoon mahtuvan 4 päivän osuuden koko Jordanian läpi kulkevaa Jordan Trailia. Valitsemani pätkä oli reilun 70 kilometrin osuus Danasta Petraan, ilmeisesti Jordan Trailin suosituin tai ainakin suosituimpia osuuksia (National Geographicin tuoreilla listoilla kehutaan top15-vaellusreitiksi). Kokonainen Jordan Trail olisi n. 650 km mittainen ja jonkun arvauksen mukaan 40+ päivän paketti. Tykkäsin! Osuuden maisemat tarjoavat hienon kimaran aavikkoa, vuoria sekä laaksoja&kanjoneita, ja lopetus Petraan on melkoisen muikea finaali.
Reitti:
Pätkästä löytyy Jordan Trailin sivuilta kuvaukset ja kartat kullekin päivälle. Tästä alla olevasta tein-ite-säästin-yleiskatsauksesta saa itua sekä etapeista että ehkäpä tärkeimpänä siitä mistä ensimmäisinä kahtena päivänä saa vettä, eli alussa joutuu taiteilemaan pullotuksissa vesipisteiden ja kuivan leiripaikan (Wadi Malaga) takia.
Etapit ovat siis:
Dana – Wadi Malaga (23,5 km) – tämä on melkoisen helppoa settiä, aluksi alamäkeen ja sitten laaksoa+tasankoa/semitasaista. Pitää muistaa ottaa vettä Feynanin ecolodgesta loppukolmanneksen tienoilla koska Wadi Malagassa ei ole sitä ellei beduiinit ole myymässä pullotettua. Feynania varten kannattaa ottaa mukaan oma ylimääräinen 2 litran pullo ja tankata ihan kaikki ihan täyteen siltä varalta että Wadi Malaga on kuiva: luonnonvettä siellä ei siis ole. Omalla visiitilläni onneksi paikalla oli siis pari beduiiniheppua, jotka olivat pystyttäneet ison majoitusteltan ja tarjosivat teetä, pöperöä ja pullovettä varsin kohtuulliseen hintaan (1 JOD). Tyyppien puoti ei kuitenkaan ymmärtääkseni ole mikään virallinen osa reitin palveluja, joten voi olla että joskus eivät olekaan siellä ja sitten on kuivaa. Lähivierustoilla oli kyllä myös pari vuohitelttakompleksia, joten spotti saattaa olla melko vakiintunut aavikkotyyppien hengauspaikka.
Wadi Malaga – Ras Al-Feid (13,5 km) – tässä noustaan alkupuoliskon mittaan aavikon laidalta vuorille eli tulee myös ylämäkeä ja reitti saattaa hyvinkin hävitä siinä kohtaa kun pitäisi löytää oikea käännös vuorien sisälle (itse ainakin eksyin). Vettä saa vasta loppusuorilla putouksilta/joilta pari km ennen Ras Al-Feidiä, joten jos Wadi Malagassa ei ole vesikauppias paikalla, Feynanin vesillä (n. 7 km ennen Wadi Malagaa) pitää pärjätä Wadi Malagan yöpymisen ja melkeinpä koko tämän päivän etapin ajan. Jäin myös yöksi telttaan veden äärelle siihen 2 km ennen Ras Al-Feidiä, joten en tiedä onko myöskään Ras Al-Feidissä vettä vai pitäisikö sitä tankata siitä 2 km ennen.
Ras Al Feid – Little Petra (23 km) – vaikeammantyyppistä navigointia alussa kanjonien huudeilla kun pitäisi osata nousta ylös harjanteelle eikä jatkaa kiviränniä, alussa reipasta nousua ylös, jonkinlainen sauma mennä alamäkeen eikä ylärinnettä niinkuin pitäisi, ja sitten loppukolmanneksella sivistyksen lähestymistä paremmilla poluilla/hiekkateillä. Tämä oli varmaan haastavin pätkä pituuden, kanjonissa harhaan tunneloitumisen ja nousujen takia, itsehän huijasin heti ekan beduiinin jeepillä minkä löysin hiekkateiden alkuun päästyäni. Etappia voisi varmaankin melko toimivasti lyhentää jäämällä yöksi Rock Campiin noin 7 km ennen Little Petraa, autolla ohi ajaessa kyltti vaikutti Hard Rock Cafelta pöllityltä ja Tripadvisorin sivuilla vihjataan hyvien arvostelujen lisäksi jotain cocktail-baarista.
Little Petra – Petra (13 km) – ei juurikaan mitään vaikeuskerrointa suunnistamisen tai maaston suhteen, loppusuoran makua ja hiton hieno antiikkikaupunki alkaa avautua eteen puolimatkassa eli ”Stairs”-kiviportaista eteenpäin, Monasteryllä alkaakin jo sitten kahvilat ja terassit sekä n. 800 huivi- ja magneettikojua.
Merkinnät ovat todella vähissä ja huonoja siellä missä niitä eniten kaipaisi, itsestäänselviäkin pätkiä onneksi on. Kovin tarkkoja karttoja ei taida irrota juuri mistään, ja veden loppumisen mahdollisuuden takia suunnistamista ei kannata lähteä harjoittelemaan tällä pätkällä jos ei ennestään osaa. Ota todellakin ihmeessä Jordan Trailin nettisivuilta gpx-tiedostot ja osaa käyttää sitä ominaisuutta GPS:ssä missä voi seurata polkua. Itse eksyin päiväksi kun pelkkä waypointti tarjosikin liian monta mahdollisuutta mennä vuorijonosta yli/läpi ja sitten tulikin umpikujia.
Miten sinne pääsee:
Lensin Helsingistä Ammaniin Ukrainan lentopuulaakilla, välilasku oli Kiovassa (kannattaa katsoa Kiovan kentän vodkahinnat). Lennon hinta ainakaan helmikuussa ei ollut sen suolaisempi kuin vähän sivumpaan Eurooppaan mennessä, eli 300-400€ ruumakamoista riippuen. Ammanista piti sitten vielä päästä reitin alkuun eli Danaan, noin 3 tunnin bussittelun päähän. Yleensä kannattaa ottaa bussi jos on, taksit tuppaavat riistämään aina kun vain sauma tarjoutuu (könttähinnan sopiminen kyydille etukäteen on aika must, mittareissa voi tikittää ihan mitkä vain turistikertoimet).
Vietin ensimmäisen yön Ammanissa eri hyvässä Hostel 1930:ssä, jossa tapaamaltani porukalta sain selville että Danaan pitäisi päästä Ammanin South Stationista lähtevillä busseilla. Niin pääsikin! Hostellin väki ehdotteli Danan lähikaupunkeihin/kyliin meneviä kyytejä, mutta South Stationin sekalainen väki ohjasi minut suoraan Danaan menevään pikkubussiin (kts. kuvat). Bussia kuulemma kannattaa mennä kärkkymään noin klo 7-9 aamulla. Itse olin asemalla kello 8, ja sitten odoteltiin vielä 4 tuntia bussin täyteen tulemista ennen kun lähdettiin matkaan. Arvioi sitten tuosta sesongin mukaan.
Sitten kun bussi lopulta liikahti, Danaan pääsy vei noin 3 tuntia yhdellä bensistauolla. Minut tiputettiin Danan isomman kylän puoleiseen melkoisen tuntomerkittömään risteykseen, josta tie vie alamäkeen ”Dana Historic Village”-kyltin suuntaan parisen kilsaa kohti reitin alkupistettä. Kuskilta voi kysyä esim. paikkaa nimeltä Dana Tower Hotel eli hotellia jonka kuistilta reitti kulkee, Dana Biosphere Reserven visitor centeriä (Dana Tower Hotelista parisataa metriä), taikka myös Wadi Danaa eli tämän reitin alkua Wadi Dana -laakson Danan puoleisessa päädyssä (hotelli ja biosfäärikeskus ovat molemmat laakson reunalla). Yllättävän sujuvaa vaikkei porukka juurikaan mitään englantia puhunut.
Hostel 1930:n vetäjän kirjoittama lappu, jossa pitäisi lukea jotain sen suuntaista että ”laittakaa tämä Danan bussiin”, ainakin suht hyvin se kai toimi South Stationilla
Ammanin majoituksesta voi ehkä saada lapun jossa lukee tarvittavat kuviot paikallisilla kiekuroilla (tai joku käytännön pila), sitten pitää vaan varmistaa itse päätyvänsä oikeaan kyytiin eikä jonkun aseman hihastavetäjän omaan tai serkun tripla- tai 10x-hintaiseen versioon kuljetuksesta. Bussi Ammanista Danan risteykseen maksoi n. 7 dinaaria, ja sitten lähtöä odotellessa bussissa kävi vielä sisällä sinnikäs brosyyrinlykkääjä ahdistamassa hiluja vastineeksi jostain kindermunasta kaivetusta mysteeriläystäkkeestä.
Mitä paperia sinne tarvitsee:
Jordaniaan tarvitaan viisumi, ja Petran alueelle pitää olla pääsylippu etukäteen ostettuna koska vaellusreitti tulee alueelle vastakkaiselta puolelta kuin normaali sisäänkäynti lippuluukkuineen. Dana Nature Reserveen on n. 8 JOD pääsymaksu (hoituu paikan päällä), jonka maksaminen vaikutti tosin olevan lähinnä omantunnon asia mutta ehkä joskus joku valvoo sitäkin. Viisumin ja Petran lipun saa etukäteen netistä pakettihintaan ostamalla Jordan Passin (printtaa paperinen mukaan): täällä on pitempi horina niistä.
Milloin sinne kannattaa mennä:
Helmikuun 3. viikko oli ennusteissa yöllä nollan tienoissa ja päivällä n. 10 asteessa, mutta paikan päällä touhu tuntui ainakin 5-10 astetta leppoisammalta. Reitti laskeutuikin kyllä heti alkajaisiksi tasamaille melkoisen vähäisiin korkeusmetreihin, ylempänä Danan kylien laitamilla oli vielä jokunen lumiläiskä kylmemmillä puolilla korkeampia rinteitä. Päivällä pukkasi hikeä ja aurinko porotteli jo ihan Suomen helteitä vastaavasti, eikä yölläkään iskenyt vilu. Ilmeisesti helmikuu on kuitenkin vielä vähän talven puolella kevättä sielläkin ja sateet eivät ole mitenkään epätavallisia (ekana päivänä pääsin puolen päivän verran niidenkin makuun mutta ei sekään ollut kylmää). Kanjoneissa yöpyminen on riskaabelia sateiseen aikaan, koska syöksytulvat saattavat pistää rännit melkoisen kuohuviksi.
Eli mieluummin ei näin jos näkyy pilveä ennusteessa, tosin tämä oli sentään edes pienellä korokkeella joenuoman yläpuolella. Ei se kyllä varmaan olisi piisannut 😛
Jordan Trail järjesti vuoden 2019 promohenkisen ”Thru Hike” -tapahtuman 1.3.2019-13.4.2019, itsekin arvailisin tällä kokeilulla että maalis- ja huhtikuu ovat varmaankin miellyttävimmät kuukaudet. Huhtikuun loppupuoliskolta eteenpäin alkanee iskeä kuumuus, syyspuolen meiningeistä taas en osaa heittää arvausta paitsi että kesä on varmaan pitempi ja sitten kun kuuma vaihtuu sateeksi niin kanjonissa voi ahdistaa.
Vesi, ruoka, majoitukset:
Petran arkeologia-alueen alkua lähestyessä tuli vastaan tällainenkin hotelli
Reittikuvauksessa selostelinkin vedestä, ja se on varmaan isoin kompastuskivi kehnojen reittimerkkien lisäksi. Vesipisteet ovat siis harvassa ensimmäisen 50 kilsan aikana, joten niistä paikoista joista sitä saa, sitä kannattaa tankata reippaasti messiin. 2. yö Ras Al-Feidissä on kysymysmerkki veden suhteen, koska jäin yöksi pari kilsaa ennen sitä tulevaan vesipaikkaan enkä käynyt itse spotissa katsomassa oisko puroa tms. hanaa. Vesipaikan ympäristössä vettä vaikutti olevan ihan kiitettävästi, mutta kuumimpaan aikaan sekin saattaa tiristyä aika vähiin kun helmikuussakin näytti pykälän epätulvivalta.
En ollut googlaillut veden puhdistustarpeita kovinkaan kattavasti, mutta lähdin siitä oletuksesta että voi olla pöpöjä. Niiden torjumista varten kiikutin mukana Grayl-pressifiltteriä, joka ilmeisesti toimii ihan mainiosti koska puskassa ei tarvinnut ravata. Joet eivät juokse mistään jäätiköltä, joten veden putsaamatta tai keittämättä juominen on luultavimmin jonkinasteinen hasardi. Kuten on myös muuten vesijohtovesikin: jordanialaiset itsekin juovat vain pullotettua vettä. Tämän taustalla on kuulemma israelilaisten 90-luvun tienoilla tekemä källi, jossa sieltä ostettu vesi pumpattiin suoraan järvestä ja siitä asti on ollut levää putkissa.
2. aamuna heräilemässä beduiinien huvilateltasta Wadi Malagassa. Isäntien koirat pitivät muut koirat ja koiransukuiset poissa yöllä hirveän mellakan säestämänä, joten kannattanee sijoittaa tämmöiseen hotelliin jos on tarjolla.
Majoitukset ja ruoka ovat mallia oma teltta ja oma ruoka ennen 3. yön etappia eli Little Petraa, jonka tienoilla on mahdollista etsiytyä johonkin telttahotelliin (kts. esim. Rock Camp tai 7 Wonders Camp), joku talohotellikin saattaa pienestä sivistyskeskittymästä löytyä. Ekana yönä Wadi Malagassa majoituksen sai beduiinien isosta avoteltasta hintaan 10 JOD, joka sisälsi myös loputtomat teet ja maistiaiset oudosta perinnesafkasta.
Majoitteen tyypistä: umpinainen teltta lienee parempi valinta kuin avonainen tarppi tms. laavu, koska maassa saattaa olla jotain möyriäisiä (käärmeet mainittu ja skorpionin näin jossain googlessa). Ainakin 1. päivänä mestoilla on sekä beduiinien koiria että jonkun tornihuhun mukaan villimpiäkin turreja: joku suositteli nuotiota yöksi.
2. yö meni eksyksissä reitin vieressä olevassa kanjonissa, ja läpät susista jännittivät sen verran, että pidin nukkumaanmenoon asti notskia teltan vieressä. Kuivia risuja löytyi yllättävän hyvin.
Ensimmäisenä päivänä reitin varrella oli Wadi Dana -laakson jälkeen ja ennen Wadi Malagaa useampiakin beduiinitelttoja, joista ravasi aina joku pentu moikkaamaan ja pyytämään teelle. Ainakin joku kutsuista kannattaa ottaa vastaan, koska risunotskilla tehty tee lapsikatraan ja parin emännän seurassa todella karussa teltassa on ihan kokemisen arvoinen rasti. Partioaitan retkitoffee oli hyvä tarjoomus natiaisille ja muutama dinaari teestä vaikutti olevan hyväksyttävä lahjus.
Yksi useammasta isosta beduiiniteltasta 1. päivänä vähän ennen Feynanin Ecolodgea. Täällä on hyvä sauma saada teetä ja sympatiaa, kunhan ei koita kuvata ihmisiä
Valokuvia porukka ei yleensä näytä haluavan otettavan itsestään, joten kameraa ei kannata heilutella telttatyyppien suuntaan ettei mene tunnelma piloille. Little Petraa lähestyessä löytyi taas lisää telttaa autoteiden alun tienoilta. Niistä ensimmäisestä ostin kierolta äijältä kalliihkon mutta ryytyneisyyteen suhteutettuna OK:n avolavapaku-taksikyydin ja sain taas teetä sekä namia notskirieskaa kaupantekijäisiksi.
Jos reitillä haluaa vähentää roudaamisen määrää ja/tai varmistella että vettä on tarpeeksi, on ilmeisesti mahdollista tilata joku tyyppi tuomaan vesitäydennyksiä etapeille. Hinta on kait suht suolainen per vesilitra, ja ensimmäisenä arvauksena yrittäisin muotoilla diilin niin että maksu suoritetaan vasta sitten kun pönttö oikeasti ilmaantuu paikalle: googlesta löytyi jotain sapekkaita kommentteja tämmöisistä täydennyksistä.
Rahat, verkot ja wifit, muut sivistyksen kekkuloinnit:
Käteistä pitää olla mukana aika lailla kaikkiin reitin juttuihin, ja se kannattaa jaotella niin ettei tarvitse yrittää maksaa telttateestä 50 dinaarin setelillä koska ei todnäk ole kassaa. Vaihtorahoja tai automaattia ei taida olla tarjolla kun vasta pätkän lopussa Petrassa, ainakin Little Petran telttahotellissakin valiteltiin rikkomisen vaikeutta. Rahat ovat myös omituisen näköisiä ja vaikeasti toisistaan eroteltavia, mutta erot kannattaa suunnilleen opetella koska vaihtorahat pitää monestikin oikeasti tarkistaa.
Hinta on myös hyvä kysyä ja sopia etukäteen (tyyliin myös yhdestä juomasta), koska jos se ei ole saletti niin sitten todnäk tulee turistilisää niin että ropisee. Petran kojuissa ei kannata ottaa vaihtorahoja Thaimaan bahteissa vaikka huivikauppias väittääkin että tätä käytetään täällä ihan yhtä lailla.
Jordanian dinaari on kalliimpi kuin euro, jotain ruokia tms. saa halvemmalla kuin kotona mutta turistille heti hollilla tarjolla olevat esineet ja asiat sisältävät yleensä reippaat plussat ja ruuhkaisimmissa nähtävyyksissä ei pääse halpuutuksen makua haistamaankaan. Helsinki-Vantaan vaihtopisteessä oli poikkeuksellisen törkeä kurssi euroista dinaareihin, joten päädyin skippaamaan sen ja tukemaan edes paikallisia maantierosvoja Jordanian päädyssä. Sielläkin osataan kyllä kuoria ja nostot maksavat kai 5 JOD per veto.
Tutkainta vastaan on melko turha kamppailla: maksat kuitenkin ylihintaa ja kenraali ostaa voitoilla lisää Ray-Baneja ja kultaisia kameleita joissa on SAM-ohjukset
Wifiä löytyy jonkintasoisena Danasta ja Little Petran (teltta)hotelleista, korvemmassa 1. ja 2. etapilla taas pitää olla aika korkealla että saa verkon normipuhelimeen (operaattorin tekstarissa toivotetaan tervetuloa Israeliin). Sähköpistoke ja sisävessa löytyy ensimmäisen kerran Little Petran mestoilta.
Petran kaupungissa on paljon valoja, mutta kovin harva noista on disko
Petran muinaiskaupungista tullaan ulos Petran nykyaikaiskaupunkiin, jossa on ihan kaikki herkut pankkiautomaatista alkaen ja ainakin yksi baari minkä ikkunassa lukee Guinness. Krebaus Petran halvemmalla puolella eli siellä ylhäällä satunnaisesti kävelemällä näytti rajoittuvan eniten länsirappion turmelemasta hotellista tuurilla löytyvään pölyiseen viidenkympin viinipulloon. Ibitzaksi en siis kuvailisi, mutta toisaalta en käynyt ilmeisesti aika legendaarisessa Cave Barissa kun oli kiire etsiä majoituspaikka kävelypäivän jälkeen ja vietin yön yläkaupungissa mikä taisi olla enemmän sikaosastoa. Heti siinä alhaalla Petran kaupungin alussa arkeologiamestoita tultua on siis reippaasti hotellia ja pari baaria ml. Cave Bar, joten siellä on todennäköisesti tarjolla jotain juhlantynkääkin jos budjetti ei ota vastaan.
Tarvitaanko sinne opasta:
Varsinaista opaskirjaa ei näytä vielä löytyvän, tosin Jordan Trailin tyypit sanoivat että sellainenkin on tekeillä. Jordan Trailin sivuilta löytyvien GPX-tiedostojen ja järkevien vedentankkausvalintojen (kts. yllä) avulla semmoista ei suuremmin onneksi tarvitse tällä pätkällä, ja netistäkin löytyy jos jonkinmoista kertomusta. Vesihuoltopalveluja voi tietty harkita jos haluaa helppoilla tai menee tosi kuumalla.
Tapasin Ammanissa piippubaarissa ennen reitille lähtöä Baseem-nimisen turismialallakin toimineen herrasmiehen, jonka mukaan reitille ei saa edes mennä ilman opasta koska on such vaara ja viranomaisetkin ihan täysiä määräävät. Tähän Baseem tarjosi tietysti ratkaisuksi kaverinsa kuski- ja opaspalveluja suunnilleen paikallisen keskikuukausiansion hinnalla. Baseem puhuu siis täysin paksusuolensa läpi ja viisas raha ottaa minibussin kympillä, ylimääräisen vesipullon eurolla ja välttävän GPS:n kolmasosalla Baseemin serkun hinnasta, siitä on iloa myöhemminkin. Buu petulla!
Disclaimer: sitä GPS:ää pitää osata käyttää, vettä pitää osata olla ja pitää osata olla hajoamatta sinne missä ei ole puhelinta. GPS:ssä pitää olla patterit ja vedessä ei pidä olla kakkaa.
Päivä 1: Danasta Wadi Malagaan
Ensimmäinen päivä on helppoa settiä: aluksi lähdetään alamäkeen Danan kylästä kulkemaan Wadi Danan eli Danan laakson läpi, ja sitä tunnelia jatketaan eka puolisko päivän reitistä. Matkalla on melkoisen vaikuttavia kolokiviä, ja paikka onkin kuulemma suosittu päiväretkikohde. Muita kulkijoita ei silti ollut pätkällä kuin hyppysellinen.
Danan majoituksista irtovinkki: laaksoon tarjoutuu näköala heti reitin vieressä olevasta Dana Tower Hotelista, jossa on myös todennäköisesti muita vaeltajia ja joku turismihenkinen tarjoilu. Noin 400 metriä ennen sitä Dana Historical Villagen lähestymisen mäessä on myös Dana Castle Hotel, joka on todella karu mutta pyörittäjäperhe on erinomaisen mukava ja hinta on myös pykälän alempi (20-25 JOD). Paikkaa ei voi varsinaisesti suositella muun kuin hinnan puolesta, koska näköala puuttuu ja niin puuttuu esim. myös lämmitys, mutta jos haluaa olla omissa oloissaan mukavan perheen hoteissa pykälän henkilökohtaisemmassa huollossa, sekin on vaihtoehto. TBH ottaisin kyllä itse Tower Hotelin jos lähtisin puolueettomana.
Julmetun mainioita outoja sulamis- ja reikäkivimaisemia piisaa kymmenen kilsan laaksomatkan läpi. Jossain vaiheessa maastoon sulautunut kovin perinteisen näköinen beduiini huutaa minut alas rinteeltä ihastelemasta niitä, mutta perinne- tai ympäristörikoksen sijaan kutsun syynä olikin vain pyyntö lainata virtapankkia.
Jonkinlainen paimentolaisen terde, vaikutti melkoisen kotoisalta
Vähän ennen Feynanin Ecolodgea kävi kutsu teelle telttatyyppien mestaan. Seinässä ilahdutti pressan viereinen Mario ja sisällä kili tai mikälie vasa.
Telttateen jälkeen saavutettiinkin Feynanin Ecolodge, eli kasvisruokaa ja ympäristöystävällisyyttä puskeva omituinen linnake. Kohtuullisen kökkö kasvisbuffetti valaisemattomassa salissa maksoi 16 dinaaria, mutta respasta saa viimeiset vedet ennen seuraavan päivän loppua joten täällä kannattaa olla henkilökunnan ystävä. Mukana pitää olla myös oma vesipullo, sillä ekohenkisyyteen kuuluu myös irtopullojen myynnin boikotointi. Eli tänne siis mukaan se ylimääräinen 2 litran puteli seuraavaa 1,5 päivää varten.
Feynanin Ecolodgen jälkeen mennään vielä Feynanin kylän läpi, ja sitten on vuorossa kohtuullisen avointa maastoa raunioiden ohi vuortenvierustaa kohti Wadi Malagan leiripaikkaa. Feynanin jälkeen reitti siis kulkee vuorten ja hiton ison aavikon välissä: aavikon toisella puolella on Israel, joka oli itselläni katastrofieksymisen Ö-suunnitelmana eli kohti luvattua maata kunnes rajapartio tarjoaa mannaa.
Feynanin kylä jäämässä taakse
Vähän tätä ennen oli raunioita ja suunnilleen tässä kohtaa laitoin nilkan ympäri, onneksi ainoata kertaa tällä reissulla. Sadettakin oli pilkahtanut Feynanin tienoilla.
Illaksi päädyin Wadi Malagan etappiin ilman suurempia episodeja, ja siellä odottikin beduiinien teltta sekä useampi kameli. Nämä beduiinit olivat poikkeuksellisen mukavaa poppoota, sillä heitä sai kuvata ja tarjosivat yösijan isossa teltassa.
Leiri oli tultu pystyttämään autopelillä, joten täältä on todnäk mahdollista saada evakuointikin jos semmoista kaipaa ensimmäisen etapin päätteeksi.
Olin tämän yön ainoa vieras telttahotellissa eivätkä isännät tai viereisestä teltasta piipahtanut emäntä puhuneet englantia juuri numeroita enempää, joten ilta oli lähinnä elekieltä ja teenjuontia. Melkoisen hauska yöpyminen siltikin! Jutuista sai sellaisen kuvan että lähivuorilta saattaa joskus piipahtaa susikin mestoilla, mutta onneksi hepuilla oli useampi koira pitämässä jöötä leirissä. Yöllä meteli ja vilske olikin melkoisen ansiokasta. Matkalla Wadi Malagaankin piti väistää vihaisempia haukkujia, mutta yöllä kuulosti olevan ihan business time.
Tämän ääressä istuttiin iltaa koko yö. Kun kahvipöydässä on rengasrauta, tietää olevansa laatupaikassa.
Päivä 1 osa 2: Wadi Malagasta ohi reitiltä Wadi Abu Sakakiniin
Aamun peukutuksesta huolimatta tämä päivä ei mennyt loppuun asti putkeen
2. päivän aamu koitti varsin mukavissa merkeissä: rengasrauta tai susi ei ollut löytänyt tietään tärkeämpiin elimiin, ja vointi oli melkoisen jees. Tällä etapilla olisi tarkoitus kääntää pykälän verran vuorten sisuksiin, ja siinähän se homma meni pieleen.
Leirin kyljessä oli useampikin kameli hengaamassa
Alkupätkä Wadi Malagasta eteenpäin on aika simppeliä etelään suuntaamista, ja aavikko näyttää kovin hienolta reunalta katsottuna.
Alla olevassa videossa on evästauko tunti-pari Wadi Malagan jälkeen, eli vuorten ja autiomaan välissä kuten kunnon ihmisen pitääkin.
Jossain vaiheessa aavikon reunalta pitäisi kuitenki osata kääntyä ylämäkeen kohti vuorten sisuksia, ja pääsinkin huonon kartan ja GPS:n waypointin avulla suunnilleen oikean baanan kohdalle. En kuitenkaan tarpeeksi lähelle, ja parin turhan piston jälkeen ajauduin ohi käännöksestä Wadi Abu Sakakinin laaksoon, eli liian pitkälle tasangon puolelle. Alla olevassa videossa olen erittäin lähellä oikeaa spottia (näkyykin varmaan ylämäessä), mutta päädyn sitten väärään ränniin kiipeilemään ja puremaan palan alahuulestani.
Reittimerkkejä ei siis ole tässä kohtaa hollilla juuri lainkaan, mutta alla olevasta kuvasta näkyy se yksi himmeli josta tietää osuneensa mestoille. Alhaalla tasangolla paistaa iso kuivunut jokiuoma Wadi Abu Sakakinin edessä, jonne päädyin eksymään tämän päivän päätteeksi. Tuo vilahtaa myös yllä olevassa videossa mutta turhan alhaalta katsottuna.
Elikäs, liian alhaalta ohi käännöksen. Onneksi Wadi Abu Sakakinista löytyi vettä ja risuja notskiin, joten eksyminen ei ollut silleen fataali ja aikataulussaki oli ainakin se päivä löysää.
Kohti lupaavaa Wadi Abu Sakakinia: pakkohan tämän olla se reitti kun noin hieno baana
Tämäkin oli hieno löytö harhareitillä, harmi vain että tässä tuli umpikuja vastaan
Yöllä piti sitten pitää notskia koska oli peloteltu susilla ja putsata vettä Graylillä niin että ojentaja kasvoi ainakin puoli senttiä. Paikka oli myös harvinaisen urposti valittu, koska ympäröivissä ja alla olevissa kivissä oli selkeää merkkiä vauhdikkaasta veden kulkemisesta. Jos illalla olisi tullut nopsa sade, kiipeilyn kanssa olisi ollut kiire ja todennäköisesti huono lopputulos.
Päivä 2: Wadi Malagasta (eli Wadi Abu Sakakinista) Ras Al-Feidiin
Tältä se ylämäestä katsottu kuiva joenpohja laaksossa näyttää paikan päältä. Eli oikea reitti on tuolla jossain kuvan vasemmassa yläreunassa.
Noh! Seuraavana päivänä pääsi jatkamaan hommaa toiveikkaana, ja aamupäivän mittaan löytyi GPS:stä sekin toiminto, jolla sai näkyviin reittipolunkin yksittäisten waypointtien sijaan. Sen avulla kipusin sitten takaisin rinteeseen kuivasta jokilaaksosta, ja kiittelin itseäni kun hoksasin että eilen tuli kokeiltua nousua noin 100 metriä oikeasta paikasta itään. Ylämäki oli suhteellisen hapokas.
”Hitsin pimpula, osaisinpa suunnistaa!”
Kun oikean himmelin löytää, pääsee pian aika selkeälle reitille ylämäkeen johtavaan ränniin. Sen rämmittyään osuu yhteen reitin näteimmmistä spoteista, eli ihailemaan kovin länkkärimäistä kivirintamaa korkealta satulalta. Alla oleva video ei oikein tavoita sen nätteyttä mutta on se vallan, varsinkin auringonlaskussa ja jes-oon-reitillä -täpinöissä.
Korkeimmalta kohdalta laskeudutaan sitten pitkä matka kohti laaksoa, jossa häämöttää edessä GPS:n karttaan merkattu ”Pools and waterfalls”. GPS:ää hartaasti tuijottamalla veden lorina ei ole kuuluakseen ennen kuin saapuu aivan mestan viereen, mutta tulee se joki sieltä. Kun reitiltä laskeutuu pykälän verran parilla epämääräisellä kivipinolla merkittyyn rinteeseen, pääsee aika keidasmaiseen jokilaaksoon. Siellä on hiekkapohjaa, johon saa teltan pystyyn varsin mainiosti. Ras Al-Feidiin jatkaminen olisi jonkinlaista tuplaamista tässä vaiheessa, koska sen vesitilanteesta ei ole mitään tietoa. Jään sen sijaan vesimestoille yöksi pumppaamaan Grayliä ja fiilistelemään reitin sekä veden löytymistä.
Tässä kohtaa ei enää tullut susifiilistä, joten jätin notskinkin tekemättä. Kaikki omaisuus piti silti pudistella käärmeksen ja skorpparin varalta (ei niitä ollut).
Päivä 3: Ras Al-Feidistä Little Petraan
Niin, siis tämä päivähän ei lähtenyt varsinaisesta Ras Al-Feidistä, vaan pari kilometriä ennen sitä olevasta vesipaikasta. Jos käyt siellä itse mestassa perillä, kerro oliko vettä!
Päivän kärkeen opettelin hoksaamaan, että yleensä kannattaa valita reitti ylempää eikä sieltä jokilaaksosta tai kanjonista (ja zoomata se GPS ainakin 5 metrin tarkkuuteen). Ylämäkeen pitää joka tapauksessa löytää melko hetikohta päivän alussa, ja sitten mennäänkin harjua kohti suhteellista sivistystä.
Päivän aluksi mentiin kanjoneissa, joista pitäisi tajuta lähteä ylämäkeen oikeaan aikaan. Koska merkkejä ei juurikaan ole ja GPS:kin näyttää houkuttelevasti reittiä kanjonin suuntaisesti, tuli jonkin verran sakkoa.
Harjun päälle päästyä löysin ensimmäiset ihmiset 2 päivään eli Wadi Malagan jälkeen, ellei lasketa sitä yhtä mykkäkoulua pitänyttä kaapupaimentolaista joka tarjosi hätääntynyttä ”talk to the hand” -elettä eksymislaaksosta ulos tullessa.
Vaelluspoppoon paikallinen opas helpotti myös mieltä sen suhteen, että aiemmin rinteessä vastaan tullut lippaluolassa kytevä papana-maaperä oli tarkoituksella eikä katastrofi-vahingossa savuttamassa.
Tämä ei siis ollut maastopalo, vaan paimentolaisten tarkoituksella viritetty papanakulotus. Kaikkea sitä oppii kun eksyy.
Yläharjuja posotellaan kohtuullisen pitkä osa päivän etapista, ja matkalla tulee taas vastaan varsin hienoja sulakivijöötejä. Joissain kohdissa pitää olla tarkkana siitä, että pysyy sillä ylemmällä puolella reittiä, eikä lähde houkuttelevaan alamäkeen. Eli jos näyttää siltä, että reitti menisi mukavasti alas, se kannattaa tarkistaa pariin kertaan ja sitten todnäk todeta että tuolta ylempää se kuitenkin menisi ja kavuta.
Kivistössä joutuu asettelemaan myös maabrändialttarin, koska takeet maisemallisempiin tai edes yhtään pidemmällä oleviin tontteihin suoriutumisesta olivat vähän kiikun kaakun.
Vähitellen kivimaastosta aukeaa pellontapaista ja hiekkatietä, ja sitten alkaa tulla vastaan yksittäistä taloakin. Sivistys! Tässä kohtaa löytyy myös seuraava beduiinin teltta ja vuohifarmi, ja äijällä on vastustamaton tarjous autokyydistä kohti Little Petraa.
Little Petran ”keskustasta” pääsen vielä vitosen ekstramaksulla 7 Wonders Beduin Campiin, koska kultahampainen beduiini ei muka ensin osannut ajaa sinne kartasta huolimatta ja tarvitsi sitten vielä vähän ekstraa varsinaiseen maaliin osaamisesta. Aiemmin reitin varrella on myös siis Rock Camp, joka saattaisi olla parempi tuplaus. 7 Wondersissa yöpyminen illallisella (ja kai aamiaisella?) maksoi 45 JOD, (hikinen) wifi, pelkkää alkoholitonta olutta. Maittoi silti aavikolla ryytymisen katkaisijana _b
Päivä 4: Little Petrasta Petraan
Aamulla piti harhailla jonkin matkaa takaisin reitille, joka kulkee ihan siinä Little Petran keskittymän kohdalla. Tärkeimpänä navigointivinkkinä varmaan kannattaa huomata, että Jordan Trailin reitti kiertää sen lippukojukanjonin ulkopuolelta, eli siihen ekaan ryysikseen ei pidä mennä änkeytymään.
Poistumassa 7 Wondersista, Little Petra ja reitti tuolla edessäpäin
Little Petran sisäänkäyntiä kohti: reitti ei siis mene läpi tuosta kujanjuoksusta, vaan kiertää tuota vasemman kautta ohi lippuluukuista
Petran lähestyminen Little Petrasta on todella helposti navigoitava eli suht itsestäänselvä kävelypätkä isoja polkuja ja jeeppiteitä pitkin. Vähän ennen Monasteryä eli n. puolimatkassa tulee vastaan vartijan koppi, jossa pitäisi näyttää Jordan Passia tai vastaavaa lipputositetta. Tupakkatuokiolla kopilla vahtiheppu arvelee ettei jaksa katsoa lappua, koska ei tätä kautta kuitenkaan tule ketään jolla ei sellaista ole. Todnäk totta, tätä kautta jalan liikkuvia ei ole minun lisäkseni näkynyt yhtäkään yrittäjää.
Pian lippukopin jälkeen alkavat Isot Portaat eli ”Stairs”, joita pitkin edetään kohti Petran muinaiskaupungin varsinaista aluetta. Siitä ei ole oikeastaan muuta sanottavaa kuin että yhdessä kohtaa on vähän pelottavan avoin kohta ja sitten tuleekin useampi kilometri hämmentävän aarrekaupunkimaista touhua. Käsitellään se karmealla läjällä kuvakokoelmaa!
Valamis ja ulolos
Jei siihen se valmistui, erinomaisen hienoa tonttia pitkin autiomaata ja kanjonia, eksyminenkin oli hauskaa näin jälkikäteen katsottuna! Petran arkeologiasta poistuttua päätyy siis Petran uuteen kaupunkiin, jossa ylämäkeen kipuamalla löytää ainakin nämä kaksi edukkaampaa majoitusvaihtoehtoa: Rafiki (ilmeisesti hostelli) ja Valentine Inn (1-2 tähden hotelli mutta ihan jees, oma huone illallisella ja aamiaisella ei ollut paljon yli 20 JOD). Valentinesta järjestyi aamuksi myös kyyti takaisin Ammaniin hintaan 10 JOD yhtenä neljästä henkilöautossa pelkääjästä (lisäksi oli myös kuski, Valentinen emäntä ja random japanilainen).
Eli siis siinä oli raportti! Hieno reitti, hulppeat maisemat ja väki erämestoilla. Kaupungeissa meininki on akselilla välttävä-kamala, tosin huippujakin pilkahduksia tulee vastaan kuten esim. Hostel 1930:n pormestari, Valentinen kyydit ja Dana Castle Hotelin perhe. Ne melkeinpä tasapainottavat taksikuskit ja huivikauppiaat.
Pidemmälle visiitille listalle: Wadi Rum ja Aqaba, myös Israelissa pääsisi kait käymään suht nopeasti ja kivuttomasti.
Ei mitään käryä vielä tässä vaiheessa (kuva kai PT?)
Ryhmäposeeraus rantakalliolla kisojen alkuvaiheessa. Kuva: Janne Pyykkö
Maaliskuun viimeisenä sunnuntaina sain vihdoin pompattua mukaan kokeilemaan houkuttelevan häröltä kuulostanutta ulkoilulajia, jumppapallogolfia. Pelissä liikutaan luonnossa ja aina välillä maastoon suunnitellaan rata, jota edetään golf-ajatuksella potkimalla kunkin pelaajan/joukkueen pelipalloa ”lyönti” kerrallaan kohti maalia, joka voi olla toinen pallo, reppu tai vaikka joku muukin esine. Tuolta edellisestä linkistä löytyy siis infot säännöistä ja esimerkkejä, varmuudeksi laitan saman linkin myös tähän.
Peleihin pääsee kampeamaan mukaan liittymällä Suomen Jumppapallogolfaajat -Facebook-ryhmään, jossa pelejä järjestetään harva se viikonloppu paitsi kesäisin kun on esim. melontasapatti. Kopparnäsin ulkoilualueella (huippu!) järjestetty peli osui kerrankin sopivaan saumaan, ja sain huijattua Pauliinankin messiin. Peliä pelattiin pareissa, ja ensikertalaisille saatiin joukkueen toiseksi puoliskoksi konkarit, joilta löytyi sekä pallot että taju siitä miten peli toimii. Ideasta saa kiinni hyvinkin nopeasti, suoritusten hioutuminen tyystin timanteiksi saattaa viedä vielä toisenkin pelin.
Melko pian tässä asetelmassa alkoi olla selkeästi järkeä eikä ihan heti ensimmäisenä tullut mieleen Prisoner-sarjan kotimainen versio.
Metsän takia metsä oli aina välillä tiellä tai pallo jonkin kamalan asian takana tai sisällä. Säännöt onneksi kuitenkin sallivat oksien taivuttelun (mukana ollut biologi kyttäsi haukkana ettei niitä katkottu, paitsi silloin kun oma peli sitä vaati) tai pelipallon max. 5 metrin taakse siirtämisen, joten yleensä ei joudu ihan tyystin umpikujaan.
Peli on erinomaisen mainio tapa maustaa luontokävelyä ERITTÄIN VAKAVALLA kilpaurheilulla, ja välissä muistettiin pitää perinpohjainen grillaus- ja kahvituokiokin, jonne yksi pelaajista oli tuonut ehkä parasta kääretorttua ikinä. Pelin jälkipuoliskolla iski päälle räntäsade, mutta siinä oli isona plussana se, että pallot näkyivät hienosti valkeassa maassa. Laji onkin omiaan (tarkoitettu?) talvella ja luonnonjäällä pelattavaksi.
Oli kyllä sen verran hienoa urheilua että saatan suunnata pallokauppaan, tosin tämän vuoden pelikausi taitaa lähestyä kesätaukoa mutta harjoituksiahan se ei estä. Suositus!
Kävin helmikuussa talsimassa yhden Jordan Trailin osuuksista, 4 päivän reitin Danasta Petraan. Maabrändityötä pääsi tekemään hartiavoimin aina Partioaitan toffeen syöttämisestä beduiinimuksuille taksikuskien ja huivikauppiaiden kanssa väittelyyn. Tontille toimitettu levy oli kuitenkin eri kuin alunperin suunniteltu. Lauri ja Tanja olivat tuupanneet mukaan Martina Aitolahden ja jonkun toisen Martinan Salarakkaat-levyn, mutta jänistin viime hetkellä siveettömyys/mestausteknisistä syistä ja alttarille päätyi seuraavana hyllystä käteen osunut albumi eli Starfog Apes.
Apesin valinta oli silleen huono että yleensä alttarille laitettavan levyn pitäisi olla jonkinlainen rangaistus vastaanottajamaalle, mutta tällä kertaa lipun alle päätyi ihan kelpo musiikkia 😦 Mutta ajankohtaisuusmielessä hyvä! Juurikin nyt on menossa Emergenza-bändikisat, ja Starfog Apes on mukana semifinaalissa On the Rocksissa 12.4.
Tutut heput lavalla ja rokkailevat hämmentävän hyvin, pitää peukuttaa äänestysaikaan. Pitäisi myös saada tehtyä se koko reissun kirjaus mutta hirvee ruuhka.
Viime kesän Peaks of the Balkans -reitin maabränditehtävä oli tilaustyö: kollega-Riitta oli tutustunut perinteeseen ja luovutti Balkanin viemisiksi priiman Akin ja Turon Hepamamas/Lievä Kantri Huijaus(?) -levyn. Kyseessä oli viimeisen päälle vintage-matsku, sillä kannessa oli vielä kiinni Poptorin markka-aikainen hintalappu. Toivottavasti osaavat arvostaa. Levy plänttäytyi siis kolmen maan rajalla sijaitsevalle Tromedja-huipulle, josta sen oli bongannut ainakin yksi jenkkipariskunta, joka tavattiin 4-5 päivää myöhemmin.
Seremoniaa oli todistamassa myös israelilainen pariskunta ja heidän kosovolainen oppaansa (45 päivää putkeen vuorilla ei edes näy oppaan naamassa).
Myös loppureissusta oltiin aika suomalaiskansallisia nakkikuoppinemme Velipojen syrjäisemmällä rannalla, joten ihan kelpo brändäystä suoritettu tuollakin _b
Peaks of the Balkansista pitää mainita vielä että nyt niiden viralliset(?) sivut on vähemmän hanurista kuin aiemmin ja etapeista löytyy jopa vähän infoakin: kts täältä!
Visit Finlandin helmikuisessa Rent a Finn -kampanjassa etsittiin suomalaisia ”onnellisuusoppaita” esittelemään mökkiä tai muuta luontoseutua kampanjaan valituille turisteille. Suomen päätyyn valittiin 8 kpl oppaita, oma tarjoomukseni Nuuksion esittelystä piisasi vain varasijoille. Videosta tuli kuitenkin aikas hieno, varsinkin kun ottaa huomioon että olin itse koko kuvausryhmä, se tiristyi yhdellä viikonlopppuvisiitillä Nuuksioon ja kengät oli hitokseen märät. Käytin myös vääryydellä&viekkaudella haltuunotettuja duunin videokamoja eikä rikos ollut ihan täydellinen, koska ohjelappuset kastuivat ja kaikki haisi savulta vielä seuraavankin viikon.
Tämmöisellä siis lähdettiin kokeilemaan:
Oli erikoistehosteet ja kaikki! Jään odottelemaan ykkösketjun loukkaantumisia.
Antti P
Eero Viittala
