Reittikirjaa: Se ken tulee viimeiseksi (Korsika), Hill of The Red Fox (Isle of Skye)

Kaksiaikaulotteinen kirjaraportti! Jari Järvelän tässä kuussa julkaistu GR20-trilleri Se ken tulee viimeiseksi, toisessa kulmassa taas Allan Campbell McLeanin 60+ vuotta sitten (1955) julkaistu Isle of Skyelle sijoittuva Hill of the Red Fox.  Teemana on: luin lähemmäs 1,5 kirjaa ja haluan lesoa. Kuvat on normaaliin tapaan varastettu.

 

Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelän trilleri Se ken tulee viimeiseksi julkaistiin syksyllä 2017 (ihan just äsken ja luin sen jo ihan itse!). Olin heti ennakkotilaajien joukossa kärkkymässä opusta Booky.fi:stä, koska tohina sijoittuu Korsikan GR20-reitille, jolla ollaan käyty epäonnistumassa jo kahdesti (kerran vuonna 2013 ja kerran vuonna 2017). Reitti on siis tuttu, ja niin se on myös Järvelälle: kirjan pohjamatskuna toimii jo omistuskirjoituksessa mainittu hänen ja JJ juniorin oma Korsikan reissu vuonna 2011, josta on mainio artikla Suomen Kuvalehdessä. Artikkelin hahmot myös hipsivät kirjaan monessakin paikkaa.

Kirjasta löytyy maistiaisluku netistä tästä osoitteesta: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789513196424_lukun.pdf

GR20:een tutustuneille kirja on mainiota luettavaa, itse ahmaisin sen alta vuorokaudessa. Miljoonan kymmenystä kisassa tavoittelevaa enemmän tai vähemmän vastenmielistä väkeä tipahtelee (sekä kuolee että putoaa) tasaiseen tahtiin ja teksti luistaa eteenpäin niin sujuvasti että pelkkiä vaellusoppaita lukevakin harppoo mielellään. Koska en lue nykyään mitään muuta kuin vaellusoppaita, nettiä ja käyttöohjeita, en pysty antamaan varsinaista kylddyyrikritiikkiä siitä onko tämä kaikkien mittapuulla hyvä jännäri. Kriitikkoa larpatessa voisi ehkä miettiä sitä että henkilöhahmot jäävät kirjaformaatissa jonkun verran ohuiksi ennen kuukahtamistaan, mutta leffanahan tämä toimisi kuten nom nom. Jos muuten Selin tarvitset kuvauspaikkascouttaajaa tai inhottavaa vaellushahmoa niin pistä pingaten.

Erityisplussaa: Cirque de la Solitude on kirjassa vielä olemassa ja siinä viitataan ainakin kahdesti kalenterista löydettäviin tapahtumiin (Asta-myrsky ja KonMari), eikä kumpikaan mene ristiin Cirquen romahtamisaikataulun kanssa. Well played! En nyt muista mikä refuge paloi mihinkä aikaan aikaan mutta kuka niitä laskee.

Jos rehellisiä ollaan: Haut Ascon autiolla hiihtoasemalla on myös terassiravintola sekä matkamuistomyymälä ja aika monesti refugeiden vahdit eivät ole punkassa pullon kanssa piereskeleviä Syvä joki -turhapuroja.

Hill of the Red Fox

Punaisen ketun kukkula eli Sgùrr a’ Mhadaidh Ruaidh on Skyen saarella sijaitsevan Trotternish-harjuvuorijöötin ulkonema. Kävimme syksyllä 2016 hamuilemassa Skyen halki kulkevalla Skye Trail -vaellusreitillä, jonka varrella kyseinen mesta sijaitsee.

Skyen reissullamme leiriydyimme kettukukkulan viereiseen laaksoon, jossa tuuli hakkasi telttamme rikki. Aamulla eksyimme itse ulokkeelle, jossa tuuli hakkasi meidät rikki ja sen jälkeen loppureissu kiikuttiinkin molemmalla puolella keskeyttämisen rajaa.  Teemaan sopivasti en ole vieläkään saanut luettua kirjaa loppuun, mutta hyvä se on. Kuten alta näkyy, kyseessä on nuorisoa houkuttelemaan tarkoitettu julkaisu.

Kirjassa on aika mainio Viisikko-henkinen meininki, ja saaren turpeenlouhimistohina välittyy hyvin. Skyellä tätä mainostettiin about jokaisen kirjakaupan ikkunassa, joten ominaismatskua pitäisi olla. Olen ostanut tämän jo kahdesti, koska ensimmäinen kappale jäi Santiago-Porton junaan. Tätä jälkimmäistä kappaletta olen puolestaan roudannut messissä aina kun repussa on ollut tilaa, ja muistaakseni ainakin kerran olen sivun tai pari lukenutkin eteenpäin. Yleisesti mainittuna pitää arvostaa sitä miten kirjassa nöösimäinen esiteini Lontoosta kasvaa turpeenkaivajaksi ja kommarivakoojien narauttajaksi. Vs. nykyään esiteinit jäävät eläkkeelle ja äänestävät kommunisteja.

Kas siinä vuosittainen kulttuuri, katsotaans jos jouluna saisin vielä kolmannen kirjan!

Kategoria(t): Kylddyyri, Ranska, Skotit | 4 kommenttia

Luolamiespihvi (se on se caveman steak)

Kiitos Eisenhower! Tai kuka luolamies sen pihvin keksikään. Nyt on tullut pari kertaa kokeiltua suoraan hiilillä grillillä paistettua pihviä, ja once you go black there’s no going back. Eli resepti on hyvinkin helppo: sisäfilettä pirun kuumien hiilien päälle noin 6+ minuutiksi per puoli (tai enemmän jos tykkää kypsästä lihasta). Kun on noukittu pätsistä, pieni raaputtelu että isoimmat roskat lähtee ja sitten maun mukaan oliiviöljyä, merisuolaa ja pippuria. Täällä on samankaltainen resepti kirjoitettuna herkullisemmin.

Sopiva paksuus pihville on vähän hakemiskysymys: esim. parin vähemmän luolamiehen sormen paksuinen jööti tuntuisi toimivan aika jees kokonaista kahden vedon kokemuksen perusteella. Hurjan paksuja on haasteellista saada ainakaan sisältä asti kypsäksi tällä meiningillä, tosin tämän kokkailun teemaan sopii hyvin se että kimpaleen sisältä tihkuu vähän veristä lientä leikatessa.

No mutta joka tap, on herkkua! Jos satut olemaan Saarijärven suunnalla liikkeellä, ota ihmeessä alkulämmöt kokkailuun Kivikauden kylästä. Laittaa raakalihan mieleen.

Samalla kokkausinnolla tuli myös testattua kotitekoinen korsikalainen salaatti. Corsen mainiossa U Passa tempu -raflassa syötyyn versioon verrattuna tässä oli pakastelohkoperunat paistettujen perunoiden tilalla, muistista otettu ”niitä aivon näköisiä pähkinöitä”, salaatti jne. vihreät ja punaiset vähän jotain randomia ja liha kuivamakkalastuja esteettisempien kinkku(?)siivujen sijasta. Kovin noms silti vaikka oliiviöljykin oli Rainbowilta. Alla kaverikuvassa raflalainen vs. Tein Ihan Ite.

Loput kuvista on omaa albumia, kato nyt kun oot siinä mutta näistä ei saa rahoja takasin.

 

Kategoria(t): Ruoka, Uncategorized | Kommentoi

GR20-revanssi (Korsika, heinäkuu 2017)

 

Mikä: 

Vendetta, bitches! Vuonna 2013 käytiin koittamassa onneamme GR20:n kulkemisessa etelä-pohjois-suunnassa, ja keskenhän se jäi. Homma tyssäsi hiukan pirun närästävästi Cirque de la Solituden juurelle, ja sen takana olisi ollut vielä muutama etappi ennen pohjoista startti-maalia Calenzanaa. Herran vuonna 2017 palattiin rikospaikalle ja kuljettiin rästiin jääneet etapit ”oikeaan suuntaan” pohjoisesta etelään, eli 3 päivää Calenzanasta Haut Ascoon. Haut Ascosta tehtiin vielä kaksi päiväretkeä, joilla tsekattiin (sortuman takia 2015 suljettu) Cirque de la Solitude sekä huiputettiin Korsikan korkein vuori Monte Cinto. Tällä kertaa saatiin pussitettua siis aikas lailla kaikki loput puuttuvat, ihminen voi nyt olla rauhassa. Paitsi että koko reitti pitää ehkä vielä joskus kulkea kerralla läpi.

2. osastossa paria päivää myöhemmin matkaan lähteneet Lauri ja Rautakansleri-Tanja kulkivat Monte Cinton huudeille Cortesta (Tavignanon laaksoa Segan refugelle ja sieltä vuoren juurelle Calacucciaan), joten heiltä olisi vieläpä bonuksena mystistä reitin ulkopuolista tietoa saatavilla jos se selviää joskus eetteristä tänne asti.

Reitti: 

DSC_0417

3. päivänä huitomassa kohti menosuuntaa. Satulalta alkaa laskeutuminen Haut Ascoon, sen takana sormen suunnassa puolestaan möllöttää Monte Cinto (pro kameramies siivutti huipun)

Vähän jo yllä spoilasin, mutta siis 3 ekaa etappia GR20:tä ja 2 päiväreissua:

Tämä oli vallan mainio siivu GR20:tä: jos tietää ettei ole intoa tai aikaa käydä koko reittiä, kolmen ensimmäisen päivän aikana näkee julmetun vaikuttavia vuoristo-osuuksia ja pääsee peri-GR20:mäisen kallionousun ja rämpimisskrämblen makuun. Haut Asco on puolestaan erinomainen tukikohta päiväreissuille Cirquelle ja Cintolle piipahtaessa, mestasta löytyy refugen lisäksi hotellia ja raflaa (talvisin hiihtokeskus) sekä (pikku)bussiyhteys junaradan varteen Ponte Leccciaan, ehkä tämän linkin takana oleva.

Reitistä varmaan kannattaa mainita erikseen vuoden 2015 uudistus, eli Cirque de la Solituden sulkeminen. Ennen kivivyöryonnettomuutta ja reitin siirtämistä pois Solitudelta mesta oli reitin kohokohta / pelätty mörkö jyrkkine seinämineen ja ketjuineen. Nyt GR20:n 4. etappi kulkee Solituden Dante-kraaterin läpi tutisemisen sijasta Monte Cinton kylkeä pitkin, ja Solitudelta on poistettu (ilman kiipeilyvarusteita edes vähän turvallisen) kulkemisen mahdollistavat tikkaat ja ketjut. Ciceronelta löytyy ilmainen päivitys uudesta reitistä. Jos Haut Ascossa viettää taukopäivää tai on muuten siellä päiväretkimielessä, Cirquen reunalle ihmettelemään ja takaisin Ascoon ennättää päivärepulla 4-5 tunnissa.

Opas:

Nyt oli kovin taloudellista kun pärjäsi hyllystä löytyneellä vanhalla kirjalla, eli vuoden 2013 painos Paddy Dillonin GR20-oppaasta päti edelleen Cirque de la Solitude -muutosta lukuunottamatta tällä pätkällä erinomaisesti. Uusi (2016 tai tuoreempi) painos kannattaa kuitenkin hommata, ettei uutta 4. etappia tarvitse pyöritellä irtolehtinä ja on sieltä vissiin eteläpäädystä myös palanut ainakin Asinaon refuge tällä välillä.

Apropoo kirja: Jari Järvelältä tulee syksyllä 2017 GR20:lle sijoittuva jännäri Se ken tulee viimeiseksi. Taustatutkimus pitäisi olla kohdallaan, kts. tämä Suomen Kuvalehden juttu.

Milloin sinne kannattaa mennä:

Heinäkuun alku oli aikas jees! Vuoden 2013 reissulla oltiin kuukautta aiemmin liikkeellä ja silloin törmäiltiin aina välillä lumeen, korkeimmilla leiripaikoilla (Petra Piana 1800 m tms.) oli jopa turkasen viileä. Nyt oli eeppisen hikistä ensimmäisenä päivänä kun noustiin Calenzanasta ylös vuorille alemmalta korkeudelta, tai no minulla oli pirun hiki kaikkina päivänä, mutta ihan vallan siedettävää kun muisti aurinkorasvan ja julmetusti vettä. Lunta nähtiin vain pari hassua länttiä Monte Cinton ylimmillä rinteillä, normireitillä ei jälkeäkään 2000 metrissäkään.  Nukkumiset tarkeni passelisti tarpissa.

DSCN1561

Ekana päivänä saattoi tulla hikipisara tai pari Calenzanasta kiivettäessä

Heinäkuuta mainostetaan ruuhkaisena, mutta meillä ei tullut kuitenkaan mitään järkyttäviä jonoja vastaan ja pitkiä pätkiä mentiin melkolailla omissakin oloissa. 2. yön leiripaikalla Carozzussa oli lieviä vaikeuksia löytää hyvää tai edes jotain telttapaikkaa myöhään saapuessa, mutta kyllä sinnekin kaikki mahtui pitkin pöpelikköä. Refugeen jos haluaa sisälle, ennakkovaraus on aika must.

DSC_0687

Ihan älyttömästi tätä enempää lunta ei tarvinnut katsella. Maistoin vähän kun eksyin.

Heinäkuussa on myös voimassa kesäaikataulut junissa, ja vuoroja on enemmän kuin alkukesästä tai syksyllä. EOS olisiko sama kuvio busseissa, niitä en tullut tsekanneeksi.

Vaikeusaste:

Sama kuin viimeksi, eli melko suolainen. Hiosti ja hapetti, sitten turtui. Tällä pohjoispään alkumatkalla tulee julmetun reippaita nousuja, ja monessa paikkaa ”pääsee” skrämbläämään rinkan kanssa aika kinkkisiäkin nelivetoa vaativia kohtia. Ensimmäisenä päivänä nousumetrejä siunaantuu suunnilleen 1550, mutta raskaimmalta tuntui silti aaltopeltikorkeuskäyräinen 2. päivä. Jos rinkan kanssa olisi pitänyt nousta Monte Cintolle (4. etapilla 1250 nousumetriä ja huipulla käynti vielä vähän lisää), se olisi todnäk ollut julmetuin rutistus: päivärepullakin reissu Haut Ascolta tuntui tekemiseltä.

Niin kuin viimeksikin tuli sanottua, GR20:tä ei oikein varauksetta voi suositella ensimmäiseksi vaellukseksi. Koska ollaan elämää ovelampia, mehän tietysti värvättiin mukaan yksi ensikertalainen (tai toinenkin mutta Rautakansleri meni toisessa osastossa eri reittiä).  Katastrofin sijasta tuli kuitenkin great success yhtä ambulanssitilausta lukuun ottamatta: Haikki-Maikki aloitti vaellusharrastuksen kerralla syvästä päädystä ja kiroili tiensä Haut Ascoon ja Cirquen reunalle asti kuten pomo. Cirquelta palatessa silpoutui sitten jalka, mutta diplomi oli jo ehditty ansaita ainakin pariin kertaan.

 

Miten sinne pääsee:

Viime reissulla lenneltiin Ajaccioon, koska aloitus oli eteläpäädyssä saarta. Nyt kun startti tehtiin oikeasta suunnasta, tartuttiin tilaisuuteen napata lautta Nizzasta.

 

Menomatkalla käytettiin Moby Linesin lauttaa Nizzasta Bastiaan, paluumatkalla puolestaan Corsica Ferriesin vehjettä Bastiasta Nizzaan. Hinta oli 30 euron tuntumassa per suunta. Molemmat saa varattua ainakin Direct Ferriesin kautta, tosin kannattaa ehkä asioida suoraan Mobyn tai Corsica Ferriesin kanssa jos siihen löytää konstin. Molempiin suuntiin mennessä lautat olivat myöhässä, ja paluumatkan lentoihin sopiva lautta siirrettiin lähtemään 6 tuntia myöhemmin eri kaupungista. Tästä johtuen jouduimme vaihtamaan paluumatkan päivää aikaisemmin lähtevään lauttaan ja ajamaan 3 tuntia saaren eteläpäästä aamuseiskaksi satamaan.

Turauksen kruununa lippujen siirtomaksun luvattua palauttamista on tullut kyseltyä jo kolmeen kertaan ilman minkäänlaista vastausta. Nizzasta saarelle mennessä otettiin yölautta, eli iltakympiltä lähtö Nizzasta ja 8:00 saapuminen Bastiaan: tämä oli vallan toimiva systeemi kun hyttikin sisältyi. Jos aikoo syödä laivalla, ateria kannattaa ostaa lipun kanssa etukäteen, tiskiltä hinta on jäätävä.

 

Menomatka oli huomattavasti paluuta vähätraumaattisempi mm. siksi että Moby Linesin laiva oli joku vanha porolautta. Oli pallomeret ja Sega Rallyt, hanoissa näkyi vielä Pietra-tarran alla Lapin Kulta, ja respan kelloissakin oli Suomen ja Venäjän liput.

Jostain syystä lautat eivät ainakaan hakemalla näyttäneet kulkevan Calviin, joka olisi ollut paljon näppärämpi satama (vartin ajomatkan päässä reitin alusta eli Calenzanasta). Tämän takia aamulautalta kirmattiin nappaamaan 9:n juna Bastiasta Calviin (n. 15-20 euroa ja 3 h). Junat toimivat tällä visiitillä saarella aina erinomaisesti, vuoroja oli vähänlaisesti mutta tilaa kuitenkin riitti ja aikataulussa mentiin. Toisinko merde-veneet.

Kommenteissa vinkataan paljon näppärämpi satama paljon enemmän lähellä Calvia eli L’Ile Rousse: kiitos Leningradka!

Korsikan junissa kannattaa siis hoksata kesäsesonki: näemmä 26.6. alkaa kesäaikataulu, jolloin vuoroja on enemmän eli edes joskus.

DSCN1517

Tyytyväiset junamatkustajat Calvissa. Ottakaa lauttaputainit mallia miltä asiakkaan naaman pitäisi näyttää. Tai no ehkä ei Eerosta.

Ruoka, vesi, majoitukset:

DSC_0055

Tällä reissulla lähdettiin liikenteeseen pelkillä tarpeilla, ja homma toimi mainiosti. Painossa säästää julmetusti telttaan verrattuna, ja heinäkuun keleissä tarkeni ihan kyllin. Myrskyssä olisi kyllä ehkä voinut alkaa arveluttaa.

Kaksi ensimmäistä yötä yövyttiin refugeiden lähimaastossa tarpeissa. Leiriytymismaksu on suunnilleen 7 euroa per henki, refugessa sisällä nukkuminen puolestaan maksaa 12-15 euroa jos sinne mahtuu (varaa etukäteen). Refugeissa myytiin aikas kiitettävästi pöperöitä ja kylmää oluttakin löytyy, joten omia ruokia ei välttämättä tarvitse kantaa kuin päivällä syötävät suklaapatukat tms. välipalat. Refugeissa syöminen ja juominen on tosin pykälän tai pari kuivamuonaa hintavampaa, alla Ortu di u Piobbun hinnasto.DSC_0078

Refugeista pitää mainita erikseen vuoden 2013 jälkeen scifimäisen kehitysloikan ottaneet uutuuttaan hehkuvat vessat: reiät lattiassa oli korvattu suorastaan luksusmaisilla polkemalla vedettävillä pömpeleillä, ja ainakin yhdessä kopissa oli jopa hetken vessapaperiakin :O Suihkut olivat onneksi edelleen kylmiä ettei ihan pilalle hemmoteltu.

Kolmantena yönä ökyiltiin ja napattiin hotellihuoneet Haut Ascosta. Ascosta löytyy siis sekä refuge sekä hotelli. Hotellista maksettiin muistaakseni noin 40-50 euroa per naama aamiaisella höystettynä kun nukuttiin 2×2 hengen huonekompleksissa, ja parin tarppiyön sekä kolmen hikisen päivän päälle oikea punkka maittoi eri hyvin.

DSC_0460

Harri on innoissaan Haut Ascon terassista

Haut Ascon hotellin kyljessä on ravintola, jossa kannattaa syödä jotain ihan muuta kuin pihviä koska se on sitkeää. Ensimmäisenä iltana syötiin menutyylinen paketti joka upposi vaelluksen päälle ison peukun väärtisti eikä hintakaan ollut tyystin ryöstöä. Korkealla sijaitseviin refugeihin verrattuna taksat hotellilla olivat jopa vähän lempeät koska paikkaan pääsee kuitenkin myös autolla eikä pelkästään kengällä, aasilla tai helikopterilla.

DSC_0057

Kaasukokkailu oli lähellä jäädä pois ohjelmasta, mutta ratkesi viime hetkellä kommunismin avustuksella.

Retkiruokailu oli kompastua tyystin vääränlaiseen kaasuun. Juoksimme oikeanmallisen kaasupullon perässä sekä Nizzassa että Calvissa, mutta niitä Suomessa myytäviin keittimiin sopivia kierteitä ei näyttäisi tärppivän siellä lainkaan mistään. Lauri ratkaisi tämän viime reissulla adapterilla joka syö myös ulkomaisia kaasutörppöjä, meiltä taas meinasi jäädä ratkaisematta kokonaan. Calenzanan leirintäalueelta löydettiin kuitenkin aamulla reitille lähtöä tehdessä jonkun kierrätyslaariin lahjoittama kaasunjämä oikeilla kierteillä. Refugeilla oli kuitenkin myös yleisessä käytössä olevia kaasukokkauspisteitä, joten olisi ne pussiruuat saanut sielläkin sitten syötyä ainakin illalla.

DSC_0757

Vesi ei myöskään ollut suuremmin ongelma, kun tajusi tankata tarpeeksi siitä tällä pätkällä yleensä reitin puolivälin tienoilla tulevasta viimeisestä vesipisteestä. Niitä vesipisteitä siis kuitenkin oli matkan varrella, ja jopa siinä kohtaa missä opaskirjassa väitetäänkin. Kuuma keli lisää hörppimisvaatimuksia, joten ihan hirveästi ei kannata koittaa optimoida painoa tai riskeerata että olisiko tuolla vartin päässä vielä yksi mesta ennen lopun kuivaa osuutta.

Päivä 1: Calenzana – Refuge d’Ortu di u Piobbu (12 km, 7 h)

DSCN1549

Raskasta päivää odottelevia naamoja. Näyttää vähän kuin olisivat lauttafirman asiakkaita

Oppaassa muistetaan varoitella useampaan otteeseen siitä miten reipas litsari ensimmäinen päivä on kävelyä aloittavalle: 1550 metriä nousua ja 235 laskua. Tätä oli tullut jännättyä porukalla koko matka starttiviivalle, joten ehkä siitä syystä yllätyimme siitä miten epämurhaava paketti ensimmäisen päivän urakka loppujen lopuksi oli. Tarpeeksi kun psyykkaa kituvansa rinteessä niin siihen ehkä turtuu etukäteen.

DSCN1546

Edessä olevien nousumetrien lisäksi jännitystä aiheutti ehkä vähän myös Maikin rinkka, jonka takana kuvassa näkyy tuurilla ja pinnistämällä pieni osa Calenzanan kylästä.

Aloitimme reissun siis taksikyydillä Calvista Calenzanaan, hintaa kyydille tuli muistaakseni just se 50€ minkä äijä lähtiessä arvioikin. Kaupan päälle taksikuski valisti meitä mm. lumitilanteesta (ne pas ollut enää niegeä) sekä lähistöllä sijaitsevasta tuhannen muukalaislegioonalaisen leiristä. Yövyimme aloitusta edeltävän yön Calenzanan leirintäalueella, jossa kannattaa koittaa hoitaa itsensä kauemmaksi tiestä: paikallisilla oli joko joku syy juhlia tai sitten perinteenä valvottaa GR20:lle lähtijöitä, ja koko yön joku paviaani pärisytti mopediaan tms. ruohonleikkuria viereisellä tiellä.

DSCN1530

Meillä leiri oli tietysti aitiopaikalla: tuossa vasemmalla 15 metrin päässä kulkee autotie

Calenzanassa on ensimmäisen ylämäen päässä GR20-teemainen ravintola, josta sai niin hyvää yrteillä ja oksilla maustettua oliiviöljyä että tankattiin sitä koko pullo illalla pitsalla käydessä. Tarjoilija vilkaisi putelia pariin otteeseen pöytää tyhjentäessään. Saman ylämäen puolivälistä löytyy myös kauppa (muistaakseni Spar), joka ei tosin ollut vielä auki aamulla lähtiessä tai illalla kylillä käydessä.

Ensimmäisen etapin aluksi kuljetaan siis Calenzanan läpi kohti kukkuloita. Alkumatka ja oikeastaan koko ensimmäinen päivä on hämäävän mukavaa maastoa metsäpoluilla ja kasvillisuutta pukkaavilla kukkuloilla. Vaikka hiki tihkuukin minkä kerkeää ja korkeusmetrejä kertyy se puolitoista tuhatta, ihan jäätävän jyrkkiä tai kallioisia mäkiä ei vielä tule vastaan. Päivä tuntuu ehkä vähän niin kuin pelipaikan lähestymiseltä.

DSCN1557

Alkumatkasta tulee usein vilkuiltua taaksepäin Calenzanaan ja optimismiarvailtua montakohan sataa metriä nousua on jo tehty. Pessimisti ei pety.

Matkalla tutustutaan mm. pariin vanhempaan valtiomieheen, brittiä ja aussia. Toinen on sopivasti lääkäri niin kulkeminen heidän kanssaan about samaa tahtia käy hyvin.

DSCN1589

Ensimmäisen päivän loppupuoliskolla ollaan jo menossa pois metsämaisemista ja se mainoksessa luvattu kivimaisema alkaa pilkottaa nurkan takana

Suunnilleen 800 metrin korkeudessa tulee hyvä spotti ensimmäiselle tauolle ison kivirykelmän huudeilla, ja sitten heti perään n. puolentoista tunnin jälkeen Bocca a u Saltun näköalatanteella 1250 metrin kohdalla. Saltussa alkaa jo tuntea olevansa voiton puolella, koska päivän päätepiste sijaitsee enää n. 300 korkeusmetriä korkeammalla. Ajassa mitattuna maaliin on kuitenkin vielä useampi tunti, joten Saltussa on hyvä pysähtyä nappaamaan suklaapatukkaa ja tuulettamaan maisemien ääressä.

DSCN1583

Jottei menisi ihan ensimmäisen päivän helppouden dissaamiseksi, niin on siinä siis kiipeämistä ja välillä maastokin tekee vähän tepposia. Vaativimmasta päästä GR20:n etappeja tämä ei silti minusta ollut vaikka tietty reilusti puuskuttamaan pistääkin.DSCN1593

DSCN1615

DSCN1604

Lopussa kierretään U:n muotoista rinnettä niin että Refuge d’Ortu di u Piobbu pilkottaa jo kaukaa näkyvissä väärällä puolella U-kirjainta. Huonompana päivänä pistäisi närästämään kun joutuu tuijottamaan maalia pitkän loppulähestymisen ajan, mutta alkuinnostuksessa sekään ei pistänyt harmittamaan. Maikkikin alkoi muistaakseni kiroilla vasta seuraavana päivänä.

DSCN1618

Refugen alla aukeaa julmetun laaja rinne täynnä leirintäspotteja, mutta väkeäkin piisaa tonttia vastaavassa satsissa. Eero sai kuitenkin scoutattua meille mukavan paikan metsiköstä alueen laitamilta kunhan viinin kittaamiseltaan kerkesi.

DSC_0054

Bretagnelaista urheiluhenkeä

Illalla piti tuhota pois repusta 400 gramman jumppapaino eli äidin mukaan laittama muikkukukko. Ultralight-retkeily ei ollut yleisesti kovin hyvissä kantimissa tällä reissulla.

DSC_0063

Jonkun ihmeen kautta illalla ilmaantui jokunen ylämaan hyttynenkin, mutta maisemat hämärtymisen aikaan olivat useammankin raaputuksen väärtit.

DSC_0087

Päivä 2: Refuge d’Ortu di u Piobbu – Refuge Carozzu (8 km, 6,5 h)

DSC_0077

Ortun refugea ja elukoiden hanureita aamuauringossa

DSC_0075

Jostain syystä GR20:llä on aina kyltit vinossa. Vastakkaiseen suuntaan Calenzanaan olisi melko paljon leppoisampaa rullata viimeinen päivä, pitääpäs pistää korvan taakse.

Ennen lähtöä hengattiin pitkään ja hartaasti aamiaistamassa Ortun yleisellä keittopaikalla, jossa kannoimme oman kortemme kekoon tussaamalla ”siivoa jälkesi” -ohjeet pihan kaasulevyrivistön väliseinään molemmilla kotimaisilla siitä jo löytyvien vähäisempien eurokielien jatkoksi. Städä din skit, var så god!

 

Alkumatkasta pääsee lonnimaan verrattain helpossa metsäisessä maastossa pitkin polkuja ja pienehköjä kallionousuja, kunnes tunti-puolitoista myöhemmin pölähdetään raunioiden ohi pieneen laaksoon joen varteen: opaskirjasta luntattuna kyseessä ovat Bergeries de la Mandriaccia sekä Ruisseau de la Mandriaccia.

DSC_0122

Mandriaccian rauniot olisivat mainio leiripaikka jos jostain syystä päätyy kulkemaan 1-1,5 tuntia ohi tai vajaaksi Ortun refugesta.

Raunioiden vieressä sijaitseva jokilaakso olisi muuten loistava spotti lepuutella pitempäänkin, mutta kuten oppaassakin erikseen mainitaan, joen ylityspaikan ympäristö on muurahaisten valtaama ja ne puolustavat reviiriään paholaisen innolla. Mandriaccian jälkeen alkaa päivän iso nousuosuus ja metsämaisemat jäävät vähitellen taakse. Oikeaa kivistä ja terävähampaista GR20:tä kohti! Puuskuttaen.

DSC_0138Murkkujen laaksosta on noin 450 kivistä ja kovin urheilullista nousumetriä Bocca Piccaian näköalapaikkaan. Jossain about sinne nousemisen puolivälissä reitti kulkee polussa melkeinpä kiinni olevan kivestä pilkistävän vesiputken ohitse: omien huomioidemme mukaan se vaatimattoman näköinen piippu taitaisi olla päivän etapin viimeinen vesipiste ennen maalia ja kannattaa hyödyntää. Reitillä oli vielä vähän sen jälkeen epämääräisiä ”Source”-kylttejä, mutta niiden mukaan hortoilemalla vedimme vesiperän (siis ei vettä) ja loppumatkalla uhkasi tulla jano. Toinen tämän mäkiosuuden muistiin kirjaamisen arvoinen tapahtuma oli Maikin ansiokas tuplarumasana eilisen päivän rasitusten ja polulle tunkevien oksien ahdistamana. Piti ihan tarkistaa oliko Mikko kuitenkin hiipinyt jostain reitille salaa messiin.

DSC_0157.JPG

Pojat tankkaa lisähappea Bocca Piccaialla. Minun lisähappea, perkele.

DSC_0165

Lääkäri ja sen kaverikin oli siellä

DSC_0168

Mekin oltiin siellä!

Bocca Piccaian älyttömän makian näköalapaikan jälkeen nykäistään vielä joitakin kymmeniä korkeusmetrejä ja rikotaan 2000 metrin katto. Samalla alkaa päivän vaativin osuus, eli opaskirjan korkeuskäyräkuvassa ”suhteellisen tasainen” marssi kallioisella harjanteella kohti EI IKINÄ saapuvaa viimeistä boccaa, josta alkaa loppulaskeutuminen laaksossa odottavaan refugeen. Korkeuskäyrässä suunnilleen kananlihalta näyttävä aaltopeltikuvio osoittautuu ihan omin jaloin livenä kuljettuna ihan oikeiden mäkien raskaaksi ylös ja alas jyystämiseksi, ja maastokin muuttuu rosoiseksi.  Maisemat pysyttelevät kuitenkin onneksi myös edelleen osastolla hulppea.

DSC_0257

DSC_0185

 

DSC_0209

DSC_0206

DSC_0249

Jonkin aikaa harjanteen kanssa painittuamme saamme niskaamme reissun ensimmäiset ja taisipa olla myös ainoat pilvet, ja pitää vetää ihan takkia päälle. Sekin taisi olla reissun ainoa kerta sitä laatua. Fiiliksiä viilensi myös se, että siksakkaaminen ylös ja alas ei vaan meinaa loppua. Jokusen kerran joutuu myös vetämään nelivetoa sellaisissa kiipeilyradoissa jotka jännäsivät vaikka niitä osasi odottaa, ties sitten miten paljon lämmittivät ensikertalaisen mieltä. Tai kuulosti kyllä vähän siltä että ei ehkä palio.

DSC_0288

On siinä reitti, merkit ja kaikki

Ihan s*****n pitkän rämpimisen jälkeen saavutetaan Bocca d’Avartoli, joka hoksataan hetken juhlimisen jälkeen siksi ensimmäiseksi boccaksi eikä siksi jälkimmäiseksi josta lähdetään alas laaksoon. Lämmitti se silti hetken ja ansaitsee tulla kirjatuksi muistiin.

DSC_0286

No sit oli vielä varmaan lähemmäs tunti ylösalas junttaamista. Joissain kohdissa saattaa olla hyvä sauma eksyä reitiltä ainakin sumussa, meillä jouduttiin ilmankin hetken aikaa huutelemaan karkulaista takaisin laumaan kun oli posottanut ylös kääntymisen ohi.

DSC_0289

Tämä oli se oikea eli jälkimmäinen bocca. Eero on haltioissaan.

Vihdoinkin se lasku saapuu! Bocca Innuminatan (aka Bocca Carozzu) 1865 metristä laskeudutaan viimeisten 2 kilometrin aikana karvan alle 600 korkeusmetriä eli 1270 metriin Refuge Carozzuun. Harjulla spedeilystä väsyneenä myös tämä laskeutuminen käy työstä, ja askeliaan joutuu varomaan jyrkillä kalliobaanoilla.

 

Vähitellen Carozzun refuge kuitenkin pomppaa vastaan metsiköstä. Tai ei varsinaisesti pomppaa, koska rakennuksen näkee jo kaukaa rinteestä loppulaskeutumisen aikana, ja taas ahdistaa kun ei ikinä päästä perille. Paikka on todella mukava mutta illan peränpitäjien joukossa saapuessa myös todella täynnä, ja telttapaikkaa joutuu etsimään jaksamiseen nähden turhan kauan. Leiripaikat on ripoteltu pienille aukioille metsään, ja joka paikassa risteilee polkuja aukioiden välissä. Tukimme yhden risteyksen ja tuuppasimme lipun kepinnokkaan merkiksi siitä että ei kannata kritisoida ku ei myö tajuta.

DSC_0312

DSC_0317

Carozzun refuge. Tälläisia Quechuan vuokratelttoja on viljelty vissiinkin about kaikkien refugeiden lähimaastoon laiskoille paskiaisille jotka eivät välitä roudata sellaista itse.

Yö sujuu varsin hyvin ja vähillä vaurioilla ainakin omalle joukkueelle. Maikki kippaa kerran pimeässä nurin ja kiroilee jo ilmassa niin äänekkäästi että puolisen tusinaa muuta leireilijää säntää tarkistamaan onneksi vähäisiksi jääneitä vahinkoja. Pimeissä ja kylmissä suihkukopeissa sen sijaan GR20 vaatii ensimmäisen uhrinsa, kun jo ensimmäisenä päivänä muutenkin vaikeasti liikkunut kanukki mätkähtää nurin suihkussa ja väitteistään huolimatta ei ole ihan kunnossa. Seuraavana päivänä ilmeisesti tuli noutaja eli evakuointi alemmille maille ja retki jäi sillä kertaa kaksipäiväiseksi.

DSC_0306

Naapuri käytti ovelasti maastonmuotoja hyväkseen. Kummun oikealta puolelta kuultiin lennosta suoritettua kiroilua pimeän saavuttua.

Päivä 3: Refuge Carozzu – Haut Asco (6 km, 5,5 h)

DSC_0433

Päivän loppukolmanneksella lähestymässä piiiiiiiiiiiiiiitttkkääääääää laskeutumista Haut Ascoon

Kalenteri oli tässä kohtaa nytkähtänyt heinäkuun 5. päivään, mikä tarkoitti 2. osaston liikkeellelähtöä Cortesta laaksoa pitkin: Laurin ja Tanjan oli suunniteltu ilmaantuvan toiselle puolelle Monte Cintoa jonnekin Calacuccian huudeille seuraavan päivän päätteeksi. Me taas saapuisimme vuoren nilkoille vastakkaiselle puolelle mäkeä Haut Ascoon tämän päivän maalissa, ja sitten pähkäiltäisiin miten poppoot yhdistetään (Cinton huipulla tapaaminen oli ollut aika vahvoilla esityslistalla) ja minnekäs seuraavaksi. Tämä oli siis suunnitelma ja sitä lähdettiin toteuttamaan vallan reippaina.

 

Hetikohta refugelta lähdön jälkeen laskeudutaan vähän matkaa laaksoon ja ylitetään joki riippusiltaa pitkin. Joessa ja myöhemmin jalkojen alla rinteessä on isoja sileitä kivilaattoja, joille opaskirja tarjoaa nimeksi ”Spasimata Slabs”. Liukkaalla kelillä niiden päällä sutiminen olisi hanurista, ja tällä osuudella onkin reippaasti kettinkiä avittamassa huonomman pidon sattuessa.

DSC_0358

Vähän tuon ison sileän kivijötkäleen mallisia siis ne Spasimatan laatat. Joessa olisi sillan kohdalla vallan kelvolliset uimapaikat, meillä ei tullut heti aloituksen jälkeen vielä tarvetta uimabreikille.

Matkaan oltiin päästy varsin ookoo aikaan, ja jokea seuraileva alkunousu päästiin tekemään siunatussa varjossa. Jossain joen päässä olevan vesiputouksen nurkilla kannattaa tankata vedet, koska sen jälkeen aletaan nousta taas hanattomalle korkealle kallioharjulle.

1860 metrin korkeudessa törmätään fake news -vesielementtiin eli juomakelvottomaan Lac de la Muvrellaan, suunnilleen vähän yli puolivälissä päivää.

DSC_0398

Tuossa oikealla alhaalla puskien keskellä pilkottaa Lac de la Muvrella. Vesi ei kelpaa juotavaksi, mutta moni siinä näytti uivan. Mainio tauko- ja maisemapaikka joka tapauksessa.

DSC_0396

Kovin pitkään siinä ei ehtinyt tosin hengata, koska Harrilla oli taas pirunmoinen kiire. Lounaskin piti lykätä ylämäen loppuun pääsyyn, koska silloin tietysti tarvitsee eniten voimia.

Lac de Muvrellalta ei ole enää suunnattoman pitkä matka seuraavaan pysähdyspaikkaan, pieneen näköalaspottiin johon saavuttua on suorittanut leijonanosan päivän kiipeämisestä. Siinä sai pitää lounastauon, tosin näköalatasanne oli sen verran pieni että siellä meinasi tulla jopa pykälän ruuhkaa.

DSC_0401

Tästä spotista näkee aika lailla koko loppusuoran pitkin harjua Bocca a i Stagnille, eli siihen ihanaan mäenpalaan josta aloitetaan alamäki kohti maalia. Monte Cintonkin kärki möllöttelee jo siellä horisontissa, eli tuolla kuvan keskellä hobitista loivasti yläoikealle.

DSC_0416

DSC_0404

Joku puolalainen tyyppi jolla oli paras hattu. Porukassa matkatessa sosialisointi jää huonoihin kantimiin kun pitää jutella tuttujen eikä tuntemattomien kanssa: synkkää.

DSC_0430

Näköalaspotin jälkeen saavutetaan Bocca a i Stagni melko piakkoin, ja siellä on taas otettava kuvia. Haut Asco ilmestyy tässä kohtaa näkyviin laaksossa, ja edessä on enää noin puolentoista tunnin laskeutuminen kohti terassia. Matka tuntuu (ei niin kovin yllättäen) hitaalta ja pitkältä, ja alamäki on ensimmäiset kaksi kolmannesta sen verran jyrkkä että reisissä huomaa jarrutelleensa. Useammat lipat ovat lähellä irtosorassa.

DSC_0443

Kuvan keskellä oleva vaaleampi läntti metsän keskellä olisi niin kuin Haut Ascoa

DSC_0445

Välillä mentiin tasaistakin vaikka piti mennä alaspäin. Buu! Mutta puut olivat nättejä.

Laskumetrejä boccalta kertyy taas kuutisensataa, kun tiputellaan kahdestatonnista Haut Ascon 1420 metriin. Vesi on taas vähissä kaikilta muilta paitsi Maikilta, joka ei meinaa millään suostua luopumaan kahden litran varavesistään kun ei ikinä tiedä jos viimeisen kolmen vartin aikana vaikka haaksirikkoudutaan.  Maali tulee silti vastaan vääjäämättä!

DSC_0457

DSC_0458

Haut Ascon refuge-hiihtokeskus-hotelli-ravintolakompleksin pihalla olevan kyltin alimmassa lätkässä ilmoitetaan Cirque de la Solituden olevan ferme.  Näytän sille näköjään keskisormea, tai jotain muuta ammattivalokuvaajan uloketta.

Ascossa on ihan kaikkea, varsinkin loistava terassi. Juhlimme tänne asti pääsemistä hotellimajoituksella, ja sitten illalla juhlitaan vielä muutenkin sen verran että britit käyvät pöydässä sanomassa että olivat kyllä kuulleet suomalaisista mutta silti kunnioitettavaa suorittamista. Saimme synninpäästön (kai) kun selostimme että olimme korvamerkanneet seuraavan päivän taukoiluun ja/tai päiväretkeilyyn.

DSC_0468

Retkeilymedia Aholalta sai vielä vähän aikaa sitten tätä komeaa Efesolaiskirje-paitaa mikä on tuon ruman pojan päällä, mutta nyt ne on kai loppu? Hahaa myöhästyit

Päivä 4: pikkureppuretki Cirque de la Solitudelle Haut Ascosta (4-5 h)

DSC_0515

Tuolla ylhäällä se paholaisen kattila on. Laaksosta käsin katsottuna ei näytä niin jäätävältä.

Lepopäivänä arvotaan että mikäs olisi hyvä tapa viettää taukoa. Itselläni välähtää mielessä niinkin radikaali ajatus että voisi jopa levätä, Eero ja Harri taas pyörittelevät mielessään ajatusta Paglia Orban huiputuksesta. Kun kirkastuu että sen juurelle olisi 1,5 päiväetappia, jopa urheiluosasto kallistuu vähän lungimman päiväohjelman puoleen.

Viime reissulta pahasti hampaankoloon jäänyt Cirque de la Solitude houkuttaa sekä revanssimielessä että inhimillisen etäisyytensä puolesta. Haut Ascosta pääsee sen reunalle oppaan mukaan 2,5 tunnissa, ja paluumatka alamäkeen menee sitten tietty vielä pikaisemmin. Pikkurepuilla ja jäniskärkiosastolla matka meni vielä vähän sitäkin nopeammin.

Kyseessä on siis reitin vanha 4. etappi, joka on nykyään korvattu Monte Cinton rinteelle kiipeävällä vaihtoehdolla, kun Cirque de la Solitude otti ja romahti vuonna 2015. Useampi patikoija kuoli vyöryssä, ja paikka arvioitiin niin riskialttiiksi että sieltä napattiin ketjut ja tikkaat veke. Cirquen läpi kulkeminen vaatii nykyisellään kiipeilyä ja mahdollisesti myös tosi ison kypärän. Reunalta sitä voi silti edelleen piipahtaa ihmettelemässä ihan turvallisin mielin, tosin meillä sekin johti ambulanssitilaukseen.

DSC_0556

Cirquelle nousulta katsaus taaksepäin kohti ekan kuvan laaksoa

Reitti Ascolta Cirquen reunalle on mukavan simppeli: refugen edestä lähdetään seuraamaan hissin linjaa metsäiseen ylämäkeen niin pitkälle kuin kaapelia riittää, ja sitten onkin enää yhden laakson verran talsittavaa ennen loppunousua. Suunnilleen 2 tunnin kohdalla lopun kallioisen nousun alkukohdilla osutaan Altoren refugen raunioihin, huudeilla virtasi myös vesitankkaukseen soveltuvia puroja. Oli lampikin. Altorella tavattiin kaksi toisesta sunnasta ilmaantunutta ranskaksi meistä kovin huolissaan ollutta heppua, joille piti vakuutella kymmenisen minuuttia että ei mennä kattilaan sisään, kurkataan vaan. Ilmeisesti jotain pulmaa on vielä ollut vanhoilla ohjeilla (tai muuten vaan kovapäisesti) kuopan läpi kulkemaan pyrkivien kanssa.

DSC_0542

Altoren raunioiden ympäristöä. Tuosta ylös puoli tuntia ja Cirqueta pukkaa.

Viimeinen puoli tuntia on sitten nousemista Col Perdun eli Bocca Tumasginescan reunalle (2183 m), josta Cirque de la Solitude alkaa. Kraateri näyttää julmetun vaikuttavalta, mutta ei sieltä kuitenkaan nahkaisia piruja lentele ulos kuten ennakkohypetyksen perusteella olisi vähän odottanut. Hirmuisan jyrkkää ja tiputusta epämiellyttävän läheltä ihmettelevää rinnettä siinä kyllä on heti alkuun tarjolla.

Itse tyydyin ensimmäisen tasanteen näkymään, Eero ja Harri piipahtivat vielä mutkan takana ihmettelemässä. Korppi (oik.) ja Maikki pitivät seuraa odotellessa.

DSC_0589

Paluumatkalla päästiin mekin vuoristokatastrofin makuun! Oltiin jo lähestymässä verrattain tasaista maastoa, kun Maikki löysi vinon kiven ja sen jälkeen terävän kiven.

DSC_0633

Onneksi matkassa oli repun remmi, vessapaperia ja reservin lääkintämonsieur Eero. Koipi murjoutui sen verran pahasti auki, että minut lähetettiin kirmaamaan (lol) edeltä Haut Ascoon valmistelemaan parempia siteitä ja ambulanssin tilaamista tikkausta varten. Paluumatka ja miksei nousukin sujuu muuten pikaisimmin kun seuraa hiihtohissin linjaa ihan sen alla, eikä maisemareittiä viereisessä metsikössä.

DSC_0643

Me rikottiin meidän rookie 😥

Ambulanssilla kesti noin tunnin verran kavuta lähimmästä ambulanssivarastosta Haut Ascolle. Puhelimessa refugen isännän kautta tulkattuna oli ollut puhetta että potilas olisi vietävä kaupunkiin tikattavaksi eli yönylireissuksi menisi, joten odotellessa pakattiin sairaalareissulle kamat ja soiteltiin vakuutusfirmaan. Sellainenkin pointti tuli vakuutuspähkäilyjen ohessa esille että kannattaa tarkistaa onko yksityinen vai julkinen hoitovehje ja -paikka. Ascolle tuleva oli mukavasti julkinen.

No sitten se ambulanssi tuli, 3 äijää tutki jalkaa ja asensi paremmat siteet, ja sitten se ambulanssi lähti. Jättivät Maikin kuitenkin vuorille kitumaan sairaalakeikan sijasta. Yksi niistä sanoi ”I’m a doctor” ja nauroi, joten kai se oli ihan OK. Ilmaista ainakin!

Päivä 5: päiväreppuretki Monte Cinton päälle Haut Ascosta (7-8 h, tai mulla 12)

DSC_0721

Spoileri heti kärkeen: päästiin huipulle ja turmeltiin norjalaisten risti. Score!

Reissu paketoitiin piipahduksella Monte Cinton päälle. Piipahdus on tässä kohtaa kohtuullisen alimitoitettu termi, koska huipulle veivaaminen Haut Ascosta vie about 5 h ja paluu alas imaisee sekin helposti  3 h (oppaassa 7 h menopaluu). Nousua ja laskua kertyy molempia 1450 metriä, eksymällä niitä tulee vielä vähän lisää.

DSC_0665

Reitin alkupuoliskolla seuraillaan jokilaaksoa ja kiivetään kohti vesiputouksen päällä möllöttävää tasankoa.

Tämä pätkä on nykyään vaihtoehtoisen päiväretken sijasta GR20:n virallinen 4. etappi (koska Cirque rikki), joten reitti löytyy seuraamalla uudenkarheita punavalkoisia merkkejä. Siitä suoraan Ascon ravintolan terassia vastapäisestä metsiköstä lähtee polku, ja metsän jälkeen tulee silta. Sillan jälkeen tulee sitten hiukan pirusti ylämäkeä.

Päivä on varmaankin ruuhkaisin koko matkalla, koska rinteessä ovat sekä GR20:n kulkijat (täysillä rinkoilla fyi saakeli) että Cintolle suuntaavat päiväretkeläiset. Aina välillä piipahdin suosiolla tupakkatauolle syrjemmälle rinteeseen ja päästin isomman letkan jatkamaan ohitse. Eero ja Harri eivät blokanneet minun kulkuani, koska he olivat huomaavaisesti ryynänneet hurjaa tahtia edeltä.

DSC_0666

Iloinen kiipeilijä

2150 metrin korkeudessa tavoitetaan Bocca Borban läheinen tasanne, jossa on hyvä sauma taukoilla ja tankata putelia. Kiipeämistä on siinä kohtaa vielä reipas satsi jäljellä, mutta tasanteelta lähdön ja kohta sen perässä saapuvan Lac d’Argentun jälkeen alkaa jo maistua hieman loppusuoralta. Argentu taitaa olla viimeinen vesipiste ennen huippua ja ensimmäinen sieltä palatessa: paluumatkalla käväisin siinä myös uimassa. Koleahko.

DSC_0760

Lac d’Argentu aka meitsin jäävesiuima-allas

DSC_0685

Nousun loppumatkalla alkaa mennä jo kohtuullisen jylhäksi ja joitain lumilänttejäkin tulee vastaan

Argentun lammen jälkeen aikansa tahkottuaan saavuttaa väli- eli valehuipun suunnilleen 2650 metrissä. Tässä kohtaa tuntui siltä että ookoo, olihan se saatanasta mutta ei nyt ihan mahdoton. Monte Cinton varsinaiselle huipulle on kuitenkin tästä vielä ihan tarpeeksi ja vähän enemmänkin matkaa.

DSC_0694

Feikkihuipulla tauottamassa. Rinkalliset kulkijat tuppasivat jättämään kantamukset tähän ja käymässä sivupiston Cinton huipulla kevyemmällä selällä.

Tästä pisteestä menee hetki ennen kuin hahmottaa missä se varsinainen huippu on, ja sitten tirahtaa pieni kyynel ja iso kirosana.

DSC_0700

Tuollahan se huippu olikin. Harjua pitkin pitää vielä kiertää oikean kautta koukkaamalla vähän alamäkeen ennen viimeistä laskettelurinnettä.

Reitti on helppo hukata lopussa, ja rinteissä kysellään vastaantulijoilta että mites tää nyt meni ja jotkut kadotetut sielut huutelevat ylämäen umpikujista pääseekö tästä alas reitille (ei pääse). Huonolla kelillä tämä osuus olisi jäätävän epämiellyttävä l. vaarallinen ja närästysmittarin tappiin vetävä. Kuivillakin kengillä meinaa lipsua.

Varsinaiselle huipulle rämpiminen vie minulta varmaan lähemmäs tunnin, Eero ja Harri ovat tosin jo kerenneet kypsyä auringonpaisteessa jonkin tovin kun ennätän perille.

DSC_0735

Jossain opuksessa mainitaan huipulla olevan rauniomaja tai useampi, ja olimme pohtineet sitäkin vaihtoehtoa että sellaisessahan voisi olla yötäkin. Onneksi ei lähdetty sillä ajatuksella liikkeelle, koska paljoa yli puolen metrin korkuista muurinjämää ei ainakaan itselleni osunut silmään.

DSC_0708

DSC_0713

Tangolevy piti tällä kertaa jättää asentamatta, koska huipulla ei ollut sopivaa roskauspistettä. Norskien liputukset me sentään saatiin turmeltua.

Jonkin aikaa melkeinpä koko saaren kattavia näkymiä ihasteltuamme lähdimme takaisin kotirefugea kohti. Ilmassa oli vahvaa ympyrän sulkeutumisen fiilistä, sillä etelään päin avautui näkymä Calacuccian isolle järvelle vuoren toisella puolella. Sinne vuoden 2013 reissu oli päättynyt häpeälliseen keskeytykseen ja paskajärveen piiloutumiseen. Menneisyyden haamuista puheen ollen, sieltä suunnalta olikin hiipinyt tuttu fyyreri.

DSC_0741

Näkymää Calacccian suuntaan

Normimallisesti ensimmäisen 10 minuutin jälkeen kyydistä pudonneena kuulin jo kauempaa mutkan takaa kovin tutunoloista hölötystä. Laurihan se siellä!

DSC_0747

Rautakansleri oli jäänyt aamulla Calacucciaan parantelemaan jomotusta, Lauri taas oli napannut pirssin Calacucciasta vuoren juurelle ja suksinut mäkeen. Ajoitus oli ihan just sopiva, koska fyyrerin repusta löytyi jaettavaksi asti punkkua paluumatkan ja osastojen yhdistymisen juhlistamiseksi. Siellä oli myös vuotava camelbakki, joka pisti vähän huolestuttamaan että mitenköhän se 10 tunnin paluumatka onnistuu 1,5 litralla pois karkaavaa nestettä. Kuulemma kivistä oli saanut imettyä viileyttä vartalolla joten ei kait siinä.

Eero ja Harri ehtivät taas haihtua kun jäin höpisemaan Laurin kanssa, ja sitten tein vielä pari virhemuuvia jotka johtivat karuun herätykseen väärällä puolella vuorta.

DSC_0753

Ihanaa, järvi! Paitsi tämä oli se Calacuccian puoleinen eikä Argentu

Suuntavinkin kanssa melko tuelta valehdelleen belgialaisen takia (no ehkä vähän omaakin vikaa) suhasin melko pitkän matkan alamäkeen Calacuccian puoleista rinnettä. Virheen hoksattuani olin jo niin pitkällä huithitossa että harkitsin vakavasti Calacucciaan jatkamista: jos lompakko olisi ollut messissä, myös Tighettun tai Vallonen refuge olisivat olleet hyviä vaihtoehtoja. Vesi alkoi loppua ja sahasin vähän sen ja tämän vaiheilla että mitäs nyt. Harri sai soitettua sen mittaisen puhelun että ehdin ilmoittaa ”lol olen väärällä puolella vuorta”. Puhelu kuitenkin katkesi ennen kuin ehdin kuulla vinkin siitä että sauvani ovat valehuipulla odottamassa, joten sinnehän ne jäivät.

DSC_0756

Vaan loppu hyvin, kaikki hyvin: oikea puoli vuorta löytyi, kallion noroista sai imeskeltyä vettä eikä hampaissa narskunut kovin paljon, Argentussa oli hienoa uida ja eksyin enää kahdesti loppumatkalla. Reissuun kului minulta karvan yli 12 tuntia, mutta saipahan hyvän annoksen ulkoilua lopuksi. Kävelytouhut olivat nyt onnellisesti paketissa, ja loppureissu olikin sitten silkkaa lomaa ja diplomien nysväämistä. Kolmatta kertaa odotellessa, vendetta on nyt ainakin hoieltu.

DSC_0762

DSC_0788DSC_1101

Kategoria(t): 1-5 päivää, niin kovin raskas, Patikointi, Ranska | 3 kommenttia

Maabrändi: Portugali/Espanja, Popeda, Camino Portugues

Huhtikuussa 2017 kävin patikoimassa Portugalin caminon jälkipuoliskon eli pyhiinvaelluksen Portosta Santiago de Compostelaan. Sen kirjaaminen on vielä puolitiessä tätä laittaessa, mutta virkistellääns välissä ja laitetaan ylös matkalla suoritettu maabrändityö.

Vajaat 100 km ennen Santiagoa Portugalin reitti osuu Arcaden kylä/kaupunkiin, jossa on erinomainen pyhiinvaeltajien maja l. albergue, yhtä hyvä ranta ja vielä parempi simpukkaperinne. Kaupungin laitamilla caminon reitin varrella on myös pieni muuriin rakennettu alttari, jonne vaeltajat ovat jättäneet erilaisia muistoja.

DSCN1290b

Alttari sisältää nyt, tai ainakin sisälsi huhtikuun alkupuoliskolla 2017, Popedan C-kasettiformaatissa olevan albumin Mustat Enkelit. Huom. teemaan sopivuus.

DSCN1290c

Useamman maan kansalaiset ovat nyt tietoisia Popedasta, enemmistönä siitä joukosta portugalilaiset. Toivon vain että kasetti pysyy hetken aikaa paikallaan, koska reitillä on tiedetty liikkuvan Mustajärven aikalaisia, joilla on erilaisia toinen toistaan kuppaisempia motiiveja koskea esineeseen. Paremman tiedon puutteessa: eläköön usko, toivo, rakkaus ja maabrändi! Jos sinulla on kertoa uutisia alttarin nykysisällöstä, kommenttejasi rakastetaan (minä itse rakastan).

DSC_0012

Kategoria(t): Espanja, Maabrändi, Portugali, Uncategorized | 2 kommenttia

Caminho Português (Senda Litoral & Variante Espiritual) 2.4.-13.4.2017

DSC_0012

DSCN1102.JPG

17916100_10213222515822157_1319080718_o

Foto stolen from Catarina M. A rare case of fog on the last night before the final day to Santiago. Good times (pictured) were not rare. Está um Caminho filho da puta ❤

Mikä: 12 päivän (n. 270 km) pyhiinvaellus Portosta Santiago de Compostelaan rannikkoreitillä eli Senda Litoralilla. Espanjaksi löytyy erinomaista settiä täältä. Reitti kulkee Portugalin puolelta Espanjaan eli 2 versiota nimestä, englanninkielistä juttua on paljon liikkeellä jne. Siinä sekamelskassa pyörii kaikenlaista nimeä: Caminho Português, Camino Portugues, Caminho Português da Costa, Coastal Trail ja sit tietty myös tuo Senda Litoral. Tärkeintä siinä on tietää se, että tällä rantareitillä Portosta mennään kohti Santiagoa niin lähellä rantaa kuin aina mahdollista. Brierleyn kirjasta näkee baanan ja tietty keltaiset nuolet hoitavat, jotkut myös sanovat että The Camino will provide.

Portugalin caminon rannikkoversio ei ole yhtä vakiintunut kuin sisämaassa kulkeva Camino Central, ilmeisesti rantaa alettiin kulkea isommin vasta joskus 2012-2013 tienoilla. Palvelut jne. pelaavat silti varsin mainiosti ja ruuhkaa ei siis ollut juuri mitään. Rantamaisemat lämmittävät myös useimmiten mieltä, tosin Rota Vicentinan Fishermen’s Trailin tasoiseen silmäherkkuun siellä ei kyllä ihan ylletä. Merimaisema ja rauhallisuus ovat silti aika hiton maino vaihtoehto sisämaan ”oikealle” perinteiselle reitille. On hyvä.

DSCN1326

Reitti: Tämä mulla on kerrankin hoidossa. Eli lähtö on Portosta, ja sitten seurataan rannikkoa reilun viikon verran (Redondelaan asti). Sen jälkeen voi joko palata normaalille sisämaan reitille (Camino Portugues Central tjsp.), tai sitten lähteä uudestaan länteen lähemmäksi merta kulkemaan vaihtoehtoisen reitin nimeltä Variante Espiritual. Me valitsimme tämän, ja valinta oli todennäköisesti hyvä: sisämaan reitiltä kuului tarinaa ruuhkasta, täysistä majapaikoista ja vähemmän hehkeästä näköalasta & alustasta jne. Espiritualilla taas oli hyvin tilaa, ei tietoakaan tungoksesta ja reitin hienoimpia maisemia. Ensimmäisenä Espiritualin päivänä tosin joutuu nousemaan 650 korkeusmetriä, mutta se on enimmäkseen loivaa pitkän matkan aikana eikä pitäisi piiputtaa suunnattomasti.

Alla toivottavasti näkyvässä Google-kartassa on merkattuna reitin etapit eli yöpaikat (klikkaa karttapinssiä niin tulee lisäinfoa kustakin paikasta, pinssin pitäisi olla about oikean yöpaikan kohdalla): paria lukuun ottamatta ne ovat samat kuin Brierleyn oppaassa. Selostan opaskirjasta alempana.

Eli kartta ehkä näkyi? Jee! Laitan tähän alle vielä bullettilistana mestat ja etäisyydet:

  • 1. Porto-Vila do Conde about 28 km (tai 33 jos tyystin rantaa)
  • 2. Vila do Conde – Marinhas 28,5 km
  • 3. Marinhas – Viana do Castelo 21,5 km
  • 4. Viana do Castelo – Caminha 27,5 km (2-3 km vähemmän jos jää leirintäalueelle (hyvä) ja ottaa Marion veneen yli rajajoesta, EOS onko Mario aina olemassa)
  • 5. Caminha-Mougas 23,5 km
  • 6. Mougas-Baiona-Nigran-Ramallosa 16.5 km
  • 7. Nigran/Ramallosa-Vigo 21 km
  • 8. Vigo-Redondela 16 km (paluu Centraliin, hyvä jatkaa +7 km eli 23 km Arcadeen)
  • 9. Arcade-Pontevedra  14 km (Redondela-Pontevedra 20 km)
  • 10. Pontevedra-Armenteira (Variante Espiritual) n. 22 km
  • 11. Armenteira-Vilanova de Arousa (Variante Espiritual) 24 km
  • 12. Vilanova de Arousa-vene Padroniin-Santiago 28 km kävelyä
  • —————–> Yhteensä 12 päiväetappia, n. 270-280 km

Tätä voi tuunata mm. alussa: moni skippaa Porton laitakaupungissa kärvistelyn ja ottaa metron Matosinhosiin, sillä leikkaa ainakin 10 km tms. Itse otin taksin suoraan lentokentältä rannalle Lavraan (maksoi 20€, n. 15 min), matka lyheni n. 15 km ja ehti saman päivän iltana ihan vallan hyvin ensimmäiseen yöpaikkaan Vila do Condeen.

Miten sinne pääsee: Hyvinkin helposti Portoon Helsingistä, ja jos tajuaa ottaa käsimatkatavaroihin mahtuvan repun niin pääsee halvemmalla kuin mun 400+ € liput (josta ruumahintaa 60+ €). Oikein ovela matkustaja ottaa menomatkalla lipun Portoon ja paluulennon Santiago de Compostelasta, ettei tarvitse tulla kävelyn jälkeen junalla takaisin alkupisteeseen ja miettiä että meneepäs se 12 päivää 3 tunnissa laitteella.

Porton lentokentältä pääsee siis oikaisemaan taksilla rannalle reitin varteen, eikä tarvitse mennä Porton kaupunkiin ellei halua. Jos on puristi tai tahtoo olla turisti Portossa niin sitten tietty varmaan haluaa, mutta diplomin tms. puolesta ei tarvii.

Opas: John Brierleyn Pilgrim’s Guide To The Camino Portugues. Brierley vaikuttaisi olevan tunnetuimmilla caminoreiteillä samanlainen go-to-patu kuin Ciceronen Paddy Dillon tai Kev Reynolds. Brierleyn oppaasta kannattaa ottaa tuorein painos (ainakin 8. (7.?) painos 2016/2017 sisältää rannikkoreitit).

Kirjassa ei ole selostettu rannikkoreittiä niin hyvin kuin sisämaassa menevää vakiintuneempaa Camino Centralia. Rantaosuus on lähinnä liitteen mallisesti mukana kirjan lopussa, tyyliin ”tännekin voi mennä jos jostain ihmeen syystä haluaa”. Kustakin rantareitin päiväetapista on juuri tarpeeksi tietoa eli yksi aukeama alla olevaan malliin:

DSC_2675

Kuvasta ehkä näkyy syynäämällä kaksi eri reittiä: Camino da Costa on se sinisillä palloilla merkattu rannikkoreitti, joka ei mene ihan kiinni rannassa. Senda Litoral on taas se joka menee ihan just siinä biitsillä. Se on se jossa näkee enemmän merta, ja se on helppo löytää kun kävelee merta kohti jos on eksynyt sisämaan puolelle.

Se on siis siinä meren vieressä ja siinäkin on nuolet. Vasemman käden puolella on länsi.

Vaikeusaste: Hyvinkin ”ei ole” – moderate maaston (korkeuserot jne.) suhteen. Joidenkin etappien alussa ja matkan varrellakin pitää vetää vähän mäkeä, mutta Variante Espiritualin ensimmäisen päivän 0->650 metriä -nousua lukuun ottamatta maasto ei tarjoa mitään kummempaa tuskaa.  Jos reitille eksyy kuumaan aikaan, vähempikin mättö on tietysti hikisempää. Vettä kannattaa kuitenkin juoda myös huhtikuussa, lämmin oli silloinkin. Merituuli jeesaa kyllä kummasti.

DSCN1022.JPG

Omalla ja useimpien muidenkin kohdalla isoin ongelma oli pitää jalat kuosissa 12 päivän kävelyn ajan. Iso osa reitistä menee enemmän tai vähemmän kovalla alustalla, myös asfalttia tulee hinkattua ihan reippaasti. Kenkien ja sukkien kannattaa siis olla kuosillaan ettei homma kosahda hiertymiin. Ainakin yksi toveritar joutui yhdessä vaiheessa vaihtamaan aina päivän mittaan vaelluskengistä ensin lenkkarihin ja sitten sandaaleihin, ettei valtava ja hurjan näköinen kantapäärakko tiputtanut tyystin.

Slovakian vahvistus Katarina vinkkasi tästä ihmesoosista, itsellä/yleensä näytti toimivan:

DSC_0014

Compeedia ja sen paikallista vastinetta tuli kyllä tapetoitua jalkoihin aika reippaasti, aina kun oli rakon orastaminen käsillä. Jatkuvalla huollolla 12 päivää näyttäisi silti kävelevän ihan jees tälläisessa rennossa suorituksessa kovemmallakin alustalla, eivätkä rakot päässeet ikinä puhkeamiseen asti.

DSCN1292.JPG

Meindlin hyvin sisäänajetut vaelluskengät toimivat vallan hienosti, useimmat näyttivät suosivan vähän kevyempiä popoja. Vaelluskenkä on siitä hyvä että se tukee nilkkaa kun sen pistää ympäri.

Portugalin caminosta on ollut juttua että asfalttia olisi paljon, mutta ainakin rannikkoreitillä alustat vaihtelivat onneksi aika paljon ja polku ohjaili pois isoimmilta väyliltä. Autotien reunaa pitkin kävelyä on ilahduttavan vähän ja harvoin, yleensä mennään kyläteitä ja jalkakäytäviä sekä polkuja. Alkupäivinä on mainiota puista rantabulevardia hämmentävän isoja pätkiä, metsäpoluillekin pääsee silloin tällöin.

DSCN0939

DSCN0958

DSCN1354

Jottei totuus ihan tyystin unohdu niin on siellä siis asfalttiakin tarjolla:

DSCN1149

Suunnistaminen on kompassisokealle ilahduttavan helppoa: kerran kun onnistuu osumaan reitille, aina löytyy nuolta viemään eteenpäin. Ensimmäisen viikon ajan reitti on aika pitkälti siinä meren vieressä, joten sen lätäkön spottaa myös huonosilmäisempi.

 

Vesi, ruoka, huolto: Camino hoitaa! Ainoa kohta jossa tuli kovin monta tuntia ilman jonkinlaista baaria tai kahvilaa oli Caminhan ja Mougasin väli, ja siinäkin päästiin Oiassa niin hyvään raflaan terassille että oksat pois. Aamulla pari litraa vettä messiin ja siinäkin on useimmiten liikaa. Yhden kylän läpi mennessä tuli ukko tarjoamaan meille appelsiineja oman pihan puusta, koska olisihan kahvilaan ollut 15 min matka.

 

Aina joskus on tarjolla Menu Peregrino eli Pilgrim Menu: siinä saa halvemmalla hyvän satsin safkaa, ja Vila do Condessa kun syö sellaisen Santa Claran alberguen viereisessä baarissa (Saura Cool), pääsee myös vieraskirjaan sekä facebookkiin.

Miten siellä nukutaan: jaetuissa tuvissa punkissa, homman nimi on albergue eli jonkinlainen refuge. Joissain niissä saa 1-2 hengen huoneita kai, mutta pääsääntönä on että ota oma petivaate ja korvatulpat 😀 Hinnat on jossain 7-15 euron holleilla ja kaikissa missä oltiin oli wifi, ihan kaikissa ei kyllä ollut lämmintä suihkua. Jos kermapersetyttää niin monesti löytyy myös hotelli tms. lähistöltä.

Milloin sinne kannattaa mennä: Itse lähdin pääsiäislomien perässä reissuun heti huhtikuun alusta. Sään puolesta tämä oli ihan nappivalinta, suora toisinta viime vuoden reissusta etelämmässä Rota Vicentinalla. Eli päivällä oli Suomen kesää ja hiki shortseissa, illalla (pimeän tultua) piti laittaa pitkähihaista tai takkia päälle. 12 päivää pelkkää aurinkoa vaikka kuinka yritti manata sadetta.

Mukana oli kyllä 5. kertaa caminon kävelevä doyenne-Susanne Tanskasta, joka kertoi aiemmalla Portugalin reissullaan olleen 8 päivää sadetta putkeen. Myös oppaissa väitetään rannikolla satavan jotain 50% ajasta. Tuuri oli siis kohdillaan!

DSCN1299g.JPG

Pääsiäinen on myös hyvää aikaa nähdä kaapuveikkojen ja -veijoonien kulkueita. Kolikon kääntöpuolella on se, että moni muukin haluaa päästä Santiagoon näkemään juhlallisuudet. Pääsiäistä edeltävä viikko on nimeltään Semana Santa (kai), ja sen aikana mennään vähän spesiaalilla. Suurin osa kaikesta oli silti auki, ja Santiagossa ei ollut mitään pulmaa asumisen, liikenteen tai syömisen kanssa torstaina tai perjantaina. Pääsiäissunnuntaina kaikki oli taas kiinni myös Portossa.

Sisämaan reitillä oli ilmeisesti pykälän täyttä pääsiäisköörin takia: senhän välttää sillä että vetää rannikkoa ja Variante Espiritualia.

Mitä sinne kannattaa ottaa mukaan: no ei ehkä Trangiaa (otin, bensat vietiin lentokentällä, ei ollu iloa siitä). Teltta on aika kiikunkaakun: jos alberguet on täynnä tai haluaa nukkua joskus itsekseen ilman kuorsauksia tai 05:00-jengiä, se on hyvä.

 

Yleisesti ottaen pärjää kyllä pussilakanalla ja satsilla käteistä.

Myös kannattaa ottaa mukaan: Puhu vähän espanjaa! Yllättävän huonosti englanti irtoaa albergueissa tai muutenkaan esim. baareissa. Jos ei muuta osaa sanoa niin sano grande cerveza y pulpo, saat bissen ja toivon mukaan jotain tämmöistä mustekalaa:

DSCN1360.JPG

Tai sitten saat kehnompaa mustekalaa, mutta pulpolla sulla on saumat.

Mitä sinne on pakko ottaa mukaan: pitää olla pyhiinvaeltajan passi, johon kerätään leimoja todisteeksi siitä että on kävellyt koko matkan. Leimoja saa ainakin (joistakin isoista ainakin) kirkoista, majoituksista ja baareista/kahviloista matkan varrelta.

DSCN1181b

Passia kysellään ainakin albergueissa eli pyhiinvaeltajien majoissa (pitää olla myös maallisen lain hyväksymä passi/henkkari mutta se kai on Suomesta lähtiessä). Suomesta sellaisen saa tilattua Jaakontien ystäviltä, Portosta saa myös katedraalista. Portugalilaisessa läpyskässä on hienot kartat eri caminoista sisäkansissa.

Lopussa sitten stompataan, heilutellaan sitä passia ja saadaan diplomi! Katedraalissa käymiseen on myös oma koreografiansa Jaakon patsaan jalkojen pussaamisilla ja oikeilla kiertämissuunnilla jne. mutta se jäi vielä tällä kerralla suorittamatta.

17916692_10213240697236681_2120179548_o

Foto stolen from Catarina M or Marta T. Perdon!

dscn1433.JPG

dscn1438

Päivä 1: Porton lentokentältä Lavraan, Lavrasta Vila do Condeen (12 km)

Lento lähti Suomesta aamukuudelta ja horrostin perille Porton kentälle suunnilleen 10 aikaan aamulla paikallista kelloa (-2 tuntia). Olin vähän kahden vaiheilla että pitäisikö sitä käydä Porton kautta nukkumassa ja aloittamassa rehellisesti katedraalilta vai ei, mutta sitten päädyin siihen että säästän mieluummin päivän aikaa suksimalla suoraan rannalle. Samalla välttyy Porton laitakaupungilla harhailulta.

Eli kentän taksijonosta pirssi ja oppaan karttaa osoittelemalla + elämää kehnommalla espanjalla kyyti suoraan reitille Lavran kylään (15 min, 20€). Lavra on n. 15 km Portosta pohjoiseen, eli sieltä on enää n. 12 km ensimmäiseen oppaan etappiin Vila do Condeen.

 

Reitti menee isolta osalta pitkin mainiota lankkupolkua, välillä läpäistään kylää tms. talorykelmää. Moodi on ennemminkin ”hipsin tässä rantalomapaikkojen ja paikallisten virkistysreittien läpi” kuin vaellusfiilis: ensimmäiset pari-kolme päivää menevät isolla prosentilla niissä tuntumissa. Vila Cha -nimisessä pikkupaikassa mukavalta vaikuttanut retkunuoriso houkuttelee istumaan seurakseen ränsistyneen baarintapaisen terassille (”kolmen tunnin päästä vaihdetaan toiselle puolelle taloa kun aurinko siirtyy”), mutta reissujalkaa kolotti vielä tässä vaiheessa enemmän kuin kaljahammasta.

 

Vila do Condeen saapuminen vie pitempään kuin 12 km:n paarustamiseen kuvittelisi kuluvan, alkukankeutta vielä ilmassa. Paikka on vallan miellyttävä kaupunki, josta löytyy nättiä rakennusta&kirkkoa ja kaikki palvelut, jostain hiton syystä kuvat vain jäivät ottamatta. Albergue de Santa Clara on helppo löytää, ja sen viereisestä ravintolasta (Saura Cool tjsp) sai 5 eurolla hinta-laatu-suhteeltaan jäätävän hyvän pyhiinvaeltajan menun + vieraskirjarituaalin. Alberguen pedit olivat karuudeltaan aika vankilaosastoa, mutta yleiset tilat eli keittiö ja kattoterassi puolestaan jopa poikkeuksellisen mainiot. 7,5€:n väärti hyvinkin.

Päivä 2: Vila do Conde – Marinhas (28,5 km)

Aamulla tulee vietetty laiska startti Santa Claran keittiössä ja kattoterassilla jumittaen. Tsekkiläinen tyttö maksaa kotoa tuomansa karhusuklaapatukan siitä että saa kopioida Brierleyn oppaan kameraansa ja kattoterassilla joku äijä joogaa ilman paitaa, iso lauma ryhmän kanssa kulkevia kanadalaisia rouvia pörrää ympäriinsä. Mainio albergue!

Suoriudun vähitellen pihalle alberguesta ja lähden semisummittaisesti kohti meren suuntaa: varsinainen rantareitti leikkaisi jyrkemmin länteen, mutta sinisten pallojen reitti huijaa viistommin kaupungin läpi ja pääsen nappaamaan aamiaisen kahvilasta. Kahvilalta putkahdan rannalle hienon risteistä kasatun venemuistomerkin kohdalla: siitä kannattaa myös pompata rantahiekalle katsomaan mereen pylvään päälle pykätty bonusristi, joka näyttää livenä huomattavasti vaikuttavammalta kuin tässä alla.

 

Toinen päivä on edelleen täynnä rantabulevardia ja lautapolkuja. Kartalla näkyy biitsivarjoja tiheässä ja 1:1-mittakaavassa merkinnät voi vahvistaa. Melko alkumatkassa törmään ensimmäiseen muuhun pyhiinvaeltajaan jonka kanssa tulee käveltyä samaa matkaa, ja päädymme viettämään kutakuinkin koko loppureissun samassa tiimissä. Lontoolaistunut slovakki Katarina on toisella caminollaan, viime vuonna hän oli raksinut listalta sen ”oikean” reitin eli Francesin (hurjaa vauhtia vieläpä).

DSCN0943

Katarinan kanssa paarustelemme julmetun pitkän rantaosuuden Esposenden kaupungin kautta kohti pienempää kylää nimeltä Marinhas, jossa päivän etappi päättyy donativo-malliseen albergueen. Donativoissa siis maksetaan omantunnon mukaan lahjoitus yöpymisestä, jossain mainittiin että sopiva lahjus olisi vuoden 2017 inflaatioilla n. 7 euroa.

Päivän matka taittui mukavasti Katarinan kanssa vaihtaessa vinkkejä slovakialaisista ja suomalaisista perinneruuista ja vaellusreiteistä (Tatra, Karhunkierros, pierogi(?) ja kalakukko&mykykeitto). Pitkän etapin päätteeksi olen jo aika ravuksi palanut, jonka hoksaan kun siitä mainitaan. Ilmeisesti sitä aurinkorasvaa olisi pitänyt alkaa käyttää jo heti alussa.

DSCN0956

Albergue San Miguel on piilotettu vähän sivuun reitiltä: sen löytää autotieltä näkyvien punaisen ristin/sairaalatunnusten merkkaamasta kohdasta. Sairaalatalon(?) vastaanotosta neuvotaan oikea paikka parisataa metriä sen takaa, ja hospitaalin respa myös ilmeisesti avaa alberguen jos siellä ei satu olemaan muuta miehitystä.

Alberguesta vähän matkan päässä on kirkko, jonka vieressä alamäessä on kahvila ja ravintola. Syömme ravintelissa illallista alberguessa tapaamiemme tanskalaisten Susannen ja Birgitten kanssa. Birgittellä oli menossa ensimmäinen camino, ja Susannella puolestaan #5. Kaksikko on pelannut yhdessä käsipalloa about 30 vuotta sitten, Susanne aina maajoukkueeseen asti. Pitkän tauon jälkeen he olivat törmänneet taas toisiinsa jossain päin tanskanmaata ja päättäneet lähteä pyhiinvaellukselle. Julmetun hauskoja ja mukavia tyyppejä, mikä oli varsin onnekasta koska heidän(kin) seurassaan tuli vietettyä about koko loppumatka. Marinhasin albergue on vallan mukava, wifi toimii ja piha on hieno. Ehkä tärkeimpänä, Katarina tutustutti täällä Gewohlin taikavoiteeseen. Birgitten jalassa on jo melko komea kimara laastareita, liisteri olisi tehnyt hänellekin gØdtia.

Päivä 3: Marinhas – Viana do Castelo (21,5 km)

DSCN0958

Aamulla lähdetään Katarinan kanssa liikkeelle ravintolaa vastapäätä olevan kahvilan kautta. Sieltä on spottaamalla löydettävissä sämpylöitä jossain kohtaa tiskiä, ja tekevät varsin kelvolliset juusto- ja kinkkutoastit aamupalaksi kun hoksaa kysyä, menussa ei välttämättä lue aina ihan kaikkea. Antavat oikean vaihtorahankin kun huomauttaa virheestä. Tämä etappi kulkee pitkin sinisiä palloja eli sitä sisämaisempaa rannikkoreittiä, mutta se on just hyvä: hienoja metsäpätkiä piisaa.

DSCN0971

Tällä etapilla tullaan myös Brierleyn oppaan niukassa yhden aukeaman introssa mainittuun kohtaan rannikkoreittiä, eli Nieven kirkolle, joelle ja joen yli menevälle kivisillalle, joka näyttäisi kastuvan pahasti tulvaisella kelillä. Vähän ennen jokea kiivetään hikinen asvalttimäki ylös Nieven kirkolle, josta löydettiin vuodelta 900 peräisin oleva Pyhälle Jaakolle (sille Santiagolle, tuttu Camino Santiagosta) omistettu seinäkirjoitus. Itse Jaakon hauta löydettiin Santiagosta vain joitain kymmeniä vuosia aiemmin, joten Brierley mainitsee tämän todisteena siitä että Portugalin reitti on ihan old schoolia kanssa. Kirkosta saa myös seinäkirjoituksen leimana passiin + vettä.

 

Kirkon jälkeen tulee todella tervetullutta varjoisaa metsäpätkää, ja sitten saavutaan Nieve/a-joen ylittävälle kivisillalle. Nyt ei ole tulvaa sillan päällä koska scorchio.

 

Päivän reitti on sen verran lyhyt, että päätämme piipahtaa sillalta lähtevällä bonus(=sakko)kierroksella Guilhetan rannalla. Kartassa on aurinkovarjo, joten arvelemme toiveikkaina että sieltä löytyisi taas ensimmäisten parin päivän malliin rantaravintolaa. Ei löytynyt, mutta tavoitettiin hieno pyöreiden kivien ranta, josta nappasin reppuun pari morkulaa kotiinviemisiksi. Piti laittaa kuvatekstiin hieno ”Katarina and the Waves”-läppä, mutta tuplafotossa ei voi 😥

 

Rantakivien jälkeen palattiin taas metsäilemään loppumatka kohti Viana do Casteloa. Katarina oli spottaillut koko päivän appelsiinipuita ja punninnut hedelmävarkauden plussia ja miinuksia. Sitten koettiin pyhiinvaellukselle sopivasti reissun ensimmäinen ihme: pikkukylän läpi kulkiessa pappa huuteli pihaltaan meidät pysähtymään.

DSCN1026

Ask and ye shall receive: appelsiinia suoraan puusta jossain Chafen jälkeen, kai.

Molemmille siunaantui kaksi puutuoretta appelsiinia ja kahvilakin löytyi pian sen jälkeen. Leppoisten kyläteiden jälkeen alettiin taas lähestyä isompaa kaupunkia, ja Viana do Castelon reunoilla olevan Darquen kohdalla erotettiin teitä hetkeksi. Katarina jatkoi kohti kaupungin alberguea, ja itse jäin ravintolaan pari-kolme kilometriä ennen kaupunkia ja sen edessä kulkevaa isoa jokea etsiskelemään pitsaa ja sen jälkeen reittiä Inatelin leirintäalueelle länteen rannan tuntumaan koska kyllähän siihen telttaan pitää edes joskus päästä.

Ravintolassa sain kuitenkin paikan pitäjältä jobinpostia. Leirintäalue ja sieltä joen yli Viana do Casteloon kulkeva lautta aloittaisivat kuulemma toiminnan vasta kesäkuussa, kun sesonki on päässyt vauhtiin. Tuo ehkä kannattaa tarkistaa netistä, koska ravintolassa on myös hotelli jonka myyntiä äijä saattoi mennä ja edistellä: itsekin harkitsin sinne pysähtymistä vinkin kuultuani. Muuten kyllä oli varsin hyvää turinointia eri kohtaamisista ohi kulkeneiden vaeltajien kanssa. Yksi 72-vuotias heppu oli viettänyt hotellissa 2 päivää toipumassa matkasta ja jatkanut sitten junalla, toivon mukaan vielä lähelle maalia jatkamaan. ”Jokainen kulkee oman caminonsa” tuli mainittua.

Tuopillisen jälkeen lähdin talsimaan viimeiset kilometrit kaupunkiin. Viana do Casteloon etelästä saapuessa pitää ylittää julmetun iso Lima-joki julmetun kapealla jalkakäytävällä julmetun pitkällä sillalla. Alla täristelee välillä junia: itsekin palasin sellaisella siitä ali.

DSCN1029

Rio Liman silta: mäellä on kai se Castelo mistä nimi tulee.

Viana do Castelossa olisi hetikohta sillan jälkeen albergue, mutta alberguen vieressä on myös hotelli nimeltä Calatrava. Brierleyssä väitettiin hinnaksi 35€, minulta pyydettiin 45€. Siinä vaiheessa ei enää jaksanut lähteä vertailemaan hintoja rinkka selässä, ja taksaan kuitenkin kuului 2 hengen huone kaikilla herkuilla ja aamiainen. Vallan OK. Illalla piipahtelin vielä katselemassa kyliä (kantsii) ja syömässä rantapuiston terassilla jänistä. Jänis on aika kanamaista eli sisältää koipia ja sormilla syömistä, ainakin tuossa versiossa. Jostain syystä annoksessa oli myös sipsejä ja jostain syystä nekin toimivat.

Tapasin kylillä myös Marinhasista tuttuja saksalaisia nuorisolaisia sekä Tanskan lähettiläät Birgitten ja Susannen. Saksan väki oli kääntymässä täältä sisämaan reitille, koska tämä oli viimeisiä tilaisuuksia tehdä se kätevästi. Tanskalaiset tulisin taas kohtaamaan seuraavana päivänä rannikolla ja sen jälkeen jatkuvasti, which was nice.

Päivä 4: Viana do Castelo – Caminha (27.5 km)

DSCN1102

Tecla-vuori Espanjan puolella, välissä Caminho-joki eli Marion hoodsit

Viana do Castelosta aloitellaan viimeinen etappi Portugalin puolella: päivän lopuksi saavutaan Caminhan rajakaupunkiin, josta ylitetään Rio Caminha -joki Espanjan puolelle. Päivä tuntuu jonkinasteiselta virstanpylväältä, ja onhan se sinänsä, sillä tämän etapin lopussa kävelyä on kasassa jo suunnilleen 100 km.

Aamulla etsiydyn taas jotenkin taiteen sääntöjen vastaisesti länteen ja pohjoiseen kaupungin läpi, jonka takia päädyn oikomaan motarin ja peltojen läpi merelle. Siellä vastaan tulee tuulimyllyn näköisiä pömpeleitä ja lisää alkumatkaa leimannutta loistavaa lankkupolkua. Yhden tuulimyllyn takana taukoa pitäessä tanskalaiset menevät ohi.

Noin 10 kilometrin kävelyn jälkeen rannikkoreitti osuu Pacon rannalle, jossa on hieno linnake ja upea puisto siinä ympärillä. Eksyn pykälästi ja vaihdan useamman sanan Birgitten kanssa siinä kun ohittelemme toisiamme. Susanne on paahtanut jo jossain edellä.

 

Haeskelen reittiä pitkin epämääräisesti merkittyjä puskapolkuja suunnilleen rannan lähellä, kunnes saavutan Tanskan poppoon. Jatkamme kulkua samaan tahtiin, ja hetken aikaa turinoituamme meillä alkaa synkata kovin yhteispohjoismaisesti. Susanne opettaa konkarina systeemin jolla tietää onko vielä kävelykunnossa: jalka ylös tuokioksi.

 

Birgitte kituu melko pahasti kantapään hiertymien kanssa, mutta puskee sitkeästi eteenpäin. Katarina on puolestaan tiedustellut reitin edeltä käsin, ja lähettelee meille tekstaripäivityksiä oikeista poluista. Ancoran isolla rannalla reitti menee hetkeksi epäselväksi, mutta on siellä silta jos menee vähän oikealle jokea pitkin. Tai sitten voi vaan kahlata sen joen yli, jos jalat sietävät kastumisen 30 cm syvyydessä.

DSCN1086

Caminha lähenee vähitellen varsin miellyttävää maastoa ja alustaa pitkin, ja sopiva taukobaarikin löytyy. Taukobaarista löydämme jälleen yhden elefantin mukaan marssimaan, eli Puolan edustajan Mateuszin. Jatkamme matkaa nelikkona ja olemme jo hyvinkin Caminhan holleilla, kun Katarinalta ilmestyy puhelimeen päivitys. Caminhan albergue on kuulemma melko syvältä, eikä kaupungin lautta rajajoen yli kulje. About 2-3 km ennen Caminhaa on kuitenkin loistava leirintäalue, jonka rannalta heppu nimeltä Mario (Super Mario?) kuskaa ihmisiä joen yli paatillaan. Caminhasta täytyy myös palata tänne hoitamaan ylitys kaupunkilautan ollessa kaputtissa.

DSCN1103b

Super Marion paatti ja itse Mario. Kyyti maksoi 5€/naama.

Sovimme tapaamisen Katarinan kanssa Marion veneelle seuraavaksi aamuksi kello 8:00 ja jäämme asettautumaan leirintäalueelle, joka on ihan täysin parasta. En tosin vieläkään pääse käyttämään telttaa, koska ostamme 2 kpl yöpymisiä 2 hengen bungaloweissa hintaan 16€/bungalow.

 

Susanna ja Birgitte diilaavat jostain leiristä polkupyörät ja käyvät Caminhassa ostoksilla. Mateuszin kanssa hoidamme sillä aikaa joen rannassa olevassa ravintolassa kaljalla käymisen. Puolalainen heppu on kiitettävän hyvä siinä. Illalla parannetaan vielä pitkään maailmaa bungalowin terassilla voileipäbaarin merkeissä ja otetaan selvää siitä, mitä hittoa kukin meistä täällä tekee. Matkatovereilta löytyy kadehdittavassa määrin pitemmälle mietittyjä motiiveja kuin omani eli  ”Tykkään patikoinnista, täällä on lämmintä huhtikuussa ja tästä saa diplomin”.

Päivä 5: Caminha-Mougas (23.2 km)

 

Aamulla oli tarkoitus tavata Caminhassa yöpynyt Katarina laiturilla 8 aikaan ja lähteä eteenpäin, mutta missasin dediksen 10 minuutilla ja Katarina kerkesi jo lautturin lähtöön. Tanskalaiset arvelivat pitävänsä lepuutuspäivän leirintäalueella ja Caminhassa eikä Mateuszkaan ollut selvinnyt aamulla messiin, joten näytti siltä että tämä etappi menee omassa seurassa. Päädyin puolen tunnin odottelun jälkeen siihen, että Katarina on varmaan mennyt ja hyppäsin Marion paattiin. 100 metrin jälkeen käännettiin keula takaisin rantaan, kun Mateusz kirmasi pitkin laituria lähtörannalla. Eli 2 pekkaa.

DSCN1124

Puolan poika kerkesi kuitenkin paattiin

Marion kyyti vei toiselle puolelle Tecla-vuorta kuin Caminhasta kulkeva virallinen lautta, joka oli siis remontissa meidän visiittimme aikana. Ensimmäiset 4 km taitettiin mainiossa puistoympäristössä, ja sitten A Guardan kylässä pysähdyttiin nappaamaan aamiaista. A Guardasta on n. 13 km matkaa seuraavaan sivistyspisteeseen eli Oiaan, ja siltä matkalta ei tahtonut löytyä millään tankkauspisteitä. Todennäköisesti reissun pisin erämaaosuus eli n. 3 tuntia tienviertä ilman kahvilaa.

 

DSCN1128

Välillä eksyttiin myös pöpelikköön mutta nättiä oli sielläkin

Mateuszin kanssa tuli höpistyä pitkät pätkät leipomotyöstä, saksan iltaopinnoista ja kirjaprojektista, valokuvaustakin näytti harrastavan. Oiaan päästyämme löysimme mainion ravintolan, jonka (kadulta vaikeasti hoksattavalla) takapihalla oli hulppea nurmiterassi. Siellä törmäsimme myös loppureissulla tutuiksi tuleviin irlantilaiseen Jo’hon ja Portugalin loistoheppuihin Abeliin, Catarinaan ja Martaan. Ensimmäinen muistikuva Abelista on se, kun hän hoilaa polviasennossa fadoa kadulla Catarinalle ravintolan edessä. Loppumatkalla Catarina kielsi laulamisen.

DSCN1143

Oian ravintolan terassipiha

DSCN1146

Edellisen kuvan taustalla ollut kirkko ja joku äijä. Portugalilaiset täplänä vasemmalla mäessä.

Oian jälkeen päivän päätepisteeseen Mougasiin oli enää reilut kuusi kilsaa, mutta senkin aikana piti pysähtyä vielä oluttankkaukseen. Puolalainen kävelykaveri on hyvästä.

 

Mougasin albergue on aika perusmallinen mutta varsin asiansa ajava, hinta oli 10 €. Paikka sijaitsee aivan tien ja rannan tuntumassa, ja sadan metrin päässä on mahdollista ihailla kalliolta auringon laskemista mereen. Itse katsoin kuvat aiheesta. Kauppaa lähistöltä ei löytynyt, mutta ravintolasta taisi saada jotain ruokaa ja varmasti juotavaa.

DSCN1157

Mougasin terassilla väkeä taas koossa, vauhti-Katarinakin löytyi

Myös tanskalaiset liittyivät seuraan Mougasissa: joku paikallinen oli ahdistanut heidät nurkkaan & kyyneliin jaarittelulla leirintäalueella, ja he olivat päättäneet levon sijasta jatkaa matkaa samoin tein. Skottipariskunta Raymond & vaimo liittyivät myös pöytään, samoin portugalilaiset ja edeltä kiirehtinyt Katarina. Puolalais-suomalainen yhteistyö josvieläyhden parissa jatkui myös hedelmällisenä. Pitkä ja mainio istunto, joka ei edes painanut jaloissa seuraavana aamuna.

Päivä 6: Mougas – Baiona/Nigran (16.3 km)

Mateuszilla oli tähtäimessä ripeämpi aikataulu ja tuplaetapit, joten hän karkasi aamulla tien päälle meidän vielä nukkuessamme. Oven kolahdus kukonlaulun aikaan olikin viimeinen havainto ikinä hänestä, sillä kukaan ei saanut hänen antamaansa sähköpostiosoitetta toimimaan. Sic transit puolalainen vaelluskaljapartneri.

 

Vietin itse hitaan aamun ja huikkasin muille kulkijoille tulevani perästä: pyhiinvaeltamisen julmettu sosiaalisuus oli aiheuttanut pientä shokkia, joten ajattelin viettää päivän omaan tahtiini ja palata jutturinkiin sitten illalla etapin ravintolassa.

Päivän reitti on hyvinkin lyhyt, leppoisa ja helppo. Aluksi paarustellaan maantien viertä, jossa vastaan tulee pian kaksikin leirintäaluetta. Niistä ensimmäinen eli O Muiño näytti tod. mukavalta, oli tuulimylly ja kaikkee. Sinne jatkaminen yöksi Mougasin alberguen ohi vaikuttaisi olevan ihan jees vaihtoehto jos on täyttä tai haluaa telttailla.

 

Päivän reitissä pitäisi yhdessä kohtaa hoksata kääntyä kukkuloille oikaisemaan: ilmeisesti rannalta noustessa sen jälkimmäisen leirintäalueen jälkeen täytyy katsoa tulosuuntaan että näkee reittimerkit ylös. Itse missasin sen ainoan käännöksen ja kävelin autotietä koko matkan niemen ympäri. Sillä tavoin on tosin mahdollista piipahtaa mainiossa ökyhotellissa katselemassa lokkeja terassilla ja wifittämässä.

DSCN1181c

Eksymisen hyviä puolia

Baiona ja Nigran tulevat näkyiin aika kaukaa, oikealla reitillä joko kukkulan päältä tai sitten tietä myöten kiertämällä niemen kärjestä. Kyseessä on vallan iso kaupunkipaketti, jossa on vierailemisen väärti linnake ja satamaa sekä kauppaa vaikka huru mycket.

DSCN1197

Baiona/Nigranin linnake kauempaa, kaupunki lähtee ihan siitä kyljestä

DSCN1202

Linnake toisesta päädystä. Rantaa pitkin pääsee melkeinpä perille asti vanhalle sillalle.

Illan majapaikkaan mennessä pitää talsia Baionan ja Nigranin läpi rantaa mukaillen (Ramallosaan), ja lopussa etsiä vanha silta nimeltä Ponte Romanico. Siltä onkin jo melkein helppoa löytää lukaaliin nimeltä Pazo Pias. Huone siellä maksoi jotain 15 euron luokkaa huonommissa munkinkammioissa, paremmat kortteerit olivat ehtineet loppua (kuten myös lämmin vesi minun siivessäni). Upea pytinki hyvällä sijainnilla.

Illalla tsekkasimme kaupunkia ja löysimme Crocsit samalla metodilla kuin appelsiinitkin muutamaa päivää aiemmin, eli hokemalla että olisipa kiva jos löytyisi Crocsit. Portugalilaisten kanssa illallista syödessä Abel tulkkasi koko menun. Siinä kesti.

DSCN1229

Ponte Romanicon kohdalla oli perinneorkesteri. Huomaa iloinen helistäjä vasemmalla.

Päivä 7: Nigran/A Ramallosa – Vigo (20,9 km)

DSCN1231

Pazo Piasin yksityishuoneessa/munkkikammiossa nukkui vallan makoisasti, ja aamulla poseerattiin pihalla starttikuopissa kovinkin reippaina. 6 päivän rannikkokiertelyn jälkeen minulla oli hinku lähteä testaamaan enemmän sisämaan puolella kulkeva reitti, sillä kartassa se näytti kulkevan parin lupaavan oloisen viherläntin läpi.

 

Katarina kävi kulkemassa rantareitin, ja kuulemma sisämaa on onnistunut valinta tällä etapilla: rantareitillä on tiheässä aurinkovarjobiitsiä, hirveä porotus ilman suojaa sekä lopussa pitkä pätkä Vigon satama-alueilla. Sisämaan reitillä taas oli tarjolla varjoakin ja muutama mukava metsäpätkä.

 

Vähän ennen päivän puoliväliä portugalilaistrio kääntyi reitiltä kohti Freixoa, jossa oli tarjolla perinteisempää albergue-majoitusta (kuulemma pieni lukaali tosin). Normireitin etapissa Vigon kaupungissa yösija on isommassa, modernissa hostelli/hotellimallisessa lukaalissa nimeltä Kaps. Ennen portugalilaisten kiertotielle lähtöä juttelimme Martan kanssa nilkan ympäri pyörähtämisestä, joka oli molemmille tuttu riesa. Noin tuntia myöhemmin pääsinkin sanoista tekoihin, kun tunaroin oikean nilkkani letkuksi aika lailla täysin tasaisella asfaltilla Coruxon laitamilla. Rusahdus oli melko väkevä, koska silmien väriskaala taantui hetkeksi 286-kompuutterien kultakaudelta tuttuun sini-puna-keltaiseen VGA-soosiin. Pysyvää vikaa ei kuitenkaan ilmaantunut, ja sain aspiriinilla ja kengän kiristämisellä jalan siihen kuntoon, että paarustin jo omin jaloin eteenpäin kohtaamaan troppia edeltä hakemaan kirmanneen Birgiten.

DSCN1229h

Hyvä että oli matkaseurana lentopalloilijoita eikä golffareita

Jääpussin ja kaljan kanssa apuun rientävä Birgitte oli kovin kristitty ilmestys, ja pienenä ihmeenä jalka ei jäänyt edes araksi huoltotauon jälkeen. Parinsadan metrin päässä kosahduspisteestä oli myös sopivasti apteekki, josta tarttui matkaan nilkkatuki.

Aika pian Coruxon jälkeen alettiin lähestyä Vigon laitamia. Kaupunki on isoin tähän asti kohdatuista, ellei peräti isoin koko reitillä Santiagoa lukuun ottamatta. Merkien haeskelu kaupungissa on vähän konstikkaampaa kuin pikkuteillä ja kyläpolulla, mutta onneksi sieltä löytyy myös paikallisia tentattavaksi ja hanuristi puistosta serenaadaamaan.

 

Illalla löydettiin kylänmiehen suosituksella ruokapaikaksi Kaps-hostellin edestä kulkevan isomman tien varrelta rafla nimeltä Casa Pepe de Juan, jossa on mukava terassi ja tarjolla mm. häröjä veitsisimpukoita. Seuraavan päivän reitti jatkuu myös sen lähistöltä (edellinen risteys hostellilta tullessa), joten aamun askelmerkitkin voi tsekata valmiiksi sinne piipahtaessaan.

DSC_0140

Kaps-hostellin lasijulkisivun kylkeä

Päivä 8: Vigo – Redondela – Arcade (22 km)

DSCN1251

Ponte de Randen silta rujosti zoomattuna

Alkumatkasta reitti kulkee Vigon kaupungin läpi, ja reittiä joutuu ehkä vähän haeskelemaan. Aika pikapuoliin kiivetään laitatalojen läpi tasannemalliselle tielle, joka kulkee rinteen reunaa pitkän matkan Vigon jälkeen ja tarjoaa nätit näköalat viereiseen lahteen. Lahdelle on ripoteltu mystisiä lauttoja, jotka paljastuvat myöhemmin simpukankasvatuspömpeleiksi. Seutu on kuulemma jossain maailman 3-5 suurimman simpukantuottajan joukossa, tyylin tasoissa Kanadan kanssa.

DSC_0159

Suuri osa matkasta Redondelaan asti on puistomaista polkua, jolla joutuu varomaan tosissaan ohi paahtavia  pyöräilijöitä. Kävelin tämän pätkän veteraani-Susannen kanssa, ja hän väitti pyhiinvaeltajien menevän caminohuudeilla nokkimisjärjestyksessä sekä pyörien että autojen ohi. Itseäni vähän jännitti että onko tämä kaikilla tiedossa.

DSCN1282

Laskeutumassa Vigon näköalatasannetieltä Redondelan laitamille. Kirkolla oli palmusunnuntain kekkerit.

Redondelassa rannikkoreitti liittyy taas sisämaan pääreittiin, ja pyhiinvaeltajien määrä kilahtaa seuraavaan desimaaliin. Näimme kaupungin alberguen edessä varmaan kolmisenkymmentä vaeltajaa makaamassa ympäriinsä reput jonoon aseteltuna, ilmeisimminkin kärkkymässä majapaikan avautumista. Illemmalla saapuneille oli todnäk tarjolla enää luuta käteen. Koska Vigosta Redondelaan on vain reilut 15 km, olimme jo aiemmin suunnitelleet jatkavamme 7 km edemmäksi Arcadeen. Tungos vahvisti idean hyväksi.

Pitkän lounaan jälkeen päätimme lähteä oikomaan rantaa pitkin kohti Arcadea, ja juutuimme tietysti alarinteeseen ihmisten pihojen taakse takaisin tielle yrittäessämme. Onneksi tontin läpi oikaisuun annettiin lupa, ja olisi tarjottu vielä varmaan useampikin kalja jos meillä ei olisi ollut tarvetta päästä vielä tunti eteenpäin.

DSCN1282c

Saimme kulkuluvan tämän paikallisen hepun pihan läpäisyyn, ja vanha satamapatu tarjosi kaupan päälle vielä vinkkiä sekä juotavaa varmaan puolisen tuntia.

Rantatienoilta löytyi myös irkku-Jo hotellinsa mestoilta ja komeaa varjolautailua.

 

Juuri vähän ennen Arcadea tien vieressä olevassa muurissa oli pieni alttarisyvennys, ja merkit olivat kohdallaan laskea Pate & kumppanit luontoon.

DSC_0190

Forgive me father, for I have committed Popeda

Arcadessa löysimme Katarinan ja Birgiten terassilta, sekä loistavan majapaikan O Lar de Pepan alberguesta: useamman huoneen talonpäätyhuoneisto neljälle maksoi muistaakseni yhteensä n. 50-60 euroa, punkkasalin hinnat jäivät tarkistamatta. Päädyssä oli myös hyvä piha, jossa pääsin vihdoinkin nukkumaan teltassa! Vasta 8 päiväähän sitä olikin kannettu jumppapainona.

Hyvin pikaisen (=kylmän) meriuinnin jälkeen kävimme testaamassa simpukat, joista Arcade on kuuluisa. Annokset olivat nom, ja tärkeimpänä sain satsista myös yhden rinkkaan heilumaan. Tähän asti oli joutunut kävelemään ilman virkamerkkiä.

DSCN1292c

Päivä 9: Arcade – Pontevedra (13,5 km)

DSCN1299

DSCN1301

Kilometritolppien plakaatit pöllitään usein matkamuistoiksi. Tässä se oli vielä mieltälämmittävän tallella ja kaksinumeroinen: lähemmäs parisensataa kilsaa jo takana.

Telttayö maistuu vallan makoisalta, kun on koisinut reilun viikon jaetuissa punkkasaleissa. Selkeästi 2,5 lisäkilon arvoinen vehje. Aamulla Lar de Pepan parvekkeella kahvia ryystäessä viereistä tietä pitkin kulkee ohi tasaiseen tahtiin vaeltajia eri kokoisissa ryppäissä: trafiikista huomaa selkeästi että on yhdistytty pääreittiin. Meri jää tässä kohtaa taakse normireittiä kulkiessa, ja Arcadessa onkin about viimeinen sauma käydä rannalla uimassa jos se rasti on jäänyt nappaamatta edellisen viikon aikana.

 

Katarinalla on tähtäimessä pikaisempi pääsy Santiagoon, jotta hänelle jää aikaa tsekata  Fi(n)isterre (se maailman loppu rannikon kärjessä jossa on nolla km -tolppa ja viskataan kengät mereen) sekä Muxia. Itse taas lähden tanskalaisten kanssa kävelemään tänään eiliseltä lykätyn lyhyen päivän, eli vain 13-14 km Pontevedraan.

Matka Arcadesta eteenpäin on alkupuoliskolla mukavan leppoisaa lonnintaa nätissä metsäisessä ympäristössä. Yhdessä kohtaa joudutaan kiipeämään reilumpi mäki, mutta sen huipulle oli vastapainoksi pykätty pop-up-henkinen juomakoju, jossa paikallinen heppu kaupitteli kylmälaatikosta kaljaa ja limsaa eurolla tölkki. Vähän aikaa turistessa tulee puheeksi myös se, ettei suomalaisia ole tullut hänellekään vastaan. Yllättävän harvassa ovat porot täällä.

DSC_0233

DSC_0228

Lassi ja Leevi -juomakojulla istuessa ohi kulki myös huijaajia elukoiden selässä

Ei kovinkaan kauaa mäkijuomakojun jälkeen löytyy seuraava keidas, jonkinlainen farmirakennus joka on pimpattu mainion kotikutoiseksi terassiravintolaksi. Kun kiirettä ei ole, pysähdymme täälläkin ja tanskalaiset vetävät radion tahtiin jokusen vuosikymmenen takaa (lentopalloilusta?) muistissa olevan Macarena-koreografian.

DSC_0237

Tästä on videokin mutta en uskalla laittaa kun toinen noista on asianajaja

Terassille päätyvät puolen muun Euroopan (ml. muistaakseni tässä kohtaa ensimmäistä kertaa silmääni osuvat lisätoverit Mario ja Nicole) ohella myös pari päivää sitten kiertotielle lähteneet portugalilaiset, ja venähtävällä tauolla he esittelevät vaihtoehdon sisämaan reitille. Hetikohta Pontevedran jälkeen on mahdollista kääntyä Variante Espiritual -nimiselle koukkaukselle, joka käy piipahtamassa lännessä rannikolla. Jalan sen kulkeminen toisi reissuun yhden lisäpäivän, mutta useimmat käyttävät Espiritualilla venekyytiä kolmannen päivän aamuna Padroniin teleporttaamiseen. Sen kanssa vaihtoehtoreitti vie saman määrän päiviä kuin sisämaan pääreitillä kulkeminen. Idea kuulosti loistavalta saumalta nähdä vielä lisää rannikkoa ja välttää pääreitin ruuhka, joten sitä plania lähdettiin hamuamaan.

Valinta osoittautui napiksi, koska Espiritualin maisemat olivat helposti reitin näteimpien joukossa ja Katarina kertoi Santiagossa tavatessa kauhutarinoita pääreitin täyteen ruuhkautuneista albergueista, joista jouduttiin käännyttämään itkua tiristäviä vaeltajia 10 km päähän seuraavaan majapaikkaan.

DSC_0247

DSC_0243

Terassipaikan jälkeen tulee tämä pikkukirkko, jossa oli ilmeisesti jotain erikoista kun kaikki pysähtyivät piipahtamaan. Muistaakseni sieltä sai leimankin.

Pontevedrassa löydämme tuurilla vielä paikat (nukuin kyllä täälläkin takapihalla teltassa) mainiosta Virgen Peregrina -alberguesta juna-aseman vierestä. Väen määrä on alkanut tapittaa melko reippaasti, ja uusia tulijoita virtaa koko illan. Mestoille on saavuttu niin hyvissä ajoin ja kilometrejä on takana niin vähän, että minulla on illalla aikaa paeta kylille terassille raapustamaan pari tuntia päiväkirjaa ranskalaisilla viivoilla tiskiltä saaduille irtolapuille. Ne säilyivät jonkun ihmeen kautta jopa tallessakin ja kannattivat, kun tämänkin kirjaaminen venähti n. 3 kuukaudella.

 

Pontevedra on taas isompi kaupunki, ja portugalilaiset esittelevät ravintelitarjonnan syövereissä paikallista gin&tonic-meininkiä. Nordés-gini (mmm), tonikki, reilu satsi jäitä ja laakerinlehdet tekevät ihmeitä kävelypäivän päätteeksi, varsinkin tuoppikoossa.

 

Illalla keretään vielä myös törmätä juhlakulkueeseen: pääsiäisviikko on hyvin vauhdissa. Vauhtia jouduttiin mekin pitämään, että ehdittiin keskustasta pari kilsaa takaisin albergueen ennen kuin ulkoportti lukittuu kello 22. Minuutti jäi ylikin \o/

DSC_0268

DSC_0266

Päivä 10: Pontevedra – Armenteira (22 km, Variante Espiritual)

DSCN1322

Vaelluksen aloittaminen aamuhiljaisesta kaupungista on omanlaisensa fiilispläjäys

 

 

DSCN1330

Pontevedran jälkeen käännös Espiritualille on kyltitetty kyllin näkyvästi. Tuota luetaan oikealta vasemmalle, koska käännöskin on vasemmalle. Tietty.

10. päivänä päädymme siis karkaamaan normireitiltä portugalilaisten vinkkaamalle vaihtoehtoiselle pätkälle nimeltä Variante Espiritual. Päätös oli ihan ygöstä, sillä maisemat variantilla osoittautuivat huipuiksi eikä majoituksissa tehnyt tiukkaa, toisin kuin pääreitillä kuuleman mukaan. Yllä olevassa kyltissä näkyy reitin ehkäpä ainoa ”varjopuoli”, eli 600 korkeusmetrin nousu ekan päivän loppuosassa. Sekin meni omituisen kepoisasti, sopivan loivaa kiipimistä helpolla tiellä kuitenkin eikä mitään pystysuoraa nelivetokauhua t. nimim. alkukuusta oltiin GR20:llä.

 

Ennen isoa kipuamista Armenteiran pikkukylään ja albergueen kuljetaan parinkin näkemisen väärtin paikan läpi. Ensimmäisessä niistä eli Poiossa on julmetun iso luostari ja ihan sen vierustoilla vissiinkin Galician ellei maailman isoin perinteinen hórreo-viljankuivauspömpeli.

 

Poion jälkeen piipahdetaan rannalle Combarroon, jossa on loistava vanhojen talojen ja horror-siilojen rivistö ihan hiekkarannan tuntumassa, ml. useampi erinomainen terassi. Niissä kannattaa pysähtyä tankkaamaan ennen heti Combarron jälkeen alkavaa isoa nousua.

DSC_0312

DSC_0331

DSC_0332

DSC_0335

DSC_0343

Terassikäynnin jälkeen aletaankin sitten kiivetä, mutta pätkä on kuitenkin yllättävän iisi.

DSCN1347

Kunhan mäki on rämmitty ylös, matkaa Armenteiran albergueen ei ole jäljellä enää kuin 5 km, ja sekin enimmäksi osaksi alamäkeä. Alla olevan kyltin tavoittaessaan on voiton puolella.

DSCN1351

Combarron jälkeisen nousun huipulla on näköalapaikka ja infokyltti jäljellä olevasta matkasta. Kilometrit 29-57 siis paahdetaan veneellä, ellei välttämättä halua kävellä.

Valtaisan 600 metrin huiputuksen jälkeen loppumatka on leppoisaa paarustelua metsän siimeksessä. Armenteiraan saapuessa albergue löytyy autotietä seuraamalla, meillä olisi ehkä mennyt vähän arpomiseksi mutta spotattiin pari muutakin sinne suuntaavaa.

 

Albergue oli melkoisen täynnä mutta meille piisasi vielä tilaa, tosin jätin taas ahtaahkon salimajoituksen väliin ja painelin leikkikentän taakse telttailemaan vielä yhden kerran ennen reissun päätöstä. Tähän sai luvan vallan iloisesti ja metsäläiselle tarjottiin ilmaiseksi suihkun ja wifin käyttökin. Armenteirassa kannattaa tsekata ainakin alberguen lähellä alamäessä alkavan ”Kiven ja veden reitin” joen heti alussa olevat pienet altaat uimapiipahdus mielessä, hieno luostari ja (se about ainoa) rafla, josta saa herkkumustekalaa sekä kielen siniseksi värjäävää viiniä aamiaismurokulhosta.

 

received_1134318133380781

Stolen again! From Marta, I think. Don’t care because: best wine.

Päivä 11: Armenteira – Vilanova de Arousa (24 km, Variante Espiritual)

Toinen päivä aloitetaan kulkemalla pitkin Ruta de la Piedra y del Aguaa, joka on hyvinkin nimensä veroinen. Robin Hood -mallisessa metsäreitissä riittää vanhoja raunioita ja upeaa jokivartta ihmeteltäväksi. Hengenruoka piisaa hyvin kantamaan jalat puolentoista tunnin kävelyn päässä sijaitsevaan ensimmäiseen paikkaan josta saa aamiaista, Armenteirassa semmoisen löytäminen kylän kolmen talon joukosta ei näyttäisi onnivan aamukähmeessä.

DSC_0422

 

Jossain vaiheessa paikallisesta tohinasta enemmän (=jotain) tajuavat portugalilaiset ilmoittavat meitä vastaan tulleen Espanjan presidentin. Ilmeisesti sellainenkin on kuninkaan ohella käytössä, kaikkee sitä oppii ulkomaassa. Turvamiehiäkin oli ollut 2 kpl hinauksessa, mutta maisemia ihmetellessä kolmikko meni ihan perusmoikkauksella ohi.

DSC_0460

Kiven ja veden reitin jälkeen pompataan vähän vähämetsäisempään maastoon ja joitakin pätkiä mennään kylien läpi sekä jopa vihatulla asvaltillakin. Onneksi oli myös rypsipeltoa jonne hipit pääsivät latailemaan.

 

Suunnilleen päivän kolmanneksen-puolivälin tienoilla saadaan vielä yksi jäsen tiimiin, saksalainen ortopedia(?)hoitaja Nicole. Porukassa on nyt sotilas (meri-semmoinen mutta silti), lääkintähenkilö ja asianajaja, joten saumat selvitä reissusta alkavat olla kohdillaan.

 

Viinipeltojen läpi kulkemisen jälkeen alettiin olla jo jossain melkoisen lähellä Vilanova de Arousaa, jonne Variante Espiritualin kävelyosuus loppuu (ellei sitten korvaa venekyytiä valinnaisella lisäkävelypäivällä). Seuraavana aamuna napattaisiin vene Pontecesuresiin takaisin varsinaisen Camino Portuguesen varteen ja käveltäisiin viimeinen etappi Padronista perille Santiagoon. Lopunajan merkkejä alkoi jo näkyä (photos probably stolen from Nicole, entschuldigung).

 

Vilanova de Arousan albergue/hostelli on ängetty aktiivisessa käytössä olevan urheiluhallin yläkertaan, mutta on silti erinomaisen toimiva ja mukava mesta. Respan pöydällä sai polttaa tupakkaa, ja äijä tarjosi meille kaljatkin jääkaapin syövereistä. Respalta saa myös ostaa lippuja aamun venekyytiin: yhteensä yöpyminen ja vene maksoivat muistaakseni joko 21 tai 25 euroa. Kun venepiletti ja suihku alakerran kylmissä sporttiruiskuissa oli hoidettu, lähdettiin juhlistamaan viimeistä iltaa reitillä.

 

Illan lopuksi löytyi vielä aukioloaan venyttämään suostunut lukaali, jossa asunut velho teki meille ison kulhollisen tulilientä. Jotenkin se kärsimys on tuotava pyhiinvaellukseen.

 

17916100_10213222515822157_1319080718_o

Päivä 12: Vilanova de Arousa – Pontecesures – Padron – Santiago de Compostela (28 km, diplomipäivä :O)

received_1381665698545806

Mario’s photo I think? Stealing rules

Viimeistä päivää viedään! Se onkin sopivan pitkä, taitanee olla jopa reissun pisin. Eilinen ilta painaa vielä vähän takaraivossa, mutta onneksi päivä alkaa kello 8:00 tunnin mittaisella venekyydillä, joka raikastelee kuupan mukavasti. Saattaa myös raikastaa hypotermiaan asti jos ei tajua laittaa takkia päälle lähtiessä kuten esimes minä.

Vene kulkee siis parhaan tajuni mukaa samaa vesireittiä, jota pitkin Jaakon eli Santiagon jäänteet vietiin huomattavasti hitaammalla veneellä haudattavaksi Santiagoon. Nimi on jotain mallia Ruta Maritima/Ruta Traslatio/Ruta del Mar/Ruta Xacobeo tms. Nätti ajelu joka tapauksessa, ja viimeistään tässä kohtaa simpukkalauttojen salaisuus selviää.

DSC_0649

DSC_0722

DSC_0759

Vene tykittelee vanhojen linnakkeiden ja ristiryppäiden ohitse Pontecesuresin kaupunkiin, josta on vielä pari kilometriä Padroniin Caminon varsinaisen pääreitin varrelle. Vietämme varmaankin puoli tuntia kahvikuppia halaten, ja pääsemme aloittamaan etapin vasta reippaasti 9 jälkeen. Se ei kuitenkaan pahemmin haittaa, koska loppu häämöttää vaikka myöhään menisikin ja sää palautuu aamun edetessä normaalin aurinkoiseksi.

Padron on taas vähän isompi paikka, ja siellä sijaitsevassa kirkossa on nähtävänä mm. Jaakon veneeseen liittyvä ankkurikivi. Pörräämme siellä nopean kierroksen, portugalilaiset livauttavat pikaisen rukouksenkin visiitin aikana.

DSC_0824

Melko hengellisen kokemuksen tarjoavat myös edellisenä päivänä evääksi hankkimani vaaleanpunaiset donitsit ja Judas-olut. Homer olisi hyväksynyt.

Padronin jälkeen reitillä ei tule vastaan mitään isompaa nähtävyyttä, vaan päivän teema on selkeästikin sutia perille sinne samperin Santiagoon ja taskuttaa diplomi. Päädymme sakeminnan kanssa viettämään puolentusinaa jatkoaikaa saavan kalja/radlertauon suunnilleen etapin puolimatkassa (Teon tienoilla) olevan alberguen terassille.

DSC_0864

Sinne saapuu jatkuvalla syötöllä lisää väkeä, ja myös lisäoluita materialisoituu pöytään jatkuvalla ja mystisellä syötöllä aina kun paikalta yrittää poistua. Tosi monet niistä eivät edes olleet itse ostettuja.

DSC_0858

Vähitellen lanattiin läpi ei-hirveän-eeppisistä tiemaisemista kohti Santiagoa. Portugalilaisilla oli menossa jo ainakin kolmas camino, ja sieltä irtoavalla opastuksella katseltiin kukkuloilla olevia tuttuja maamerkkejä ja reittiä kaupungin läpi kohti Santiagon katedraalia. Tässähän oltiin jo diplomissa kiinni!

DSC_0918.JPG

Vähitellen paarustettiin katedraalille Santiagon läpi vähän häh-tunnelmissa. Tästä en voi oikein itse sanoa muuta kuin että se on sellainen etappi johon tullaan isolla ilolla yli viikon bondattujen kävelijäystävien kanssa, joillain on takana erilainenkin matka. Millään konffiksella saapuminen ei ole huono pysäkki.

DSC_0944

Vuoden 2017 huhtikuussa oli vielä huolto päällä

Santiagon keskusaukiolla saatiin vielä täysin tuurilla saavuttaessa joltain paikalliselta mummolta vuokrakämppä: sellaisia ilmeisesti tarjoillaan saapujille jos osaa pykälän kieltä. Kiitos Abel!

Loppujen lopuksi en tullut käyneeksi katedraalissa suutelemassa Jaakon jalkoja, enkä selvinnyt Finisterreen tai Muxiaan. Se ei sinänsä haittaa, koska olen menossa Santiagoon uudelleen. Ehkäpä Camino Primitivon kautta ja luultavasti vähemmän hienon porukan kanssa, ehkä jopa yksin. Ei ole niin justiinsa, koska esta um camino filho da puta joka tapauksessa ❤ Kiitos portuguesen kööri, oli parasta!

 

Kategoria(t): Espanja, Helpohko, Kylddyyri, Patikointi, Portugali, Yli viikko | Kommentoi

Pääsiäisnä Portugaliin II: Camino Portugues/Senda Litoral

DSC_3104

Jaakontien ystäviltä saa passin diplomin ronkintaa varten. Myös: pinssi!

Viime pääsiäisenä kävin lonnimassa 4 päivää Portugalin lounaisrannikolla pitkin Rota Vicentinan Fishermen’s Trailia. Se oli todella parasta settiä viikon talvilomareissulle: rantamaisemat hivelivät silmää ja kelit toimivat maaliskuun lopussa ihan hiton shortsisti.

No sitten tuli semmoinen idea että uudestaan, ja nyt olisi tarkoitus hommata anettakin tai ainakin jonkinlainen diplomi rantapummeilun oheistuotteena. Eli nyt toiseen päähän Portugalia, meri vasemmalle puolelle eikä oikealle, ja perillä odottaa katolisen kirkon top-3 pyhiinvaelluspömpeli Santiago de Compostela.

Camino Portugues  on ilmeisesti Santiagon reiteistä toiseksi suosituin (Francesin jälkeen). Kokonainen Portugalin reitti kulkee Lissabonista Santiagoon, ja sillä on pituutta yli 600 km. Moni (= usein) portugalilaisen version kävijä valitsee kuitenkin lyhyemmän 250 km:n reitin Portosta Santiagoon , ja tähän päädyin myös itse. Lissabonin ja Porton välisestä pätkästä liikkuu juttua turhan runsaasta asfaltista ja turhan harvasta huoltoverkostosta. Portosta eteenpäin homma taas kai helpottuu ja nätistyy.

Portosta Santiagoon on parhaan googlaukseni mukaan olemassa 3 eri vaihtoehtoa (tai no näiden lisäksi on vielä pari tosi indievarianttia mutta halusin vaan rannalle ja kyltit):

  • ”Central Way”: se alkuperäinen/oikeaoppinen sisämaan reitti. Tässäkin oli kai asfalttia ja kaupunkien&teollisuusalueiden läpäisyjä, joten en valinnut sitä.
  • ”Coastal Way” (Caminho da Costa): enemmän rannikon suunnassa kulkeva reitti. Vähemmän käytetty kuin keskireitti, ei mene kuitenkaan ihan meren vieressä.
  • Senda Litoral (Senda da Orla Litoral): Kaikkein ihan lähimpänä rantaa ja pitäisi olla vähiten ruuhkainen, tosin myös vähiten infraa: valitsin tämän koska en ole niin just seuran perässä kävellessä ja Portugalin rannat ovat se mitä haeskelen.

Oppaana toimii aika usein John Brierleyn Pilgrim’s Guide To The Camino Portugues. Brierley vaikuttaisi olevan tunnetuimmilla caminoreiteillä samanlainen go-to-patu kuin Ciceronen Paddy Dillon tai Kev Reynolds. Brierleyn oppaasta kannattaa ottaa tuorein painos (ainakin 8. (7.?) painos 2016/2017 sisältää rannikkoreitit).

DSC_2675

Kustakin rantareittipäivästä on 1 aukeama Brierleyssä, sisämaa laajemmin.

Kuulemma myös ainakin saksalaisissa oppaissa on hyviä vaihtoehtoja. Brierleyssä pistää ehkä vähän pakanaa kakimaan homman alaotsikko ”A Practical & Mystical Manual for the Modern Day Pilgrim”: kirjassa on jätetty tilaa henkisille muistiinpanoille, ja Brierleyn kustantajalta löytyy myös kattava valikoima teoksia ufoista ja kiviparantamisesta tjsp.

Brierleyn kirjan mukaisilla etapeilla Senda Litoral on jaettu about 10 päiväetappiin, matkaa oli siis noin 250 km. Keskimäärin 25 km päivässä kuulostaa ihan hyvältä, ja jokaisen etapin lopussa pitäisi olla jonkinlainen asutus. Niissä pitäisi olla yleensä tai ainakin usein (Senda Litoral ei ole ihan niin vimpan päälle huollettu) jonkinlainen pyhiinvaeltajien maja, joka maksaa vähemmän kuin sisällä asuminen keskimäärin. Otan silti teltan messiin, koska voivat olla täynnä ja voivat kuorsata.

Silti, näyttäisi kovin lupaavalta että pääsee ehkäpä keräilemään diplomin Santiagosta! Raporteeraan reissun jälkeen että mites.

Jos pyhiinvaellus kiinnostaa yleisesti niin Facebookissa on ryhmä nimeltä Pyhiinvaellus. Sieltä kannattaa ensin etsiä haulla ja vasta sitten kysellä, monta juttua on jo vastattu.

Kategoria(t): Espanja, Keskiraskas, Kylddyyri, Portugali, Yli viikko | 2 kommenttia

Päiväreissu: Karhulahden kota / Repoveden kansallispuisto 18.2.2017

*Jokunen kuva on Ilonalta, Jukalta ja Pauliinalta ja ehkä joltain muultakin. Jos löydätte tämän ikinä niin jaetaan tuotot.

16797600_10158290542845343_1112180063608101416_odsc_297116804435_10158290542865343_344217055389157188_o

Hyvää helmikuuta, talvi on pop. Kävimme männäviikonloppuna 9 hengen porukalla yöpymässä Repoveden kansallispuistossa sijaitsevassa Karhulahden kodassa. Se oli erinomainen! Sinne menemistä suunnitellessamme törmäsimme johonkin vuodentakaisiin Instagram-itkuihin siitä, että kota olisi kylmä. Jossain vaiheessa siellä on kai ollut pelkkä tulisija (nettisivujakaan ei oltu päivitetty kaikilta osin ja sielläkin sanotaan sekä kamina että tulisija), joten meitäkin vähän jännitti että mitens sen lämmön kanssa. Nyt siellä on kuitenkin muy bien kamina (18.2.2017 todettu), ja lämpöä piisaa niin pirusti että makuupussista piti tulla ulos. ❤

Kota on siis talvellakin lämmin ja erinomaisella paikalla. 9 henkeä mahtui aikas jees sopuisasti nukkumaan majan reunoja ympäröivillä lavereilla, lattialle olisi mennyt vielä useampi lisääkin (10 henkeä maksimi varaussivulla). Vuorokauden hinta oli 90€, avain on kodan oven vieressä olevassa boksissa, johon saa koodin tekstarilla hyvissä ajoin ennen varauksen (14:00 – 10:00) alkamista.

16865050_10158290542635343_511185507898852899_n

Kota sijaitsee mäen päällä järven vieressä, ja mäen alla vielä lähempänä järven rantaa on yleinen nuotiopaikka. Kodalla on oma lukittu puuliiteri. Mestan näkee pro-kartasta alta:

karhulahden-kota-kartalla

Jäätä (50 cm meidän aikaan) pitkin pääsi hyvinkin oikaisemaan*. Lapinsalmen sillalla on sulaa about aina, mutta sen jälkeen pääsi. Me mentiin Katajavuoren läheltä, missä polku osuu rantaan. Kannattaa huomata että kota on rannalla Karhusaaren itäpuolella eikä siinä missä ikonit ovat (rinkulassa kuvassa), siinä on semmonen viiva mikä osoittaa paikan.

*Kapeikoissa on huonompaa jäätä. Jos on koko talvi plussaa niin jää on luultavasti huonompaa. Jos jäästä näkee läpi ja jalka menee siitä läpi rannassa niin se ei ehkä ole hyvä. Facebookissa on Tervarumpu, joka joskus väläyttelee jää/lumitilanteita ja muuta Repoveden settiä.

Karhulahden rannassa on vaikuttava iso laituri ja myös pienempi toinen laituri, joten rantautuminen onnistuu talvella vaikka pulkankin kanssa. Kesällä sinne on enempi matkaa Lapinsalmelta, maata pitkin iisimpi reitti on Saarijärven parkkikselta. Puiston kartta löytyy ainakin tällä hetkellä täältä tökkimällä retkikohteen PDF-esitettä.

16864500_10158290541040343_3221874529748708475_n

Repovedellä on vaikka mitä muutakin (mm. 3 muutakin kotaa Karhulahden lisäksi), tällä reissulla käytiin tossa ja sitten myös Olhavanvuorella. Olhavalla on kesäisin paljon kiipeilijää, mutta näin talvella se on hieno etappi tsekata järven jäältä ihan vaan turistina.

Loppuputkilo on silkkaa diashow’ta mestoilta, pääpointti on se että Karhulahti on hiton mainio ja talvellakin lämmin kota. Ja Repovesi mainio puisto. Tulipahan tiedotettua!

Kategoria(t): Park life, Päiväreissu | Kommentoi