Mikä: 12 päivän (n. 270 km) pyhiinvaellus Portosta Santiago de Compostelaan rannikkoreitillä eli Senda Litoralilla. Espanjaksi löytyy erinomaista settiä täältä. Reitti kulkee Portugalin puolelta Espanjaan eli 2 versiota nimestä, englanninkielistä juttua on paljon liikkeellä jne. Siinä sekamelskassa pyörii kaikenlaista nimeä: Caminho Português, Camino Portugues, Caminho Português da Costa, Coastal Trail ja sit tietty myös tuo Senda Litoral. Tärkeintä siinä on tietää se, että tällä rantareitillä Portosta mennään kohti Santiagoa niin lähellä rantaa kuin aina mahdollista. Brierleyn kirjasta näkee baanan ja tietty keltaiset nuolet hoitavat, jotkut myös sanovat että The Camino will provide.
Portugalin caminon rannikkoversio ei ole yhtä vakiintunut kuin sisämaassa kulkeva Camino Central, ilmeisesti rantaa alettiin kulkea isommin vasta joskus 2012-2013 tienoilla. Palvelut jne. pelaavat silti varsin mainiosti ja ruuhkaa ei siis ollut juuri mitään. Rantamaisemat lämmittävät myös useimmiten mieltä, tosin Rota Vicentinan Fishermen’s Trailin tasoiseen silmäherkkuun siellä ei kyllä ihan ylletä. Merimaisema ja rauhallisuus ovat silti aika hiton maino vaihtoehto sisämaan ”oikealle” perinteiselle reitille. On hyvä.
Reitti: Tämä mulla on kerrankin hoidossa. Eli lähtö on Portosta, ja sitten seurataan rannikkoa reilun viikon verran (Redondelaan asti). Sen jälkeen voi joko palata normaalille sisämaan reitille (Camino Portugues Central tjsp.), tai sitten lähteä uudestaan länteen lähemmäksi merta kulkemaan vaihtoehtoisen reitin nimeltä Variante Espiritual. Me valitsimme tämän, ja valinta oli todennäköisesti hyvä: sisämaan reitiltä kuului tarinaa ruuhkasta, täysistä majapaikoista ja vähemmän hehkeästä näköalasta & alustasta jne. Espiritualilla taas oli hyvin tilaa, ei tietoakaan tungoksesta ja reitin hienoimpia maisemia. Ensimmäisenä Espiritualin päivänä tosin joutuu nousemaan 650 korkeusmetriä, mutta se on enimmäkseen loivaa pitkän matkan aikana eikä pitäisi piiputtaa suunnattomasti.
Alla toivottavasti näkyvässä Google-kartassa on merkattuna reitin etapit eli yöpaikat (klikkaa karttapinssiä niin tulee lisäinfoa kustakin paikasta, pinssin pitäisi olla about oikean yöpaikan kohdalla): paria lukuun ottamatta ne ovat samat kuin Brierleyn oppaassa. Selostan opaskirjasta alempana.
Eli kartta ehkä näkyi? Jee! Laitan tähän alle vielä bullettilistana mestat ja etäisyydet:
- 1. Porto-Vila do Conde about 28 km (tai 33 jos tyystin rantaa)
- 2. Vila do Conde – Marinhas 28,5 km
- 3. Marinhas – Viana do Castelo 21,5 km
- 4. Viana do Castelo – Caminha 27,5 km (2-3 km vähemmän jos jää leirintäalueelle (hyvä) ja ottaa Marion veneen yli rajajoesta, EOS onko Mario aina olemassa)
- 5. Caminha-Mougas 23,5 km
- 6. Mougas-Baiona-Nigran-Ramallosa 16.5 km
- 7. Nigran/Ramallosa-Vigo 21 km
- 8. Vigo-Redondela 16 km (paluu Centraliin, hyvä jatkaa +7 km eli 23 km Arcadeen)
- 9. Arcade-Pontevedra 14 km (Redondela-Pontevedra 20 km)
- 10. Pontevedra-Armenteira (Variante Espiritual) n. 22 km
- 11. Armenteira-Vilanova de Arousa (Variante Espiritual) 24 km
- 12. Vilanova de Arousa-vene Padroniin-Santiago 28 km kävelyä
- —————–> Yhteensä 12 päiväetappia, n. 270-280 km
Tätä voi tuunata mm. alussa: moni skippaa Porton laitakaupungissa kärvistelyn ja ottaa metron Matosinhosiin, sillä leikkaa ainakin 10 km tms. Itse otin taksin suoraan lentokentältä rannalle Lavraan (maksoi 20€, n. 15 min), matka lyheni n. 15 km ja ehti saman päivän iltana ihan vallan hyvin ensimmäiseen yöpaikkaan Vila do Condeen.
Miten sinne pääsee: Hyvinkin helposti Portoon Helsingistä, ja jos tajuaa ottaa käsimatkatavaroihin mahtuvan repun niin pääsee halvemmalla kuin mun 400+ € liput (josta ruumahintaa 60+ €). Oikein ovela matkustaja ottaa menomatkalla lipun Portoon ja paluulennon Santiago de Compostelasta, ettei tarvitse tulla kävelyn jälkeen junalla takaisin alkupisteeseen ja miettiä että meneepäs se 12 päivää 3 tunnissa laitteella.
Porton lentokentältä pääsee siis oikaisemaan taksilla rannalle reitin varteen, eikä tarvitse mennä Porton kaupunkiin ellei halua. Jos on puristi tai tahtoo olla turisti Portossa niin sitten tietty varmaan haluaa, mutta diplomin tms. puolesta ei tarvii.
Opas: John Brierleyn Pilgrim’s Guide To The Camino Portugues. Brierley vaikuttaisi olevan tunnetuimmilla caminoreiteillä samanlainen go-to-patu kuin Ciceronen Paddy Dillon tai Kev Reynolds. Brierleyn oppaasta kannattaa ottaa tuorein painos (ainakin 8. (7.?) painos 2016/2017 sisältää rannikkoreitit).
Kirjassa ei ole selostettu rannikkoreittiä niin hyvin kuin sisämaassa menevää vakiintuneempaa Camino Centralia. Rantaosuus on lähinnä liitteen mallisesti mukana kirjan lopussa, tyyliin ”tännekin voi mennä jos jostain ihmeen syystä haluaa”. Kustakin rantareitin päiväetapista on juuri tarpeeksi tietoa eli yksi aukeama alla olevaan malliin:
Kuvasta ehkä näkyy syynäämällä kaksi eri reittiä: Camino da Costa on se sinisillä palloilla merkattu rannikkoreitti, joka ei mene ihan kiinni rannassa. Senda Litoral on taas se joka menee ihan just siinä biitsillä. Se on se jossa näkee enemmän merta, ja se on helppo löytää kun kävelee merta kohti jos on eksynyt sisämaan puolelle.
Se on siis siinä meren vieressä ja siinäkin on nuolet. Vasemman käden puolella on länsi.
Vaikeusaste: Hyvinkin ”ei ole” – moderate maaston (korkeuserot jne.) suhteen. Joidenkin etappien alussa ja matkan varrellakin pitää vetää vähän mäkeä, mutta Variante Espiritualin ensimmäisen päivän 0->650 metriä -nousua lukuun ottamatta maasto ei tarjoa mitään kummempaa tuskaa. Jos reitille eksyy kuumaan aikaan, vähempikin mättö on tietysti hikisempää. Vettä kannattaa kuitenkin juoda myös huhtikuussa, lämmin oli silloinkin. Merituuli jeesaa kyllä kummasti.
Omalla ja useimpien muidenkin kohdalla isoin ongelma oli pitää jalat kuosissa 12 päivän kävelyn ajan. Iso osa reitistä menee enemmän tai vähemmän kovalla alustalla, myös asfalttia tulee hinkattua ihan reippaasti. Kenkien ja sukkien kannattaa siis olla kuosillaan ettei homma kosahda hiertymiin. Ainakin yksi toveritar joutui yhdessä vaiheessa vaihtamaan aina päivän mittaan vaelluskengistä ensin lenkkarihin ja sitten sandaaleihin, ettei valtava ja hurjan näköinen kantapäärakko tiputtanut tyystin.
Slovakian vahvistus Katarina vinkkasi tästä ihmesoosista, itsellä/yleensä näytti toimivan:
Compeedia ja sen paikallista vastinetta tuli kyllä tapetoitua jalkoihin aika reippaasti, aina kun oli rakon orastaminen käsillä. Jatkuvalla huollolla 12 päivää näyttäisi silti kävelevän ihan jees tälläisessa rennossa suorituksessa kovemmallakin alustalla, eivätkä rakot päässeet ikinä puhkeamiseen asti.
Portugalin caminosta on ollut juttua että asfalttia olisi paljon, mutta ainakin rannikkoreitillä alustat vaihtelivat onneksi aika paljon ja polku ohjaili pois isoimmilta väyliltä. Autotien reunaa pitkin kävelyä on ilahduttavan vähän ja harvoin, yleensä mennään kyläteitä ja jalkakäytäviä sekä polkuja. Alkupäivinä on mainiota puista rantabulevardia hämmentävän isoja pätkiä, metsäpoluillekin pääsee silloin tällöin.
Jottei totuus ihan tyystin unohdu niin on siellä siis asfalttiakin tarjolla:
Suunnistaminen on kompassisokealle ilahduttavan helppoa: kerran kun onnistuu osumaan reitille, aina löytyy nuolta viemään eteenpäin. Ensimmäisen viikon ajan reitti on aika pitkälti siinä meren vieressä, joten sen lätäkön spottaa myös huonosilmäisempi.
Vesi, ruoka, huolto: Camino hoitaa! Ainoa kohta jossa tuli kovin monta tuntia ilman jonkinlaista baaria tai kahvilaa oli Caminhan ja Mougasin väli, ja siinäkin päästiin Oiassa niin hyvään raflaan terassille että oksat pois. Aamulla pari litraa vettä messiin ja siinäkin on useimmiten liikaa. Yhden kylän läpi mennessä tuli ukko tarjoamaan meille appelsiineja oman pihan puusta, koska olisihan kahvilaan ollut 15 min matka.
Aina joskus on tarjolla Menu Peregrino eli Pilgrim Menu: siinä saa halvemmalla hyvän satsin safkaa, ja Vila do Condessa kun syö sellaisen Santa Claran alberguen viereisessä baarissa (Saura Cool), pääsee myös vieraskirjaan sekä facebookkiin.
Miten siellä nukutaan: jaetuissa tuvissa punkissa, homman nimi on albergue eli jonkinlainen refuge. Joissain niissä saa 1-2 hengen huoneita kai, mutta pääsääntönä on että ota oma petivaate ja korvatulpat 😀 Hinnat on jossain 7-15 euron holleilla ja kaikissa missä oltiin oli wifi, ihan kaikissa ei kyllä ollut lämmintä suihkua. Jos kermapersetyttää niin monesti löytyy myös hotelli tms. lähistöltä.
Milloin sinne kannattaa mennä: Itse lähdin pääsiäislomien perässä reissuun heti huhtikuun alusta. Sään puolesta tämä oli ihan nappivalinta, suora toisinta viime vuoden reissusta etelämmässä Rota Vicentinalla. Eli päivällä oli Suomen kesää ja hiki shortseissa, illalla (pimeän tultua) piti laittaa pitkähihaista tai takkia päälle. 12 päivää pelkkää aurinkoa vaikka kuinka yritti manata sadetta.
Mukana oli kyllä 5. kertaa caminon kävelevä doyenne-Susanne Tanskasta, joka kertoi aiemmalla Portugalin reissullaan olleen 8 päivää sadetta putkeen. Myös oppaissa väitetään rannikolla satavan jotain 50% ajasta. Tuuri oli siis kohdillaan!
Pääsiäinen on myös hyvää aikaa nähdä kaapuveikkojen ja -veijoonien kulkueita. Kolikon kääntöpuolella on se, että moni muukin haluaa päästä Santiagoon näkemään juhlallisuudet. Pääsiäistä edeltävä viikko on nimeltään Semana Santa (kai), ja sen aikana mennään vähän spesiaalilla. Suurin osa kaikesta oli silti auki, ja Santiagossa ei ollut mitään pulmaa asumisen, liikenteen tai syömisen kanssa torstaina tai perjantaina. Pääsiäissunnuntaina kaikki oli taas kiinni myös Portossa.
Sisämaan reitillä oli ilmeisesti pykälän täyttä pääsiäisköörin takia: senhän välttää sillä että vetää rannikkoa ja Variante Espiritualia.
Mitä sinne kannattaa ottaa mukaan: no ei ehkä Trangiaa (otin, bensat vietiin lentokentällä, ei ollu iloa siitä). Teltta on aika kiikunkaakun: jos alberguet on täynnä tai haluaa nukkua joskus itsekseen ilman kuorsauksia tai 05:00-jengiä, se on hyvä.
Yleisesti ottaen pärjää kyllä pussilakanalla ja satsilla käteistä.
Myös kannattaa ottaa mukaan: Puhu vähän espanjaa! Yllättävän huonosti englanti irtoaa albergueissa tai muutenkaan esim. baareissa. Jos ei muuta osaa sanoa niin sano grande cerveza y pulpo, saat bissen ja toivon mukaan jotain tämmöistä mustekalaa:
Tai sitten saat kehnompaa mustekalaa, mutta pulpolla sulla on saumat.
Mitä sinne on pakko ottaa mukaan: pitää olla pyhiinvaeltajan passi, johon kerätään leimoja todisteeksi siitä että on kävellyt koko matkan. Leimoja saa ainakin (joistakin isoista ainakin) kirkoista, majoituksista ja baareista/kahviloista matkan varrelta.
Passia kysellään ainakin albergueissa eli pyhiinvaeltajien majoissa (pitää olla myös maallisen lain hyväksymä passi/henkkari mutta se kai on Suomesta lähtiessä). Suomesta sellaisen saa tilattua Jaakontien ystäviltä, Portosta saa myös katedraalista. Portugalilaisessa läpyskässä on hienot kartat eri caminoista sisäkansissa.
Lopussa sitten stompataan, heilutellaan sitä passia ja saadaan diplomi! Katedraalissa käymiseen on myös oma koreografiansa Jaakon patsaan jalkojen pussaamisilla ja oikeilla kiertämissuunnilla jne. mutta se jäi vielä tällä kerralla suorittamatta.
Päivä 1: Porton lentokentältä Lavraan, Lavrasta Vila do Condeen (12 km)
Lento lähti Suomesta aamukuudelta ja horrostin perille Porton kentälle suunnilleen 10 aikaan aamulla paikallista kelloa (-2 tuntia). Olin vähän kahden vaiheilla että pitäisikö sitä käydä Porton kautta nukkumassa ja aloittamassa rehellisesti katedraalilta vai ei, mutta sitten päädyin siihen että säästän mieluummin päivän aikaa suksimalla suoraan rannalle. Samalla välttyy Porton laitakaupungilla harhailulta.
Eli kentän taksijonosta pirssi ja oppaan karttaa osoittelemalla + elämää kehnommalla espanjalla kyyti suoraan reitille Lavran kylään (15 min, 20€). Lavra on n. 15 km Portosta pohjoiseen, eli sieltä on enää n. 12 km ensimmäiseen oppaan etappiin Vila do Condeen.
Reitti menee isolta osalta pitkin mainiota lankkupolkua, välillä läpäistään kylää tms. talorykelmää. Moodi on ennemminkin ”hipsin tässä rantalomapaikkojen ja paikallisten virkistysreittien läpi” kuin vaellusfiilis: ensimmäiset pari-kolme päivää menevät isolla prosentilla niissä tuntumissa. Vila Cha -nimisessä pikkupaikassa mukavalta vaikuttanut retkunuoriso houkuttelee istumaan seurakseen ränsistyneen baarintapaisen terassille (”kolmen tunnin päästä vaihdetaan toiselle puolelle taloa kun aurinko siirtyy”), mutta reissujalkaa kolotti vielä tässä vaiheessa enemmän kuin kaljahammasta.
Vila do Condeen saapuminen vie pitempään kuin 12 km:n paarustamiseen kuvittelisi kuluvan, alkukankeutta vielä ilmassa. Paikka on vallan miellyttävä kaupunki, josta löytyy nättiä rakennusta&kirkkoa ja kaikki palvelut, jostain hiton syystä kuvat vain jäivät ottamatta. Albergue de Santa Clara on helppo löytää, ja sen viereisestä ravintolasta (Saura Cool tjsp) sai 5 eurolla hinta-laatu-suhteeltaan jäätävän hyvän pyhiinvaeltajan menun + vieraskirjarituaalin. Alberguen pedit olivat karuudeltaan aika vankilaosastoa, mutta yleiset tilat eli keittiö ja kattoterassi puolestaan jopa poikkeuksellisen mainiot. 7,5€:n väärti hyvinkin.
Päivä 2: Vila do Conde – Marinhas (28,5 km)
Aamulla tulee vietetty laiska startti Santa Claran keittiössä ja kattoterassilla jumittaen. Tsekkiläinen tyttö maksaa kotoa tuomansa karhusuklaapatukan siitä että saa kopioida Brierleyn oppaan kameraansa ja kattoterassilla joku äijä joogaa ilman paitaa, iso lauma ryhmän kanssa kulkevia kanadalaisia rouvia pörrää ympäriinsä. Mainio albergue!
Suoriudun vähitellen pihalle alberguesta ja lähden semisummittaisesti kohti meren suuntaa: varsinainen rantareitti leikkaisi jyrkemmin länteen, mutta sinisten pallojen reitti huijaa viistommin kaupungin läpi ja pääsen nappaamaan aamiaisen kahvilasta. Kahvilalta putkahdan rannalle hienon risteistä kasatun venemuistomerkin kohdalla: siitä kannattaa myös pompata rantahiekalle katsomaan mereen pylvään päälle pykätty bonusristi, joka näyttää livenä huomattavasti vaikuttavammalta kuin tässä alla.
Toinen päivä on edelleen täynnä rantabulevardia ja lautapolkuja. Kartalla näkyy biitsivarjoja tiheässä ja 1:1-mittakaavassa merkinnät voi vahvistaa. Melko alkumatkassa törmään ensimmäiseen muuhun pyhiinvaeltajaan jonka kanssa tulee käveltyä samaa matkaa, ja päädymme viettämään kutakuinkin koko loppureissun samassa tiimissä. Lontoolaistunut slovakki Katarina on toisella caminollaan, viime vuonna hän oli raksinut listalta sen ”oikean” reitin eli Francesin (hurjaa vauhtia vieläpä).
Katarinan kanssa paarustelemme julmetun pitkän rantaosuuden Esposenden kaupungin kautta kohti pienempää kylää nimeltä Marinhas, jossa päivän etappi päättyy donativo-malliseen albergueen. Donativoissa siis maksetaan omantunnon mukaan lahjoitus yöpymisestä, jossain mainittiin että sopiva lahjus olisi vuoden 2017 inflaatioilla n. 7 euroa.
Päivän matka taittui mukavasti Katarinan kanssa vaihtaessa vinkkejä slovakialaisista ja suomalaisista perinneruuista ja vaellusreiteistä (Tatra, Karhunkierros, pierogi(?) ja kalakukko&mykykeitto). Pitkän etapin päätteeksi olen jo aika ravuksi palanut, jonka hoksaan kun siitä mainitaan. Ilmeisesti sitä aurinkorasvaa olisi pitänyt alkaa käyttää jo heti alussa.
Albergue San Miguel on piilotettu vähän sivuun reitiltä: sen löytää autotieltä näkyvien punaisen ristin/sairaalatunnusten merkkaamasta kohdasta. Sairaalatalon(?) vastaanotosta neuvotaan oikea paikka parisataa metriä sen takaa, ja hospitaalin respa myös ilmeisesti avaa alberguen jos siellä ei satu olemaan muuta miehitystä.
Alberguesta vähän matkan päässä on kirkko, jonka vieressä alamäessä on kahvila ja ravintola. Syömme ravintelissa illallista alberguessa tapaamiemme tanskalaisten Susannen ja Birgitten kanssa. Birgittellä oli menossa ensimmäinen camino, ja Susannella puolestaan #5. Kaksikko on pelannut yhdessä käsipalloa about 30 vuotta sitten, Susanne aina maajoukkueeseen asti. Pitkän tauon jälkeen he olivat törmänneet taas toisiinsa jossain päin tanskanmaata ja päättäneet lähteä pyhiinvaellukselle. Julmetun hauskoja ja mukavia tyyppejä, mikä oli varsin onnekasta koska heidän(kin) seurassaan tuli vietettyä about koko loppumatka. Marinhasin albergue on vallan mukava, wifi toimii ja piha on hieno. Ehkä tärkeimpänä, Katarina tutustutti täällä Gewohlin taikavoiteeseen. Birgitten jalassa on jo melko komea kimara laastareita, liisteri olisi tehnyt hänellekin gØdtia.
Päivä 3: Marinhas – Viana do Castelo (21,5 km)
Aamulla lähdetään Katarinan kanssa liikkeelle ravintolaa vastapäätä olevan kahvilan kautta. Sieltä on spottaamalla löydettävissä sämpylöitä jossain kohtaa tiskiä, ja tekevät varsin kelvolliset juusto- ja kinkkutoastit aamupalaksi kun hoksaa kysyä, menussa ei välttämättä lue aina ihan kaikkea. Antavat oikean vaihtorahankin kun huomauttaa virheestä. Tämä etappi kulkee pitkin sinisiä palloja eli sitä sisämaisempaa rannikkoreittiä, mutta se on just hyvä: hienoja metsäpätkiä piisaa.
Tällä etapilla tullaan myös Brierleyn oppaan niukassa yhden aukeaman introssa mainittuun kohtaan rannikkoreittiä, eli Nieven kirkolle, joelle ja joen yli menevälle kivisillalle, joka näyttäisi kastuvan pahasti tulvaisella kelillä. Vähän ennen jokea kiivetään hikinen asvalttimäki ylös Nieven kirkolle, josta löydettiin vuodelta 900 peräisin oleva Pyhälle Jaakolle (sille Santiagolle, tuttu Camino Santiagosta) omistettu seinäkirjoitus. Itse Jaakon hauta löydettiin Santiagosta vain joitain kymmeniä vuosia aiemmin, joten Brierley mainitsee tämän todisteena siitä että Portugalin reitti on ihan old schoolia kanssa. Kirkosta saa myös seinäkirjoituksen leimana passiin + vettä.
Kirkon jälkeen tulee todella tervetullutta varjoisaa metsäpätkää, ja sitten saavutaan Nieve/a-joen ylittävälle kivisillalle. Nyt ei ole tulvaa sillan päällä koska scorchio.
Päivän reitti on sen verran lyhyt, että päätämme piipahtaa sillalta lähtevällä bonus(=sakko)kierroksella Guilhetan rannalla. Kartassa on aurinkovarjo, joten arvelemme toiveikkaina että sieltä löytyisi taas ensimmäisten parin päivän malliin rantaravintolaa. Ei löytynyt, mutta tavoitettiin hieno pyöreiden kivien ranta, josta nappasin reppuun pari morkulaa kotiinviemisiksi. Piti laittaa kuvatekstiin hieno ”Katarina and the Waves”-läppä, mutta tuplafotossa ei voi 😥
Rantakivien jälkeen palattiin taas metsäilemään loppumatka kohti Viana do Casteloa. Katarina oli spottaillut koko päivän appelsiinipuita ja punninnut hedelmävarkauden plussia ja miinuksia. Sitten koettiin pyhiinvaellukselle sopivasti reissun ensimmäinen ihme: pikkukylän läpi kulkiessa pappa huuteli pihaltaan meidät pysähtymään.
Molemmille siunaantui kaksi puutuoretta appelsiinia ja kahvilakin löytyi pian sen jälkeen. Leppoisten kyläteiden jälkeen alettiin taas lähestyä isompaa kaupunkia, ja Viana do Castelon reunoilla olevan Darquen kohdalla erotettiin teitä hetkeksi. Katarina jatkoi kohti kaupungin alberguea, ja itse jäin ravintolaan pari-kolme kilometriä ennen kaupunkia ja sen edessä kulkevaa isoa jokea etsiskelemään pitsaa ja sen jälkeen reittiä Inatelin leirintäalueelle länteen rannan tuntumaan koska kyllähän siihen telttaan pitää edes joskus päästä.
Ravintolassa sain kuitenkin paikan pitäjältä jobinpostia. Leirintäalue ja sieltä joen yli Viana do Casteloon kulkeva lautta aloittaisivat kuulemma toiminnan vasta kesäkuussa, kun sesonki on päässyt vauhtiin. Tuo ehkä kannattaa tarkistaa netistä, koska ravintolassa on myös hotelli jonka myyntiä äijä saattoi mennä ja edistellä: itsekin harkitsin sinne pysähtymistä vinkin kuultuani. Muuten kyllä oli varsin hyvää turinointia eri kohtaamisista ohi kulkeneiden vaeltajien kanssa. Yksi 72-vuotias heppu oli viettänyt hotellissa 2 päivää toipumassa matkasta ja jatkanut sitten junalla, toivon mukaan vielä lähelle maalia jatkamaan. ”Jokainen kulkee oman caminonsa” tuli mainittua.
Tuopillisen jälkeen lähdin talsimaan viimeiset kilometrit kaupunkiin. Viana do Casteloon etelästä saapuessa pitää ylittää julmetun iso Lima-joki julmetun kapealla jalkakäytävällä julmetun pitkällä sillalla. Alla täristelee välillä junia: itsekin palasin sellaisella siitä ali.
Viana do Castelossa olisi hetikohta sillan jälkeen albergue, mutta alberguen vieressä on myös hotelli nimeltä Calatrava. Brierleyssä väitettiin hinnaksi 35€, minulta pyydettiin 45€. Siinä vaiheessa ei enää jaksanut lähteä vertailemaan hintoja rinkka selässä, ja taksaan kuitenkin kuului 2 hengen huone kaikilla herkuilla ja aamiainen. Vallan OK. Illalla piipahtelin vielä katselemassa kyliä (kantsii) ja syömässä rantapuiston terassilla jänistä. Jänis on aika kanamaista eli sisältää koipia ja sormilla syömistä, ainakin tuossa versiossa. Jostain syystä annoksessa oli myös sipsejä ja jostain syystä nekin toimivat.
Tapasin kylillä myös Marinhasista tuttuja saksalaisia nuorisolaisia sekä Tanskan lähettiläät Birgitten ja Susannen. Saksan väki oli kääntymässä täältä sisämaan reitille, koska tämä oli viimeisiä tilaisuuksia tehdä se kätevästi. Tanskalaiset tulisin taas kohtaamaan seuraavana päivänä rannikolla ja sen jälkeen jatkuvasti, which was nice.
Päivä 4: Viana do Castelo – Caminha (27.5 km)
Viana do Castelosta aloitellaan viimeinen etappi Portugalin puolella: päivän lopuksi saavutaan Caminhan rajakaupunkiin, josta ylitetään Rio Caminha -joki Espanjan puolelle. Päivä tuntuu jonkinasteiselta virstanpylväältä, ja onhan se sinänsä, sillä tämän etapin lopussa kävelyä on kasassa jo suunnilleen 100 km.
Aamulla etsiydyn taas jotenkin taiteen sääntöjen vastaisesti länteen ja pohjoiseen kaupungin läpi, jonka takia päädyn oikomaan motarin ja peltojen läpi merelle. Siellä vastaan tulee tuulimyllyn näköisiä pömpeleitä ja lisää alkumatkaa leimannutta loistavaa lankkupolkua. Yhden tuulimyllyn takana taukoa pitäessä tanskalaiset menevät ohi.
Noin 10 kilometrin kävelyn jälkeen rannikkoreitti osuu Pacon rannalle, jossa on hieno linnake ja upea puisto siinä ympärillä. Eksyn pykälästi ja vaihdan useamman sanan Birgitten kanssa siinä kun ohittelemme toisiamme. Susanne on paahtanut jo jossain edellä.
Haeskelen reittiä pitkin epämääräisesti merkittyjä puskapolkuja suunnilleen rannan lähellä, kunnes saavutan Tanskan poppoon. Jatkamme kulkua samaan tahtiin, ja hetken aikaa turinoituamme meillä alkaa synkata kovin yhteispohjoismaisesti. Susanne opettaa konkarina systeemin jolla tietää onko vielä kävelykunnossa: jalka ylös tuokioksi.
Birgitte kituu melko pahasti kantapään hiertymien kanssa, mutta puskee sitkeästi eteenpäin. Katarina on puolestaan tiedustellut reitin edeltä käsin, ja lähettelee meille tekstaripäivityksiä oikeista poluista. Ancoran isolla rannalla reitti menee hetkeksi epäselväksi, mutta on siellä silta jos menee vähän oikealle jokea pitkin. Tai sitten voi vaan kahlata sen joen yli, jos jalat sietävät kastumisen 30 cm syvyydessä.
Caminha lähenee vähitellen varsin miellyttävää maastoa ja alustaa pitkin, ja sopiva taukobaarikin löytyy. Taukobaarista löydämme jälleen yhden elefantin mukaan marssimaan, eli Puolan edustajan Mateuszin. Jatkamme matkaa nelikkona ja olemme jo hyvinkin Caminhan holleilla, kun Katarinalta ilmestyy puhelimeen päivitys. Caminhan albergue on kuulemma melko syvältä, eikä kaupungin lautta rajajoen yli kulje. About 2-3 km ennen Caminhaa on kuitenkin loistava leirintäalue, jonka rannalta heppu nimeltä Mario (Super Mario?) kuskaa ihmisiä joen yli paatillaan. Caminhasta täytyy myös palata tänne hoitamaan ylitys kaupunkilautan ollessa kaputtissa.
Sovimme tapaamisen Katarinan kanssa Marion veneelle seuraavaksi aamuksi kello 8:00 ja jäämme asettautumaan leirintäalueelle, joka on ihan täysin parasta. En tosin vieläkään pääse käyttämään telttaa, koska ostamme 2 kpl yöpymisiä 2 hengen bungaloweissa hintaan 16€/bungalow.
Susanna ja Birgitte diilaavat jostain leiristä polkupyörät ja käyvät Caminhassa ostoksilla. Mateuszin kanssa hoidamme sillä aikaa joen rannassa olevassa ravintolassa kaljalla käymisen. Puolalainen heppu on kiitettävän hyvä siinä. Illalla parannetaan vielä pitkään maailmaa bungalowin terassilla voileipäbaarin merkeissä ja otetaan selvää siitä, mitä hittoa kukin meistä täällä tekee. Matkatovereilta löytyy kadehdittavassa määrin pitemmälle mietittyjä motiiveja kuin omani eli ”Tykkään patikoinnista, täällä on lämmintä huhtikuussa ja tästä saa diplomin”.
Päivä 5: Caminha-Mougas (23.2 km)
Aamulla oli tarkoitus tavata Caminhassa yöpynyt Katarina laiturilla 8 aikaan ja lähteä eteenpäin, mutta missasin dediksen 10 minuutilla ja Katarina kerkesi jo lautturin lähtöön. Tanskalaiset arvelivat pitävänsä lepuutuspäivän leirintäalueella ja Caminhassa eikä Mateuszkaan ollut selvinnyt aamulla messiin, joten näytti siltä että tämä etappi menee omassa seurassa. Päädyin puolen tunnin odottelun jälkeen siihen, että Katarina on varmaan mennyt ja hyppäsin Marion paattiin. 100 metrin jälkeen käännettiin keula takaisin rantaan, kun Mateusz kirmasi pitkin laituria lähtörannalla. Eli 2 pekkaa.
Marion kyyti vei toiselle puolelle Tecla-vuorta kuin Caminhasta kulkeva virallinen lautta, joka oli siis remontissa meidän visiittimme aikana. Ensimmäiset 4 km taitettiin mainiossa puistoympäristössä, ja sitten A Guardan kylässä pysähdyttiin nappaamaan aamiaista. A Guardasta on n. 13 km matkaa seuraavaan sivistyspisteeseen eli Oiaan, ja siltä matkalta ei tahtonut löytyä millään tankkauspisteitä. Todennäköisesti reissun pisin erämaaosuus eli n. 3 tuntia tienviertä ilman kahvilaa.
Mateuszin kanssa tuli höpistyä pitkät pätkät leipomotyöstä, saksan iltaopinnoista ja kirjaprojektista, valokuvaustakin näytti harrastavan. Oiaan päästyämme löysimme mainion ravintolan, jonka (kadulta vaikeasti hoksattavalla) takapihalla oli hulppea nurmiterassi. Siellä törmäsimme myös loppureissulla tutuiksi tuleviin irlantilaiseen Jo’hon ja Portugalin loistoheppuihin Abeliin, Catarinaan ja Martaan. Ensimmäinen muistikuva Abelista on se, kun hän hoilaa polviasennossa fadoa kadulla Catarinalle ravintolan edessä. Loppumatkalla Catarina kielsi laulamisen.
Oian jälkeen päivän päätepisteeseen Mougasiin oli enää reilut kuusi kilsaa, mutta senkin aikana piti pysähtyä vielä oluttankkaukseen. Puolalainen kävelykaveri on hyvästä.
Mougasin albergue on aika perusmallinen mutta varsin asiansa ajava, hinta oli 10 €. Paikka sijaitsee aivan tien ja rannan tuntumassa, ja sadan metrin päässä on mahdollista ihailla kalliolta auringon laskemista mereen. Itse katsoin kuvat aiheesta. Kauppaa lähistöltä ei löytynyt, mutta ravintolasta taisi saada jotain ruokaa ja varmasti juotavaa.
Myös tanskalaiset liittyivät seuraan Mougasissa: joku paikallinen oli ahdistanut heidät nurkkaan & kyyneliin jaarittelulla leirintäalueella, ja he olivat päättäneet levon sijasta jatkaa matkaa samoin tein. Skottipariskunta Raymond & vaimo liittyivät myös pöytään, samoin portugalilaiset ja edeltä kiirehtinyt Katarina. Puolalais-suomalainen yhteistyö josvieläyhden parissa jatkui myös hedelmällisenä. Pitkä ja mainio istunto, joka ei edes painanut jaloissa seuraavana aamuna.
Päivä 6: Mougas – Baiona/Nigran (16.3 km)
Mateuszilla oli tähtäimessä ripeämpi aikataulu ja tuplaetapit, joten hän karkasi aamulla tien päälle meidän vielä nukkuessamme. Oven kolahdus kukonlaulun aikaan olikin viimeinen havainto ikinä hänestä, sillä kukaan ei saanut hänen antamaansa sähköpostiosoitetta toimimaan. Sic transit puolalainen vaelluskaljapartneri.
Vietin itse hitaan aamun ja huikkasin muille kulkijoille tulevani perästä: pyhiinvaeltamisen julmettu sosiaalisuus oli aiheuttanut pientä shokkia, joten ajattelin viettää päivän omaan tahtiini ja palata jutturinkiin sitten illalla etapin ravintolassa.
Päivän reitti on hyvinkin lyhyt, leppoisa ja helppo. Aluksi paarustellaan maantien viertä, jossa vastaan tulee pian kaksikin leirintäaluetta. Niistä ensimmäinen eli O Muiño näytti tod. mukavalta, oli tuulimylly ja kaikkee. Sinne jatkaminen yöksi Mougasin alberguen ohi vaikuttaisi olevan ihan jees vaihtoehto jos on täyttä tai haluaa telttailla.
Päivän reitissä pitäisi yhdessä kohtaa hoksata kääntyä kukkuloille oikaisemaan: ilmeisesti rannalta noustessa sen jälkimmäisen leirintäalueen jälkeen täytyy katsoa tulosuuntaan että näkee reittimerkit ylös. Itse missasin sen ainoan käännöksen ja kävelin autotietä koko matkan niemen ympäri. Sillä tavoin on tosin mahdollista piipahtaa mainiossa ökyhotellissa katselemassa lokkeja terassilla ja wifittämässä.
Baiona ja Nigran tulevat näkyiin aika kaukaa, oikealla reitillä joko kukkulan päältä tai sitten tietä myöten kiertämällä niemen kärjestä. Kyseessä on vallan iso kaupunkipaketti, jossa on vierailemisen väärti linnake ja satamaa sekä kauppaa vaikka huru mycket.
Illan majapaikkaan mennessä pitää talsia Baionan ja Nigranin läpi rantaa mukaillen (Ramallosaan), ja lopussa etsiä vanha silta nimeltä Ponte Romanico. Siltä onkin jo melkein helppoa löytää lukaaliin nimeltä Pazo Pias. Huone siellä maksoi jotain 15 euron luokkaa huonommissa munkinkammioissa, paremmat kortteerit olivat ehtineet loppua (kuten myös lämmin vesi minun siivessäni). Upea pytinki hyvällä sijainnilla.
Illalla tsekkasimme kaupunkia ja löysimme Crocsit samalla metodilla kuin appelsiinitkin muutamaa päivää aiemmin, eli hokemalla että olisipa kiva jos löytyisi Crocsit. Portugalilaisten kanssa illallista syödessä Abel tulkkasi koko menun. Siinä kesti.
Päivä 7: Nigran/A Ramallosa – Vigo (20,9 km)
Pazo Piasin yksityishuoneessa/munkkikammiossa nukkui vallan makoisasti, ja aamulla poseerattiin pihalla starttikuopissa kovinkin reippaina. 6 päivän rannikkokiertelyn jälkeen minulla oli hinku lähteä testaamaan enemmän sisämaan puolella kulkeva reitti, sillä kartassa se näytti kulkevan parin lupaavan oloisen viherläntin läpi.
Katarina kävi kulkemassa rantareitin, ja kuulemma sisämaa on onnistunut valinta tällä etapilla: rantareitillä on tiheässä aurinkovarjobiitsiä, hirveä porotus ilman suojaa sekä lopussa pitkä pätkä Vigon satama-alueilla. Sisämaan reitillä taas oli tarjolla varjoakin ja muutama mukava metsäpätkä.
Vähän ennen päivän puoliväliä portugalilaistrio kääntyi reitiltä kohti Freixoa, jossa oli tarjolla perinteisempää albergue-majoitusta (kuulemma pieni lukaali tosin). Normireitin etapissa Vigon kaupungissa yösija on isommassa, modernissa hostelli/hotellimallisessa lukaalissa nimeltä Kaps. Ennen portugalilaisten kiertotielle lähtöä juttelimme Martan kanssa nilkan ympäri pyörähtämisestä, joka oli molemmille tuttu riesa. Noin tuntia myöhemmin pääsinkin sanoista tekoihin, kun tunaroin oikean nilkkani letkuksi aika lailla täysin tasaisella asfaltilla Coruxon laitamilla. Rusahdus oli melko väkevä, koska silmien väriskaala taantui hetkeksi 286-kompuutterien kultakaudelta tuttuun sini-puna-keltaiseen VGA-soosiin. Pysyvää vikaa ei kuitenkaan ilmaantunut, ja sain aspiriinilla ja kengän kiristämisellä jalan siihen kuntoon, että paarustin jo omin jaloin eteenpäin kohtaamaan troppia edeltä hakemaan kirmanneen Birgiten.
Jääpussin ja kaljan kanssa apuun rientävä Birgitte oli kovin kristitty ilmestys, ja pienenä ihmeenä jalka ei jäänyt edes araksi huoltotauon jälkeen. Parinsadan metrin päässä kosahduspisteestä oli myös sopivasti apteekki, josta tarttui matkaan nilkkatuki.
Aika pian Coruxon jälkeen alettiin lähestyä Vigon laitamia. Kaupunki on isoin tähän asti kohdatuista, ellei peräti isoin koko reitillä Santiagoa lukuun ottamatta. Merkien haeskelu kaupungissa on vähän konstikkaampaa kuin pikkuteillä ja kyläpolulla, mutta onneksi sieltä löytyy myös paikallisia tentattavaksi ja hanuristi puistosta serenaadaamaan.
Illalla löydettiin kylänmiehen suosituksella ruokapaikaksi Kaps-hostellin edestä kulkevan isomman tien varrelta rafla nimeltä Casa Pepe de Juan, jossa on mukava terassi ja tarjolla mm. häröjä veitsisimpukoita. Seuraavan päivän reitti jatkuu myös sen lähistöltä (edellinen risteys hostellilta tullessa), joten aamun askelmerkitkin voi tsekata valmiiksi sinne piipahtaessaan.
Päivä 8: Vigo – Redondela – Arcade (22 km)
Alkumatkasta reitti kulkee Vigon kaupungin läpi, ja reittiä joutuu ehkä vähän haeskelemaan. Aika pikapuoliin kiivetään laitatalojen läpi tasannemalliselle tielle, joka kulkee rinteen reunaa pitkän matkan Vigon jälkeen ja tarjoaa nätit näköalat viereiseen lahteen. Lahdelle on ripoteltu mystisiä lauttoja, jotka paljastuvat myöhemmin simpukankasvatuspömpeleiksi. Seutu on kuulemma jossain maailman 3-5 suurimman simpukantuottajan joukossa, tyylin tasoissa Kanadan kanssa.
Suuri osa matkasta Redondelaan asti on puistomaista polkua, jolla joutuu varomaan tosissaan ohi paahtavia pyöräilijöitä. Kävelin tämän pätkän veteraani-Susannen kanssa, ja hän väitti pyhiinvaeltajien menevän caminohuudeilla nokkimisjärjestyksessä sekä pyörien että autojen ohi. Itseäni vähän jännitti että onko tämä kaikilla tiedossa.
Redondelassa rannikkoreitti liittyy taas sisämaan pääreittiin, ja pyhiinvaeltajien määrä kilahtaa seuraavaan desimaaliin. Näimme kaupungin alberguen edessä varmaan kolmisenkymmentä vaeltajaa makaamassa ympäriinsä reput jonoon aseteltuna, ilmeisimminkin kärkkymässä majapaikan avautumista. Illemmalla saapuneille oli todnäk tarjolla enää luuta käteen. Koska Vigosta Redondelaan on vain reilut 15 km, olimme jo aiemmin suunnitelleet jatkavamme 7 km edemmäksi Arcadeen. Tungos vahvisti idean hyväksi.
Pitkän lounaan jälkeen päätimme lähteä oikomaan rantaa pitkin kohti Arcadea, ja juutuimme tietysti alarinteeseen ihmisten pihojen taakse takaisin tielle yrittäessämme. Onneksi tontin läpi oikaisuun annettiin lupa, ja olisi tarjottu vielä varmaan useampikin kalja jos meillä ei olisi ollut tarvetta päästä vielä tunti eteenpäin.
Rantatienoilta löytyi myös irkku-Jo hotellinsa mestoilta ja komeaa varjolautailua.
Juuri vähän ennen Arcadea tien vieressä olevassa muurissa oli pieni alttarisyvennys, ja merkit olivat kohdallaan laskea Pate & kumppanit luontoon.
Arcadessa löysimme Katarinan ja Birgiten terassilta, sekä loistavan majapaikan O Lar de Pepan alberguesta: useamman huoneen talonpäätyhuoneisto neljälle maksoi muistaakseni yhteensä n. 50-60 euroa, punkkasalin hinnat jäivät tarkistamatta. Päädyssä oli myös hyvä piha, jossa pääsin vihdoinkin nukkumaan teltassa! Vasta 8 päiväähän sitä olikin kannettu jumppapainona.
Hyvin pikaisen (=kylmän) meriuinnin jälkeen kävimme testaamassa simpukat, joista Arcade on kuuluisa. Annokset olivat nom, ja tärkeimpänä sain satsista myös yhden rinkkaan heilumaan. Tähän asti oli joutunut kävelemään ilman virkamerkkiä.
Päivä 9: Arcade – Pontevedra (13,5 km)
Telttayö maistuu vallan makoisalta, kun on koisinut reilun viikon jaetuissa punkkasaleissa. Selkeästi 2,5 lisäkilon arvoinen vehje. Aamulla Lar de Pepan parvekkeella kahvia ryystäessä viereistä tietä pitkin kulkee ohi tasaiseen tahtiin vaeltajia eri kokoisissa ryppäissä: trafiikista huomaa selkeästi että on yhdistytty pääreittiin. Meri jää tässä kohtaa taakse normireittiä kulkiessa, ja Arcadessa onkin about viimeinen sauma käydä rannalla uimassa jos se rasti on jäänyt nappaamatta edellisen viikon aikana.
Katarinalla on tähtäimessä pikaisempi pääsy Santiagoon, jotta hänelle jää aikaa tsekata Fi(n)isterre (se maailman loppu rannikon kärjessä jossa on nolla km -tolppa ja viskataan kengät mereen) sekä Muxia. Itse taas lähden tanskalaisten kanssa kävelemään tänään eiliseltä lykätyn lyhyen päivän, eli vain 13-14 km Pontevedraan.
Matka Arcadesta eteenpäin on alkupuoliskolla mukavan leppoisaa lonnintaa nätissä metsäisessä ympäristössä. Yhdessä kohtaa joudutaan kiipeämään reilumpi mäki, mutta sen huipulle oli vastapainoksi pykätty pop-up-henkinen juomakoju, jossa paikallinen heppu kaupitteli kylmälaatikosta kaljaa ja limsaa eurolla tölkki. Vähän aikaa turistessa tulee puheeksi myös se, ettei suomalaisia ole tullut hänellekään vastaan. Yllättävän harvassa ovat porot täällä.
Ei kovinkaan kauaa mäkijuomakojun jälkeen löytyy seuraava keidas, jonkinlainen farmirakennus joka on pimpattu mainion kotikutoiseksi terassiravintolaksi. Kun kiirettä ei ole, pysähdymme täälläkin ja tanskalaiset vetävät radion tahtiin jokusen vuosikymmenen takaa (lentopalloilusta?) muistissa olevan Macarena-koreografian.
Terassille päätyvät puolen muun Euroopan (ml. muistaakseni tässä kohtaa ensimmäistä kertaa silmääni osuvat lisätoverit Mario ja Nicole) ohella myös pari päivää sitten kiertotielle lähteneet portugalilaiset, ja venähtävällä tauolla he esittelevät vaihtoehdon sisämaan reitille. Hetikohta Pontevedran jälkeen on mahdollista kääntyä Variante Espiritual -nimiselle koukkaukselle, joka käy piipahtamassa lännessä rannikolla. Jalan sen kulkeminen toisi reissuun yhden lisäpäivän, mutta useimmat käyttävät Espiritualilla venekyytiä kolmannen päivän aamuna Padroniin teleporttaamiseen. Sen kanssa vaihtoehtoreitti vie saman määrän päiviä kuin sisämaan pääreitillä kulkeminen. Idea kuulosti loistavalta saumalta nähdä vielä lisää rannikkoa ja välttää pääreitin ruuhka, joten sitä plania lähdettiin hamuamaan.
Valinta osoittautui napiksi, koska Espiritualin maisemat olivat helposti reitin näteimpien joukossa ja Katarina kertoi Santiagossa tavatessa kauhutarinoita pääreitin täyteen ruuhkautuneista albergueista, joista jouduttiin käännyttämään itkua tiristäviä vaeltajia 10 km päähän seuraavaan majapaikkaan.
Pontevedrassa löydämme tuurilla vielä paikat (nukuin kyllä täälläkin takapihalla teltassa) mainiosta Virgen Peregrina -alberguesta juna-aseman vierestä. Väen määrä on alkanut tapittaa melko reippaasti, ja uusia tulijoita virtaa koko illan. Mestoille on saavuttu niin hyvissä ajoin ja kilometrejä on takana niin vähän, että minulla on illalla aikaa paeta kylille terassille raapustamaan pari tuntia päiväkirjaa ranskalaisilla viivoilla tiskiltä saaduille irtolapuille. Ne säilyivät jonkun ihmeen kautta jopa tallessakin ja kannattivat, kun tämänkin kirjaaminen venähti n. 3 kuukaudella.
Pontevedra on taas isompi kaupunki, ja portugalilaiset esittelevät ravintelitarjonnan syövereissä paikallista gin&tonic-meininkiä. Nordés-gini (mmm), tonikki, reilu satsi jäitä ja laakerinlehdet tekevät ihmeitä kävelypäivän päätteeksi, varsinkin tuoppikoossa.
Illalla keretään vielä myös törmätä juhlakulkueeseen: pääsiäisviikko on hyvin vauhdissa. Vauhtia jouduttiin mekin pitämään, että ehdittiin keskustasta pari kilsaa takaisin albergueen ennen kuin ulkoportti lukittuu kello 22. Minuutti jäi ylikin \o/
Päivä 10: Pontevedra – Armenteira (22 km, Variante Espiritual)
10. päivänä päädymme siis karkaamaan normireitiltä portugalilaisten vinkkaamalle vaihtoehtoiselle pätkälle nimeltä Variante Espiritual. Päätös oli ihan ygöstä, sillä maisemat variantilla osoittautuivat huipuiksi eikä majoituksissa tehnyt tiukkaa, toisin kuin pääreitillä kuuleman mukaan. Yllä olevassa kyltissä näkyy reitin ehkäpä ainoa ”varjopuoli”, eli 600 korkeusmetrin nousu ekan päivän loppuosassa. Sekin meni omituisen kepoisasti, sopivan loivaa kiipimistä helpolla tiellä kuitenkin eikä mitään pystysuoraa nelivetokauhua t. nimim. alkukuusta oltiin GR20:llä.
Ennen isoa kipuamista Armenteiran pikkukylään ja albergueen kuljetaan parinkin näkemisen väärtin paikan läpi. Ensimmäisessä niistä eli Poiossa on julmetun iso luostari ja ihan sen vierustoilla vissiinkin Galician ellei maailman isoin perinteinen hórreo-viljankuivauspömpeli.
Poion jälkeen piipahdetaan rannalle Combarroon, jossa on loistava vanhojen talojen ja horror-siilojen rivistö ihan hiekkarannan tuntumassa, ml. useampi erinomainen terassi. Niissä kannattaa pysähtyä tankkaamaan ennen heti Combarron jälkeen alkavaa isoa nousua.
Terassikäynnin jälkeen aletaankin sitten kiivetä, mutta pätkä on kuitenkin yllättävän iisi.
Kunhan mäki on rämmitty ylös, matkaa Armenteiran albergueen ei ole jäljellä enää kuin 5 km, ja sekin enimmäksi osaksi alamäkeä. Alla olevan kyltin tavoittaessaan on voiton puolella.
Valtaisan 600 metrin huiputuksen jälkeen loppumatka on leppoisaa paarustelua metsän siimeksessä. Armenteiraan saapuessa albergue löytyy autotietä seuraamalla, meillä olisi ehkä mennyt vähän arpomiseksi mutta spotattiin pari muutakin sinne suuntaavaa.
Albergue oli melkoisen täynnä mutta meille piisasi vielä tilaa, tosin jätin taas ahtaahkon salimajoituksen väliin ja painelin leikkikentän taakse telttailemaan vielä yhden kerran ennen reissun päätöstä. Tähän sai luvan vallan iloisesti ja metsäläiselle tarjottiin ilmaiseksi suihkun ja wifin käyttökin. Armenteirassa kannattaa tsekata ainakin alberguen lähellä alamäessä alkavan ”Kiven ja veden reitin” joen heti alussa olevat pienet altaat uimapiipahdus mielessä, hieno luostari ja (se about ainoa) rafla, josta saa herkkumustekalaa sekä kielen siniseksi värjäävää viiniä aamiaismurokulhosta.
Päivä 11: Armenteira – Vilanova de Arousa (24 km, Variante Espiritual)
Toinen päivä aloitetaan kulkemalla pitkin Ruta de la Piedra y del Aguaa, joka on hyvinkin nimensä veroinen. Robin Hood -mallisessa metsäreitissä riittää vanhoja raunioita ja upeaa jokivartta ihmeteltäväksi. Hengenruoka piisaa hyvin kantamaan jalat puolentoista tunnin kävelyn päässä sijaitsevaan ensimmäiseen paikkaan josta saa aamiaista, Armenteirassa semmoisen löytäminen kylän kolmen talon joukosta ei näyttäisi onnivan aamukähmeessä.
Jossain vaiheessa paikallisesta tohinasta enemmän (=jotain) tajuavat portugalilaiset ilmoittavat meitä vastaan tulleen Espanjan presidentin. Ilmeisesti sellainenkin on kuninkaan ohella käytössä, kaikkee sitä oppii ulkomaassa. Turvamiehiäkin oli ollut 2 kpl hinauksessa, mutta maisemia ihmetellessä kolmikko meni ihan perusmoikkauksella ohi.
Kiven ja veden reitin jälkeen pompataan vähän vähämetsäisempään maastoon ja joitakin pätkiä mennään kylien läpi sekä jopa vihatulla asvaltillakin. Onneksi oli myös rypsipeltoa jonne hipit pääsivät latailemaan.
Suunnilleen päivän kolmanneksen-puolivälin tienoilla saadaan vielä yksi jäsen tiimiin, saksalainen ortopedia(?)hoitaja Nicole. Porukassa on nyt sotilas (meri-semmoinen mutta silti), lääkintähenkilö ja asianajaja, joten saumat selvitä reissusta alkavat olla kohdillaan.
Viinipeltojen läpi kulkemisen jälkeen alettiin olla jo jossain melkoisen lähellä Vilanova de Arousaa, jonne Variante Espiritualin kävelyosuus loppuu (ellei sitten korvaa venekyytiä valinnaisella lisäkävelypäivällä). Seuraavana aamuna napattaisiin vene Pontecesuresiin takaisin varsinaisen Camino Portuguesen varteen ja käveltäisiin viimeinen etappi Padronista perille Santiagoon. Lopunajan merkkejä alkoi jo näkyä (photos probably stolen from Nicole, entschuldigung).
Vilanova de Arousan albergue/hostelli on ängetty aktiivisessa käytössä olevan urheiluhallin yläkertaan, mutta on silti erinomaisen toimiva ja mukava mesta. Respan pöydällä sai polttaa tupakkaa, ja äijä tarjosi meille kaljatkin jääkaapin syövereistä. Respalta saa myös ostaa lippuja aamun venekyytiin: yhteensä yöpyminen ja vene maksoivat muistaakseni joko 21 tai 25 euroa. Kun venepiletti ja suihku alakerran kylmissä sporttiruiskuissa oli hoidettu, lähdettiin juhlistamaan viimeistä iltaa reitillä.
Illan lopuksi löytyi vielä aukioloaan venyttämään suostunut lukaali, jossa asunut velho teki meille ison kulhollisen tulilientä. Jotenkin se kärsimys on tuotava pyhiinvaellukseen.
Päivä 12: Vilanova de Arousa – Pontecesures – Padron – Santiago de Compostela (28 km, diplomipäivä :O)
Viimeistä päivää viedään! Se onkin sopivan pitkä, taitanee olla jopa reissun pisin. Eilinen ilta painaa vielä vähän takaraivossa, mutta onneksi päivä alkaa kello 8:00 tunnin mittaisella venekyydillä, joka raikastelee kuupan mukavasti. Saattaa myös raikastaa hypotermiaan asti jos ei tajua laittaa takkia päälle lähtiessä kuten esimes minä.
Vene kulkee siis parhaan tajuni mukaa samaa vesireittiä, jota pitkin Jaakon eli Santiagon jäänteet vietiin huomattavasti hitaammalla veneellä haudattavaksi Santiagoon. Nimi on jotain mallia Ruta Maritima/Ruta Traslatio/Ruta del Mar/Ruta Xacobeo tms. Nätti ajelu joka tapauksessa, ja viimeistään tässä kohtaa simpukkalauttojen salaisuus selviää.
Vene tykittelee vanhojen linnakkeiden ja ristiryppäiden ohitse Pontecesuresin kaupunkiin, josta on vielä pari kilometriä Padroniin Caminon varsinaisen pääreitin varrelle. Vietämme varmaankin puoli tuntia kahvikuppia halaten, ja pääsemme aloittamaan etapin vasta reippaasti 9 jälkeen. Se ei kuitenkaan pahemmin haittaa, koska loppu häämöttää vaikka myöhään menisikin ja sää palautuu aamun edetessä normaalin aurinkoiseksi.
Padron on taas vähän isompi paikka, ja siellä sijaitsevassa kirkossa on nähtävänä mm. Jaakon veneeseen liittyvä ankkurikivi. Pörräämme siellä nopean kierroksen, portugalilaiset livauttavat pikaisen rukouksenkin visiitin aikana.
Melko hengellisen kokemuksen tarjoavat myös edellisenä päivänä evääksi hankkimani vaaleanpunaiset donitsit ja Judas-olut. Homer olisi hyväksynyt.
Padronin jälkeen reitillä ei tule vastaan mitään isompaa nähtävyyttä, vaan päivän teema on selkeästikin sutia perille sinne samperin Santiagoon ja taskuttaa diplomi. Päädymme sakeminnan kanssa viettämään puolentusinaa jatkoaikaa saavan kalja/radlertauon suunnilleen etapin puolimatkassa (Teon tienoilla) olevan alberguen terassille.
Sinne saapuu jatkuvalla syötöllä lisää väkeä, ja myös lisäoluita materialisoituu pöytään jatkuvalla ja mystisellä syötöllä aina kun paikalta yrittää poistua. Tosi monet niistä eivät edes olleet itse ostettuja.
Vähitellen lanattiin läpi ei-hirveän-eeppisistä tiemaisemista kohti Santiagoa. Portugalilaisilla oli menossa jo ainakin kolmas camino, ja sieltä irtoavalla opastuksella katseltiin kukkuloilla olevia tuttuja maamerkkejä ja reittiä kaupungin läpi kohti Santiagon katedraalia. Tässähän oltiin jo diplomissa kiinni!
Vähitellen paarustettiin katedraalille Santiagon läpi vähän häh-tunnelmissa. Tästä en voi oikein itse sanoa muuta kuin että se on sellainen etappi johon tullaan isolla ilolla yli viikon bondattujen kävelijäystävien kanssa, joillain on takana erilainenkin matka. Millään konffiksella saapuminen ei ole huono pysäkki.
Santiagon keskusaukiolla saatiin vielä täysin tuurilla saavuttaessa joltain paikalliselta mummolta vuokrakämppä: sellaisia ilmeisesti tarjoillaan saapujille jos osaa pykälän kieltä. Kiitos Abel!
Loppujen lopuksi en tullut käyneeksi katedraalissa suutelemassa Jaakon jalkoja, enkä selvinnyt Finisterreen tai Muxiaan. Se ei sinänsä haittaa, koska olen menossa Santiagoon uudelleen. Ehkäpä Camino Primitivon kautta ja luultavasti vähemmän hienon porukan kanssa, ehkä jopa yksin. Ei ole niin justiinsa, koska esta um camino filho da puta joka tapauksessa ❤ Kiitos portuguesen kööri, oli parasta!
Patikkamuistio 