Mikä:
Mikä: noin 75 kilometrin ja 5 päivän reitti Peloponnesoksen kukkuloilla, nimeltään siis Menalon Trail. Viiteen päivään mahtuu omituisen paljon luostareita ja kirkkoja, mutta myös vehreitä metsiä, jokilaaksoja, rinnekyliä ja kovin herkullista lammasta. Heti reissun jälkeen kävin hehkuttamassa vaellusryhmässä siitä, että ei ollut lainkaan hoocee vaan kovin delightful. Sitä se on, kovin mieltä lämmittävä eikä mitenkään erityisen korkeusmetrinen tai kivinen. Hapokkaan alkuvuoden vastapainoksi täällä pääsee keväällä rauhassa sytyttämään kynttilän tyhjässä tienvarsiluostarissa, kävelemään käkkyräpuiden alla joen ja vesikanavankin viertä, väistämään sataa pelkän koiran vahtimaa vuohta metsäpolulla, ja sitten syömään niiden serkun hanurin pittoreskin rinnekylän perheravintolassa. Ouzo ja kahvi maksaa muutaman euron, paimen ohjaa kukkulan oikealle puolelle kun eksyy, munkeilla on isot parrat ja mustat kaavut. Viisi Zorbasta viidestä.
Reitti:
Menalon Trailin sivuilla reitti on jaettu 8 palaan, mutta osa etapeista on niin lyhyitä, että 75 kilometrin reitti kannattanee jakaa 5 etappiin eikä yöpyä ihan jokaisessa keitaassa. Itse ainakin jaoin ja hyvin toimi, juurikin sopivan mittaisia päiviä kaikki viisi.
5 etappiin jaettuna reitti menee siis näin:
- Stemnitsa – Dimitsana
- Dimitsana – (Zygovisti) – Elati
- Elati – (Vytina) – Nymphasia
- Nymphasia – (Magouliana) – Valtesiniko
- Valtesiniko- Lagkadia
Myös suluissa olevat paikat ovat ihan kelpoja pysähdyspaikkoja, pois lukien se että ne ovat liian lähellä niitä edeltävää kylää. Reitti kulkee siis yhteensä 9 nätin pikkukylän läpi, joten jos matkaa tahtoo taittaa erityisleppoisasti, todella lyhyisiinkin etappeihin on mahdollisuus.
Opas/kartat:
Ainakaan Ciceronelta ei irronnut tähän kirjaa, mutta Menalon Trailin nettisivuilta voi yrittää tilata karttavihkosta. Itsekin tein parhaani sen eteen, mutta se ei ikinä ilmestynyt postilaatikkoon vaikka maksu ilmeisesti menikin pienen hakkaamisen jälkeen läpi ja kyselin meililläkin perään pari kertaa. Stemnitsassa on turistitoimisto kirkontorniaukion kupeessa josta sen voi ostaa livenä, suosittelen sitä. Onneksi reitti on merkitty lähes aina jopa tuhottoman hyvin, mutta parissa paikkaa karttaa joutunee vilkaisemaan (googlemaps ei ihan aina vienyt kohti voittoa). Menalon Trailin brosyyrin lisäksi löytyy myös tällainen ainakin kannen perusteella kelvolliselta vaikuttava kartta.
Miten sinne pääsee:
Ensin menin Ateenaan, sitten Ateenasta Tripoliin. Tripolista menee sitten seuraava bussi lähemmäs Stemnitsaa, eli sitä aloituskaupunkia. Itse jouduin odottelemaan Tripolissa niin pitkään että näin kaupungin ihmeet (ei ole ihmeellisiä mutta parempaa hupia kuin odottaa bussiasemalla 4 tuntia). Tripolista lähtisi myös useita muita haikkireittejä pitkin Peloponnesosta, katso infotaulusta kun olet kylillä. KTEL-bussit Ateenasta lähtivät Kifisos-nimiseltä asemalta, ja myös paluubussi lopussa Lagkadiasta Ateenaan saapui samaan katokseen. Asemalla on kehnot snägäriruoat ja taksikuskit huijaavat kuin berberit, joten parempi liikkua jalan ja ottaa oma patonki.
Bussit Tripolista Stemnitsaan ovat pykälän kinkkisiä & harvaan kulkevia, ja ainakin oma kyytini sisälsi vaihdon jossain pikkukylässä. Onneksi bussissa oli pari muutakin Stemnitsaan suuntaavaa haikkaajaa, joilla oli hollilla taksikyyti vaihtokylästä Stemnitsaan (hinta 15-20 euron pintaan), joten pääsin loikkaamaan sen siivellä helposti starttiaukiolle.
Mitä sieltä löytyy eli vesi, ruoka, wifi, majoitukset:
Herramunjestas, siellä on vaikka mitä! No joo, wifi ei ehkä ihan aina ole läsnä, mutta vesi ja ruoka ovat kovastikin. Vettä purosta, maailman parasta lammasta joka kylästä (varsinkin Magoulianasta ja sitten lopusta Lagkadiasta, olivat niin hyviä että söin enkä kuvannut mutta on ne). Etapit eivät ole myöskään ihan niin pitkiä tai raskaita että veden kantaminen lähtöpaikasta asti olisi mikään ongelma jos puro epäilyttää. Mobiili-internet on monesti päällä ja ilmainen koska EU, nyt sitä kannattaa näpytellä ennen kuin viemärikannibaalien ketamiinimessias pakottaa sen euroksi per mega Starlinkin kautta tai jotain muuta loputonta 125 % tullivoittoa.
Aika lailla jokaisessa kylässä jonka kautta reitti kulkee on mahdollisuus napata sisämajoitus: halvin hotelliyö oli n. 40-50 euron pintaan aamiaisella, kallein lukaali taas ~80 euroa kehnommalla aamiaisella kun kaatosade pakotti karkaamaan ensimmäisen vieressä olleen katon alle. Myös teltan saa jemmattua kovin näppärästi (ja halvalla) esim. kylän läheisiin pusikoihin, joista voi sitten kömpiä kylille brunssille. Telttailu ei kai ole ihan varsinaisesti sallittua, mutta puistonvartijat loistivat poissaolollaan niin sakkojen tasoa ei tullut testattua.
Milloin sinne kannattaa mennä:
Itse menin huhtikuun alussa vähän sillä ajatuksella että kyllähän etelän mailla on jo kesä komeimmillaan. Merenpinnan tasolla se suht olikin ja Ateenassa jopa hiosti, mutta Menalonin kukkuloilla oltiin vielä vähän taaempana kevättä: yhtenä päivänä tuli räntääkin ihan maan valkaisuksi asti, ja pari sateisempaa etappia tuntuivat kovin kotimaan keväältä. Koleampaan aikaan liikkeellä olosta oli myös sitä miinusta, että yksi reitin kylistä (Elati) vaikutti olevan tyystin pois päältä sinne saapuessani. Reitin varrella ollut ravintola oli tosin sen näköinen että se saattaa toimia iltaisin, mutta aamu-aamupäivällä kylän läpi kulkiessani autiomeininki oli kovin koronan jälkilöylyjen aikaisen Harrisin saaren tuntuinen: ei kakkua.
Luultavasti toukokuu (alkupuoli) olisi jees? Lämpimämpää muttei vielä niin kuuma, jiiänee. Tässä varaslähdön vuodenajassa oli kyllä erittäin mainiona plussana se, että törmäsin muihin patikoijiin ensimmäisten päivien aikana noin nolla kertaa (1. päivän rinneluostarien päiväretkeilijöitä ei lasketa), loppumatkasta sitten jopa kahteen kaksikkoon joilla oli ainakin jonkinlainen rinkka tai reppu. Plus se paimenäijä Lagkadian laitamien kukkuloilla.
Päivä 1: Stemnitsa – Dimitsana
Ensimmäisen päivän aloitukseen otin useiden satojen metrin varaslähdön saapumalla kylille jo edellisenä iltana ja hipsimällä Stemnitsasta iltahämärällä reitin alkuun telttamajoitukseen. Turistitoimisto oli vielä juuri 10 minuuttia auki, joten ennätin napata sieltä vielä kartan ja kolan matkaan ennen puskahotelliin etsiytymistä.
Ensimmäinen edes suhteellisen tasainen läntti polun viereisessä rinteessä kelpasi mainiosti: teltta pystyyn ja aika pian olikin säkkipimeää ja tuulista.
Varsinainen 1. vaelluspäivä sarasti suht tuulisena ja myöhemmin myös hitokseen vetisenä, vaan säästinpäs hotelliyöpymisen eikä puistonvartijakaan käynyt pamputtamassa. Pian teltan paketoinnin ja liikkeelle lähdön jälkeen alkoi sataa melko reippaasti. Vehreästä alkumatkasta saavutaan pian parkkipaikalle jossa vihjaillaan temppelistä (sekä pukukoodista), ja lyhyen rotkon reunan rinneporrasjumpan jälkeen ollaankin päivän ellei peräti koko reitin kohokohdan äärellä, eli Prodromoun kallioluostarilla.
Luostari oli erinomaisen tervetullut turvapaikka, koska heti ensimmäinen tunti reitillä oli läiminyt tyystin kaiken litimäräksi ja rillit huuruun. Munkin perässä portista läpi, tosin kameraa piti toki vinguttaa joka kulmalla: harvinaisen vaikuttava pytinki.
Sisällä ei saa valokuvata joten otin vain pari kuvaa. Luostarista voi myös ostaa kaikenmoista matkamuistoa, ja kanniskelinkin täältä napattua pientä ikonitaulua mukanani kotiin asti. Kynttilöiden sytyttäminen (muista laittaa killinki laatikkoon) on myös pakollinen rasti.
Prodromoun jälkeen piipahdetaan laakson pohjalla ja kiivetään etapin toiselle komealle luostarille, Philosophoun sellaiseen. Onnistuin jotenkin missaamaan vanhan luostarin puuskutellessani mäkeä ylös, sitä kannattaa hakea silmällä ja ehkäpä jopa tarkistaa etukäteen mistä se löytyy. Uusikin luostari oli silti ihan täysillä vörttiä, vaikka siellä olikin kärttyisä munkki vahtimassa valokuvaamista ja sauhuttelua.
Myös Philosophoussa oli kuvauskielto, joten en postaa mageita kuvia luista tänne. Toki täälläkin pitää laittaa kynttilää palamaan oikeilla toivotuksilla (yksi sille että sade loppuisi).
Philosophoun jälkeen herkuteltiin vielä jonkin aikaa laakson reunoja, kunnes reitti alkoi kivuta ylämäkeen kohti päivän päätösetappia Dimitsanaa. Matkan varrelle mahtui vielä lopussa mainioita vesipuutarhoja ja vanhoja myllyjä. Poikkeuksellisen vehreää settiä.
Vesirännien ja myllymuseoiden jälkeen alettiin saapua Dimitsanan laitamille. Paikka on aika iso sivistyskeskus verrattuna joihinkin reitin pienempiin kyliin, joten huoltomahdollisuudet ovat aika kohdillaan.
Dimitsanaan päästyä kyltit näyttävät varsin selkeiltä, mutta päädyn silti tarpomaan pitkin sivukujia etsimässä sitä mistä reitti jatkuisi kyliltä ulos.
Onneksi paikallinen on auki ja sieltä saa mietintäavuksi paikallista: hetken aikaa lämpimät pöksyt. Herran kiitos ei kuivat kuitenkaan.
Onni loppui kuitenkin kesken: kyliltä pitäisi löytää taas kukkuloille, mutta täällä reittimerkit ovat niin kadoksissa, että päädyn kävelemään about oikeaan suuntaan kulkevaa autotietä. Sitten hyvinkin pian Esteri ilmaantui ja telttailuidea lensi roskiin koska kuivuutta ei ollut varastossa nimeksikään. Onneksi kaatosade iski juuri siinä kohtaa kun olin kylän laitamilla olevan (ahdistavan monen tähden) hotellin edustalla, joten sinne siis ja hirvittävän äkkiä. Respan heputar antoi jopa hieman alennusta vaikka kalliiksi meni siltikin: otin vahingon takaisin kuivaamalla tavaroita huoneessa koko rahan edestä. Edellinen yö rinnehiltonissa kustansi 0 euroa, joten keskiarvo edelleen OK.
Etappi numero 2 saavutettu ja hotellin partsilta oli komeat Blade Runner -näkymät Dimitsanan rinnekylään. Tämä hyvä, uni ja pellava kelpasivat.
Päivä 2: Dimitsana – Zygovisti – Elati (laitamat)
Ylihintaiseen yöpymiseen autiossa fancypants-hotellissa ei sisältynyt varsinaisesti aamupalaa, mutta parvekekahvien jälkeen aulaan lonnittuani respan mainio emäntä kiikutti jostain keittiön syövereistä banaanin ja avaruussäilötyn leivän. Sopuhintailin hänelle myös askillisen savukkeita lentokentän aarrepussista, koska rakennuksen ainoana henkilökuntalaisena resepsuunista ei ollut mahdollista lähteä kauppaan asti piipahtamaan. Hän oli kuulemma saapunut paikalle Ateenasta asti koska turistivuorilla on hyvin keikkoja tarjolla, isolla temppelillä huonommin.
Huijausreitti autotietä pitkin osoittautui ihan toimivaksi: näkymät laaksoon olivat komeat, ja reitin varrelle pääsi aika pian tätäkin kautta.
Ison kirjan äärelle päästyä tietää olevansa taas oikeassa paikassa, eli Zygovistissä.
Massiivisen kirjan lähellä satunnainen pappa kävi huutelemassa vierailemaan paikkaansa: sinne kannattaa piipahtaa, erinomainen puutakka ja herkullista välipalaa. Ukkeli ei puhunut juurikaan muuta kuin kreikkaa, mutta menusta voi lukea ja kiitellä takan ääressä lämmitellessään. Mainio stoppi.
Zygovistin jälkeen painellaan taas hetken aikaa ylämäkeen varsin nätin metsämaaston läpi.
Leppoisan alkukelin jälkeen keli pyörähti kuitenkin taas takaisin vetiseen suuntaan, ja myös kakkospäivä meni lätistelyksi. Enimmäkseen metsäisen matkan varrella oli onneksi tarjolla nähtävyyksiä ja sateensuojaa, eli irlantilaisten graffitoima bussi ja melkoisen eläimiltä aromittava kummitusten tilus.
Sadetta piisasi ja hylätty eläinsuojakompleksi näytti eri houkuttelevalta.
Pieni tauko kaatamisessa ja eteenpäin: taas esteriä. Reitti kiemurtelee tässä kohtaa ärsyttävästi ylimääräisiä maisemalenkkejä pitkin metsikköä. Nämä saattaisivat hyvinkin olla hauskoja hyvällä kelillä, mutta ämpärikelissä puistoluupit toivat lähinnä kirosanan mieleen. Metsistä autotielle putkahdettua eteen tuli omituinen mysteeri: Elatin reitti oli muutettu uuteen versioon, ja siitä oli myös laitettu puuhun selkeä ilmoitus. Vaikutti luotettavalta.
Puussa kököttävä kotikutoinen viitta arvelutti sen verran, että arvoin suuntaa autotiellä hetkisen. Siinä vettä valuessa tielle ilmestyi auto, jonka matkustajilta sain vinkkiä että Elati on tuonne toiseen suuntaan päin, joten skippasin arveluttavan maastoversion ja paarustelin asfalttia pitkin kohti toivottavasti kattoa pään päälle.
Valinta osoittautui onnistuneeksi: kohtuullisen lyhyen tovin autotietä tarvottuani vastaan tuli taukopaikka ja sen vierellä huikea autiona möllöttävä luostari/pikkukirkko, jossa pääsin kuivattelemaan ja kokkailemaan. Kukapas kaipaa laavuja kun on kivikirkotkin.
Kirkko nimeltä Ιερός Ναός Ζωοδόχου Πηγής on erinomainen märän haikkerin keidas. Aluksi ajattelin että kuistin alla pääsisi ainakin sateensuojaan, mutta siellähän oli ovet auki ja ikonit levällään. Ortodoksi-Jessus sentään! Uskonnollisen hieno etappi. Vaatteet vaihtoon ja kreikkalainen trangia tulille.
Pömpeli oli niin mainio, että päädyin tuuppaamaan sen pihalle myös maabrändialttarin. Zorbas saapui kotiin.
Paikka oli sen verran kotoisa ja keli sen verran hanurista että harkitsin hetken aikaa jopa temppelissä nukkumista. Herranpelko ja sateen loppuminen johdattivat kuitenkin laittamaan teltan vähän kauemmaksi metsän puolelle, mutta pyhätössä tuli kyllä pidettyä perusteellinen suunnittelu- ja kartanlukutuokio. Perille Elatiin sitten aamulla.
Päivä 3: Elati – Vytina – Nymphasia (laitamat)
Luostari-laavun takapihalta herättyä keli oli muuttunut kesäilyksi, joten räjäytin kamat pitkin pyhätön reunoja kuivumaan pitkän aamiaisen ajaksi. Aika lailla kaikki romppeet ennättivätkin muuttua täysin vedettömiksi, joten päivän etapille pääsi lähtemään hyvillä mielin. Luostarilta oli vielä n. puolen tunnin – kolmen vartin matka autotien reunaa Elatin kylille, joka olisi ollut eilisen pätkän varsinainen päätepiste.
Elatin läpi kulkiessa osoittautui hyväksi ratkaisuksi jäädä tien varren luostariin yökylään: paikassa ei näyttänyt olevan juurikaan silmään heti osuvia palveluita, ja ainoa pääkadulta bongaamani hotelli/ravinteli oli kovin hiljainen (tosin aamu ei ehkä muutenkaan ole kiireisintä illallisaikaa). Muurinvierustan juomalähteestä puteliin täytettä ja kylän laidan rinnettä alas metsäpoluille, vuohien ohi.
Elatin ja Vytinan välinen metsäpolkuosuus joen varrella on ehkä reitin sielua lepuuttavinta osastoa. Vanhaa puuta sammaleisilla kivillä ja välillä myös joessakin, aurinko pilkahtelee kovin kuvauksellisesti ja polku on pehmeää. Välillä tosin tulvan takia joki ja polku menevät sekaisin, mutta sekin on lähinnä hauskaa esterataa.
Jossain kohtaa havaitsin takin taskusta puuttuvan yhdet silmälasit, joita tarvitsin asioiden näkemiseen. Onneksi omia jälkiään ei tarvinnut seurata kyyryssä takaisin päin kuin parisenkymmentä minuuttia ennen lammikossa makaavien kakkuloiden hoksaamista. Muita vaeltajia ei näkynyt koko päivän aikana, joten kukaan ei ehtinyt tallomaankaan.
Joen seurailua jatketaan milteipä Vytinan välietappiin saakka, ja tarjolla on myös komeita ihmisen ja elementaalien tehtailemia kivimuodostelmia. Kovin kreikkalaista rauniota ja käkkyräpuuta.
Vytina on reitin isommanpuoleisia kyliä, ennemminkin kaupunki. Täältä löytyy terassiaukiota ja ruokakauppaa, ja varmaankin aika hyvä valikoima majoituksia jos tässä kohtaa päättää stopata. Seuraavaan kylään eli Nymphasiaan on täältä vielä/enää noin 2 tunnin matka ja sieltä löytyy huomattavasti vähemmän kaupungin kotkotuksia (ehkä yksi ravintola, majoituksiakin mainittiin jossain ainakin yksi mutten kyllä bongannut merkittyä reittiä pitkin läpi kävellessä). Vytinasta ja Nymphasiasta löytyy hyvät esittelyt tästä postauksesta, jossa selostetaan myös Vytinan ja Nymphasian välisen etapin tohinat hyvinkin perusteellisesti.
Itse vietin Vytinassa leppoisan juusto- ja lihalautastauon parillä Mythoksella höystettynä, tankkasin kaupasta mehua ja kolmioleipää ja jatkoin paarustelua kohti Nymphasiaa. Matkalla tulee vastaan vähän rotkoa ja rinnettä, sekä yksi reitin kuvauksellisimmista silloista. Otin siitä noin 59 kuvaa jotka olivat kaikki huurussa: alla niistä mahdollisesti vähiten huono.
Mieli lepäsi tämänkin osuuden jokivarsissa.
Puoli tuntia ennen Nymphasiaa reitti saavuttaa Vrisoula-nimisen lähteen, jossa saattaisi joskus virrata vettä. Sen vierestä voi laskeutua mäkeä pitkin pöpelikköön syömään Vytinasta ostettuja kolmioleipiä ja jännittämään onkohan puistonvartija liikkeellä (ei ollut tai sitten ei jaksanut laskeutua ryteikköön pamputtamaan).
Päivä 4: Nymphasia – Magouliana – Valtesiniko
Aamulla Nymphasiaan oli reittikyltin mukaan vielä 30 minuutin matka, ja toiveet herkkuaamiaisesta olivat suht korkealla. Jouduin kuitenkin tyytymään ökyisen Vytinan kaupoista tankattuun kolmioleipään ja kaasukahviin, koska Nymphasia oli suhteellisen hiljainen kauppala (ei ole kyllä juurikaan kauppoja) eikä reittiä seuratessa tullut vastaan oikein muuta keidasta kuin kirkon pihamaan ensiluokkainen vesihana. Kuulemma siellä on ainakin yksi taverna joka on eri hyvä, en bongannut aamuhkolla läpi hortoillessani niin olisikohan pykälän sivuun reitiltä.
Tällä etapilla nähdään ensimmäisen päivän tapaan kaksi komeaa kirkkoa/luostaria, Kernitsa(s) siltoineen sekä Sfyridan seinämään ympätty erakkoluostari. Myös heti Nymphasiasta lähdettyä on mahdollisuus kirkkoilla kaupungin laitamilla, ja tietty sytytellä taas kynttilä tai pari.
Nymphasiasta poistuttua mennään metsään ja pian metsästä löytyy harvinaisen vaikuttava silta rotkon yli. Kernitsasin luostarille vievä vanha silta oli ehkä jopa siistimpi kuin itse kirkko, vaikka ei siinäkään ole valittamista (en tosin tunkenut isoimpaan pyhälään edes sisälle). Käkkyräpuut olivat täällä ja myöhemmin myös Sfyridan seinäluostarilla varmaankin reitin hienoimpia.
Sillalta (pitkähköä) mäkeä ylös kirkkoa kohti ja lisää käkkyröitä.
Kernitsasin jälkeen reitti jatkui vehreänä ja opastekyltit sen kuin paranivat matkan edetessä.
Seuraavaksi metsäiset polut johdattivat Sfyridan hermitaagilaan, kallionseinämään vähän Prodromoun tyylisesti juntattuun luolakirkkoon. Päivän hienoin pysäkki kirkkaalla lähdevedellä ja erikoiskäkkyräisillä puilla.
Sfyridan jälkeen saavutaan vähitellen avoimempaan kukkulametsään ja näköalaa piisaa kauemmaksikin. Yhden kyltin reiät vihjaavat, että aletaan siirtyä kohti haulikkourheilevan kukkulaväen tienoita.
Vähitellen Magoulianan välipysäkki ilmestyy näkyviin mäkien joukosta.
Keli oli alkanut muuttua hitusen vilpoiseksi (parin tunnin päästä tulikin jo lunta), joten Magoulianan pääkadun varrelta löytynyt auki oleva kahvila oli melkoisen cibolamainen näky. Kahvilassa paikalla olleet kaksi heppua jättivät minut joksikin aikaa lämmittelemään takan ääreen kahvin ja ouzon kanssa keskenäni, varmaankin arvelivat että jalan en pääsisi kovin kauas vaikka saisinkin kassan auki.
Harkitsin ouzokahvin äärellä pitemmän aikaa Magoulianaan yöksi jäämistä, johon kahvilan heput tarjosivatkin hyviä majoitusvinkkejä. Jonkin aikaa arvottuani bongasin että Valtesinikon etappiin voi tarpoa loppumatkan helpon kaavan kautta tietä pitkin, joten sinne siis. Sitä ennen kuitenkin eeppisen hyvä lammasateria kahvilan lähellä pääkadulla sijaitsevassa Ταβέρνα Ο Ιωσήφ -nimisessä paikassa, googletranslaten mukaan Josephin taverna.
Onneksi loppumatka Valtesinikoon oli helppoa tiehuijauksen ansiosta, koska keli muuttui etelänloman mittapuulla kovin vaikeaksi eli valkeaksi.
Vähän ennen Valtesinikoa tien varressa tulee vastaan huikea/pelottava aaltopeltinen autiomaja/hökkeli, jossa nukkumista vähän harkitsin mutta sitten en jaksanut kuitenkaan ravata edestakaisin kylään hakemaan eväitä (plus kylmä, todnäk eläimiä sisällä ja sarjamurhaaja pihalla). Onneksi paria vuotta myöhemmin pääsi nukkumaan Hörskässä.
Eli sivistystä kohti, suht märkänä ja koira kintereillä viimeisen kilometrin ajan.
Kaupunkiin päästyä kärsimykset olivat ohi. Heti pääkadulta löytyi auki oleva ravinteli, jossa oli lämmintä, olutta ja hyviä vinkkejä. Päivystävät vakioasiakkaat soittelivat hetken, ja yöksi löytyi parinsadan metrin päästä jonkin talon alakerrasta vallan kohtuuhintainen viidenkympin huone aamiaisella. Avaimen kävin hakemassa viereisen hotelliravintolan kokilta kunhan baarissa istumiselta kerkesin, ja sinne pääsi sitten seuraavana päivänä palaamaan aamiaiselle. Illan mittaan kuppilassa päivystäessä tapasin myös 1. päivän Stemnitsan taksista tutun belgialaisen pariskunnan, jonka kohtasin nyt ensimmäistä kertaa reitin varrella. Sovimme seuraavalle päivälle maalikippistelyt, ja vähitellen painelin majapaikkaan kuivaamaan telttaa ja hörppimään takeawaynä taskuun ostettua minipullo-ouzoa yöpalaksi.
Päivä 5: Valtesiniko – Lagkadia
Viimeistä päivää pukkaa! Aluksi takaisin keskustaan aamupalalle pääkadun ravinteliin, ja sitten kohti loppusuoraa. Aluksi tarvottiin ylämäkeen edellisen illan ouzoja koetteleva pätkä, mutta sitten alkoi taas häämöttää vähän tasaisempaa kukkula-aaltoilua.
Kiviaidan reunaa pitkin jyrkästi ylös: maassa on vielä jonkin verran eilisen lunta. Valtesinikon läheisillä kukkuloilla on kumpuilemista, metsää ja ajoittainen rauniokin, mutta niiden läpi kannattaa tarpoa tauolle vielä hetken aikaa, kunnes vastaan tulee yksi reissun mieleenpainuvimmista bussipysäkeistä.
Huikean puhelinkopin jälkeen jatketaan nättejä metsäpolkuja ja maisemaakin vilahtaa ylimmille mäille kavuttua.
Metsän siimeksessä vastaan tulee erikoinen ruuhka: valtava massa lampaita/vuohia puskee reittipolulla kohti Valtesinikoa eli minun napaani, ja niiden kärjessä/sivuilla/perässä kulkee useampi koira ilman ihmispaimenta mailla taikka halmeilla. Aiemman perimätiedon mukaan paimenkoirien ja lauman väliin änkeminen on huono idea, joten kapuan polun viereiselle liikenteenjakajamäelle ja koitan näyttää nöyrältä. Tämä onneksi toimii: koirat ohittavat minut kuono pystyssä paheksuen (letkan loipussa kekkaloinut nuorin ja urpoin kerberos tosin pyöri jaloissa loputtoman pitkään hakemassa makupaloja tai verta), kun taas noin miljoonan lammaselukan letka päättää kääntyä ohittamaan turistin mäen kautta kiertäen. Olipas joukkokohtaus.
Koirien jälkeen lounastan viimeiset El Greco -pastat ja törmään toiseen harvinaisuuteen: kahteen toiseen ulkomaanpiruja edustavaan patikoijaan, tosin enemmän päiväretkellä oleviin. Alun taksikyytiä jakaneen belgialaispariskunnan lisäksi tämä kaksikko olikin se toinen 50% matkan aikana tavatuista haikkaajista, joten lampaiden määräylivoima ihmisiin nähden on aika selkeä.
Kukkulat muuttuvat aina vain avoimemmiksi ja keli on erinomainen. Lisää raunioita ja vuohia.
Vuohet kalkattavat niin heleästi että niitä kelpaa pysähtyä kuuntelemaan hetkeksi.
Pian tämän lauman jälkeen törmään mäessä ihmispaimeneenkin (ahavoitunut, ukkeli): hän ei puhu englantia, mutta saamme kuitenkin selvitettyä huitomalla ja arvailemalla että olen liikkeellä solo ja menossa Lagkadiaan Menalon Trailia. Lagkadia alkaa jo häämöttää etäällä alamäessä, ja ilman paimenen vinkkejä olisin varmaankin lähtenyt vain puskemaan suoraan alas kohti hohtavaa terassia. Hän huitoo minut kuitenkin tekemään vielä yhden paluulenkin oikean kautta (ohi lisävuohista), ja siellähän se polkukin on. Lagkadian loppulähestyminen on yllättävän pitkä paarustus rinnettä pitkin: suoraan menemällä joutuisi laskeutumaan syvälle rotkoon ja kapuamaan takaisin ylös, joten koukkaus rinnettä myöten hieman oikean kautta palaten kannattaa. Jo siksikin että siellähän se reittikin menee.
Oikean kautta koukkaamalla paljastuu rinnettä myöten kulkeva polku. Nyt lähestyy valmista.
Rinteen hiekkatietä pitkin talsimalla kylä (varmaan ennemminkin kaupunki ehkä?) alkaa vähitellen kehkeytyä eteen. Milteipä heti rakennusten alkaessa saavutaan ehkäpä Peloponnesoksen ystävällisimpään ravintolaan O Tholokseen (anteeksi kirjoitusvirheet). Sen terassilla kelpaa ottaa maali-Mythos tai kaksi, ja katsella takaisinpäin juuri yli talsimilleen kukkuloille.
Lagkadia on varmaankin reitin isoin kylä, josta löytyy yllin kyllin majoituksia, kauppoja ja ravinteleita. O Tholos oli silti niin hyvä, että kapusin sinne takaisin varmaankin puolen tunnin matkan alempana sijaitsevasta keskustasta ja pääkadusta, josta otin hotellin pariksi yöksi (n. 50 € per yö). Lagkadiassa ei ole valtavan paljon nähtävää ison kaupungin mittapuulla, mutta vaelluksen päälle sieltä löytyy juurikin täydellisen verran kukkulanäköalaa, retsinaa, hyvää ruokaa ja jalkojen lepuutusta parin yön aineksiksi. O Tholosissa tutustuin ravintolaa pitävän perheen mehiläisiä paimentaviin jäseniin ja kumarsin syvään paikan kokkaavalle matriarkalle, belgialaispariskunta löytyi pääkadun varressa retsinalla päivystäesä ja näköalaterassilla oli parhaat makkarat sekä eläimiä pöytäseurana. Hyvinkin leppoisaa.
Keskuskadulta pääsee sitten taas ainakin jonain aamuna bussilla Ateenaan, jossa pitää muistaa välttää Kifisoksen bussiaseman huijaavia takseja ja jättää ruokailu bensakatoksen pökäleistä myöhemmälle keitaalle. Heti kylille päästyä iski tavalliseen tapaan mieleen, että sinne kukkuloillehan se olisi pitänyt jäädä viettämään lomaa eikä tulla tänne isolle kirkolle pakokaasun sekaan ryöstettäväksi. Onneksi Ateenassa oli sentään komeat mellakkabussit, lämmintä ja mukava hippi hostellissa. Menalon Trail: vahva ostosuositus.
Patikkamuistio 