Niinisaaren laavulle tavallaan helposti ja pois vaikeasti (Leivonmäen kansallispuisto, 6/2025)

Kesäkuussa Pertunmaan mökkireissulla ennusteessa oli lupaava jötkäle reilua sadetta, joten arvelin siinä kohtaa olevan erinomainen sauma lähteä tarkistamaan Leivonmäen kansallispuiston saarilaavu eli Niinisaaren laavu. Suunnitelmana eri hyvä ja lähes toteutuksenkin tasolla, mutta kastunut kännykkä eli kartattomuus turmeli paluumatkalle suunnitellun melonnan (melontaa kyllä oli, mutta väärässä paikassa).

Alla olevassa kartassa näkyvä menomatka maata pitkin Syyssaareen ja lyhyt melonta sieltä Niinisaareen jopa toteutui, mutta enemmän vetinen reitti Salmelan kanavan kautta Harjunlahden uimarannalle on siltä osin puoliksi spekulointia että Salmelan kanava jäi löytämättä paluumatkalla sokkona pyöriessä. Sen korvikkeena olen tosin tutustunut Rutajärven eteläpäädyn moniin lahdelmiin ja muihin kangastuksiin kovinkin perusteellisesti.

Harjunlahden uimaranta tuli scoutattua jo aiemmin puiston tienoilla liikkuessa (sillä reissulla tarkisteltiin hieno Kirveslammen kierros): rannan kupeesta löytyy melko hyvin parkkitilaa eikä ranta itsekään ole lainkaan pöljempi, sopisi hyvinkin melonnan startti/maaliksi.

Maata pitkin Syyssaaren itälaitaan on talsittavaa 6-7 kilometriä: koko matkan Syyssaaren läpi kulkevan (hapokkaan) polun alkuun asti pääsee kulkemaan Selänpohjan parkkikselta Syysniementietä (hiekkatie, ei pahemmin nähtävyyksiä) pitkin, tai sitten alkumatkasta voi piipahtaa vilkaisemassa esim. Lintuniemen kotalaavua metsäpolkuja pitkin. Lintuniemestä vielä pykälän matkaa polkuilemalla pääsisi myös Joutsniemen laavulle, mutta paattia ja rinkkaa kiikuttaessa skippasin tämän ekstralenkin.

Lintuniemen kodan sen sijaan kävin vilkuilemassa, käymisen arvoinen pömpeli ja toimisi myöskin vesille lähtemisessä vaikka sijaitseekin väärällä puolella Joutsniemen isoa lonkeroa Niinisaarta hamutessa. Sisältä ei ole kuvia kun siellä istui pyöräilijä.

Lintuniemestä livahdin suorinta tietä Syysniementielle ja aloin paarustaa kohti Syyssaarta (se on niemi), joka oli kartalla houkuttelevan lähellä Niinisaarta. Valitsin enimmäkseen maata pitkin kulkevan lähestymisen ennustetun sateen pelossa: arvelin että veneessä sapettaa enemmän jos tulee vettä niskaan, ja maan puolella olisi myös matkan varrella mahdollisuus livahtaa sorvitoverin kehaisemalle Soimalammen laavulle. Syysniementie oli turvallinen mutta aikas tylsä valinta. Hikikin tuli pentele. Jos keli suosii niin hiekkatien sijaan kannattaa kyllä valita se meritie.

Lopussa Syyssaareen kääntyessä polku muuttuu kiinnostavammaksi mutta silleen huonolla tavalla: aika ryteikköistä ja paikoin lohkareistakin alustaa, ihan rantaan asti ei pääse polkua pitkin vaan pitää arpoa aukeamia pitkin niin lähelle kuin pääsee ja sitten koittaa tuuria.

Rantaan päästyä elämä alkaa kuitenkin taas hymyillä: sade ei vieläkään ollut alkanut ja rantakivikko oli kohtuullisen toimivaa laiturin korviketta. Norseraft pullistui sähköulistimella tuskattomasti, eväsbanaani oli vielä ehjä repussa. Nyt kyllä.

Vesille päästyä maali olikin aika lailla vastapäisen saaren takana.

Aina Niinisaaren rantaan asti homma vaikutti menevän kovinkin hyvin putkeen, mutta sitten onnistuin tuplaamaan väärän eli itäpuolen saareen saapumiseen. Länsipuolelta saarta löytyi seuraavana päivänä mainio poukama jossa on hyvä pohja ja jopa jonkinlainen laituri. Itäpuolella sen sijaan on melko närästävä kivipohja, johon itseäni ja valtavaa lastia asetellessani onnistuin ulos istuessani istumaan myös kuivapussien raskauttaman packraftin ympäri. Onneksi muistin ajoissa että kännykkä oli unohtunut penkillle ja bongasin sen melko pian eli vain 30 sentin syvyydestä lillumasta kohti pohjaa. Omaisuuden laineilta keräiltyäni oli aika suunnata laavulle kuivattelemaan siinä huonommassa kuivapussissa (ei oikeasti kuiva) olleita tavaroita sekä kosteasta USB-portista ulisevaa kännykkää.

Aika pian laavulle päästyä alkoi myös kovasti odotettu sade, jota piisasikin sitten aina yöhön asti. Ehdin viime tipassa laittaa nuotion päälle ennen kuin tuohet saivat vettä niskaansa: sumppia ja kuivausta. Sade piti onneksi toivomani mukaisesti muut vesilläliikkujat poissa ja sain levitellä roinani vapaasti pitkin laavua, joku nurkka taisi jäädä jopa kuivaksikin.

Tällä kertaa ”USB-portissa havaittu kosteutta” ei ollut samanlainen kuolemansuudelma kuin aiemmalla kertaa, ja kosteuserrori katosi suht pian. Huikeaa! Seuraavana päivänä luurin uittamisen jälkimainingit kuitenkin iskivät nilkoille, mutta ainakin saapumisiltana sain soittaa kantrivideoita vailla huolta huomisesta kun virtapankin sai taas tökättyä kiinni.

Yö vierähti lähinnä ropinan kuuntelun ja nuotion tökkimisen merkeissä. Seuraavana päivänä sää kiepsahti tyystin eri asentoon ja sain kuvattua tontit nätimmässä valossa. Video alkaa siitä länsipuolen rannalta minne kannattaa rantautua eikä mennä sinne itäpuolelle rypemään louhikkoon. Sieltä bongasin myös sesongin ensimmäiset kantarellit.

Pian tuon videon kuvaamisen jälkeen kännykkä kuitenkin otti ja pimeni, vaikka virtaa piti olla vielä hurumycketit. Pakkobuuttauksella pääsin vielä googlemapsiin käsiksi hetkeksi, mutta sitten mentiin taas pimennolle. Arvelin hetken silmissä välähtäneen kartan perusteella osaavani lähteä ainakin oikeaan suuntaan eli järven eteläpäätyyn, josta Salmelan kanavan ehkäpä löytäisi pienellä haravoinnilla. Sen kohdalta voisi sitten nousta maihin ja rämpiä pohjoiseen kohti Syysniementietä, josta sitten talsisi paluumatkan samoja jälkiä parkkikselle kuin eilenkin.

No, Salmelan kanavaa ei löytynyt pienellä tai isommallakaan haravoinnilla: piipahtelin kaakommasta aloittamalla Tosi Monessa pienessä lahdessa jne. umpikujassa toteamassa että ei tämäkään ollut se ränni. Ennen oletettua eteläpäätyä myös satoi ainakin pariin otteeseen. Jossain vaiheessa luovuin kanavan etsimisestä ja nousin maihin miettimään seuraavia steppejä: kulman takaa alkoi pilkottaa kovin pitkälle ulottuvaa järvenselkää, joka vihjasi siihen suuntaan että olin jo tehnyt kierrosta enemmän kuin tarpeeksi. En ollut törmännyt koko päivänä yhteenkään muuhun melojaan ja saarimökitkin näyttivät autioilta, joten kyseleminenkään ei ollut vaihtoehto. Eksyminen sen sijaan on aina vaihtoehto, ja siihen oli jälleen päädytty.

Maissa näpersin puhelinta vielä kertaalleen, ja takin alla varjossa ruutua tuijottaessani huomasin että eihän se olekaan tiiliskivenä. Jostain syystä sukellusluuri oli marinoitunut siihen asentoon että se vääntää ruudun maksimihämäräksi eli ulkoilmassa käytännössä näkymättömäksi. Ankaralla tihrustamisella ja tuurilla sain kirkkaudensäädön auki, ja sitten Googlen jumalainen valo kantoi minut taas sivistykseen. Olin kiertänyt rantaviivaa jo melkein kokonaisen ympyrän (myös sen Salmelan kanavan ohi), ja aamun lähtöpaikka oli taas hyvinkin lähellä. Salmelan kanava ja melontareitin tutkinta jäivät seuraavalle maksajalle, ja painelin vain seuraavaan paikkaan rannassa, josta pääsi nopeimmin takaisin Syysniementielle. Siinäkin oli toki vielä välissä suo ja hengen vievä ryteikkö kaatuneita runkoja, mutta hiekkatie maistui huomattavasti eilistä paremmalta kun sinne vihdoin pääsi.

Mainio laavu ja nättejä pikkusaaria! Jos navigaatio ei olisi mennyt anti-Strömsöön, tämähän olisi ollut loistoreissu. Mahdollisella revanssireissulla valitsen kyllä kyydiksi melonnan Harjunlahdesta. Jostain netistä osui silmään että Salmelan kanavan pitäisi olla ihan kulkukelpoinen baana: ”Entäs Rutajärven ja Keskisenveden yhdistävä Salmelan kanava. Se on kuin Amazon pienoiskoossa”. Myös tämän Facebook-postauksen kommentit näyttävät kovasti siltä että menisi isompikin lotja läpi. Jos käyt eikä onnistukaan niin sori siitä / vinkkaa vaikka kommenteissa 😀

Paperikartta olisi varmaan ollut hyvä varuste mutta saas nähdä jaksaako sellaista sittenkään printata mukaan seuraavallekaan reissulle. Opetus: ei opetusta.