GR20 (Korsika, kesäkuu 2013)

Korsika_gonahtaa

reppualussa alkukuvaa2 alkukuvaa

Mikä:

Matka: Reitti kulkee pääosin vuoristossa 180 (190?) km Korsikan luoteisosasta Calenzanasta kaakkoon Concaan, ja halkoo suurimman osan saaresta. Ciceronen oppaan mukaisilla etapeilla kesto 15 päivää. Meillä ei mennyt ihan just noin (kuljettiin päinvastaiseen suuntaan eli etelästä pohjoiseen) ja pidettiin myös välipäivää. Ei päästy perille.

Edit: vuonna 2017 tehtiin revanssireissu, jossa saatiin kuitattua about puuttuvat hampaankolosta. Matkustusvälineistäkin opittiin vähän ja kaikkee.

Liput: 4 hengen vaellusporukastamme matkustettiin Korsikaan 3 eri tavalla. Itse (ja Eero kanssa) palastelin menomatkan näin: Norwegianilla Hki-Nizza, n. 120 e, sitten jatkolento Nizza-Ajaccio (Korsikan ”pääkaupunki”) Air Francella n. 150 e. Paluumatka onnistui suoraan Ajacciosta Helsinkiin Norwegianilla (jäätävän pitkä vaihto Oslossa), reilu 200 e. Eli lennot menopaluu Helsingin ja Ajaccion välillä karvan alle 500.

Reitti on matkustamisen ja ehkä kaiken muunkin puolesta varmaankin kätevintä kulkea pohjoisesta etelään, jolloin alussa ei tarvitse matkustaa Ajaccioon, vaan Calviin, joka on pirun lähellä pohjoista alkupistettä Calenzanaa. Tässä vaihtoehdossa lautta Nizzasta ja bussittelu/vastaava rannikolta Calviin (tai tietysti lento suoraan Calviin) on ihan järkivalinta. Yksi retkueen jäsen onnistui stealth-telttailemaan yön rannalla Nizzassa lauttaa odottaessaan, joten sellaisenkin Cannesin voi todistettavasti suorittaa.

Meillä väkeä saapui reitille kolmessa osassa ja halusimme säästää pohjoisosan Cirque de la Solituden (RIP, suljettiin 2015) yhteiseksi loppuhuipennukseksi. Tämän vuoksi päätimme aloittaa reitin etelästä pohjoisen sijaan. Tässä vaihtoehdossa Ajaccio vaikuttaa kätevämmältä välietapilta tulomatkalla, mutta sieltä on vielä matkaa reitin eteläiseen alku/loppupisteeseen Concaan. Mutta odota, ei siinä vielä kaikki: meillä reissuaikataulu oli muokattu sellaiseen kuosiin, että jouduimme Eeron kera oikaisemaan Ajacciosta taksilla Quenzan kylään, josta kävelisimme varsinaisen reitin kaksi päiväetappia oikaisten Asinaon majalle. Siellä tavattaisiin Lauri, ja 4 päiväetappia pohjoiseen kävelyä myöhemmin Mikko Vizzavonassa (reitin puoliväli, junayhteys). Selkeää kun mikä.

Jos joku päätyy jostain jumalanhylkäämästä syystä käyttämään tätä vaihtoehtoa, kannattaa huomioida, että sunnuntaisin saaren takseilla on tuplataksat (eikä edes pelkästään meille: oli printattu hinnasto ja oppaassakin sanotaan). Pyhäyön kyyti Ajacciosta Quenzaan maksoi tippeineen 300 euroa, mutta onneksi sentään Eeroa oksetti tuelta ainakin puolet matkasta rallireiteillä.

Julkinen liikenne on kuitenkin Korsikassa halpaa, oppaan mukaan jopa 10 x edukkaampaa kuin pitkät matkat taksilla (+ jos ajatat kuskia Ajacciosta keskelle vuorikorpea, paluumatka painaa hinnassa). Oma kokemus tukee myös tätä kerrointa. Käytä julkista liikennettä (myös helpompaa arkisin), äläkä saavu saarelle sunnuntaiyönä tavoitteena päästä reitille aamulla. Vain joku urpo tekee niin.

Vaikeusaste: On se saatana vähän raskas. Oma kokemukseni ei nyt kuitenkaan kirvoittanut ihan samanlaista oodia hajoamiselle kuin yhtenä inspiksenä ollut Jari Järvelän juttu GR20: Kirjailija ja hänen poikansa tuskien vuorilla (Suomen Kuvalehti 38/2011). Reitti oli silti vaativin minkä olen tähän mennessä tarponut, esimerkiksi Tour du Mont Blanc meni läpi helposti tähän verrattuna. Tosin tätähän ei edes päästy loppuun asti ja oma alkunikin oli arveluttava oikaisu.

Vaativuus muodostuu yhdistelmästä vaikeaa maastoa ja reippaita nousuja & laskuja, kertaa 15 päivää. Pelkkä korkeuskäyrä ei kerro koko totuutta (vaikka sitäkin on kyllä ihan kystä kyllin ja jyrkkää): usein tai usemmiten nousut ja laskut suoritetaan erinäköisessä lohkareikossa/kallioikossa [onko sana? älä tarkista tätä enää ikinä jälkikäteen], ja tämä syö jalkoja eli polvia yllättävän paljon enemmän kuin tasainen polku vastaavalla korkeusvaihtelulla. Yksi porukkamme hyväkuntoinen ja kokenut patikoija sai, tosin jo aiemminkin vaivanneen, polviongelman noin 3-4 päivän jälkeen, ja joutui nappaamaan toipumistauon ja liftikyydin parin päiväetapin yli.

Itse sain riesakseni vuonna 2011 sadan kilsan kävelyllä esittäytyneen kivun polvitaipeen jänteeseen tjsp. w/e noin 3-4 päivän jälkeen. Loppuvaiheessa turvauduin käsillä flengailuun kivien varassa jokaisen mahdollisuuden tullen, ja pyrin töksäyttämään oikean jalan aina suorana alas koska sen koukistaminen ei maistunut lainkaan hyvältä. Ensimmäiseen kahteen-kolmeen päivääni mahtui myös ainakin kaksi rasittavan sotkuista nenäverenvuotoa.

Porukassamme oli kuitenkin mukana myös yksi heppu (no Eerohan se oli), joka kantoi jälkeenjääneen määrän pikapuuroa ja suolapähkinöitä rinkassaan alusta saakka ja kirmaili tyytyväisenä edellä ilman minkäänlaista ulospäin näkyvää ongelmaa. Reitti on siis ihan tehtävissä, mutta vaatii ainakin jonkinlaisen kuntopohjan jotta se on rasituksen puolesta jotenkin miellyttävä. ”Jonkinlainen kuntopohja” tarkoittaa tässä nyt siis sitä että oikeasti treenaa jotain ainakin jotenkin säännölisesti, ja ”jotenkin miellyttävä” sitä että penis otsassa ei kasva niin pitkäksi että sillä alkaa läiskiä kaikkia tenniskentän säteellä olevia.

Käteistä tarvitaan reitillä: automaatti on ehkä Vizzavonassa puolimatkassa (en tarkistanut/muista). Ota sitä. Kielimuuri ei ole julmettu koska reitillä on reippaasti ulkomaalaisia ja korsikalaiset eivät vissiin pidä ranskalaisuutta muutenkaan niin justiinsa huippuna kuin mantereella ( = englantia puhuvien päälle ei syljetä), mutta jos osaa jotain ranskaa, reittivinkkien kysely ja muu läppä on silti huomattavasti helpompaa. Etes la niege tres mal en tomorrow, au nord? Trebiän, merci beacup.

Maurin pää ja itsenäisyys ovat kovassa huudossa Korsikassa. Musta pää löytyy turistitekstiileistä ja monesta lipputangosta.

Maurin pää ja itsenäisyys olivat huudossa Korsikassa. Musta pää löytyi mm. turistitekstiileistä ja monesta lipputangosta.

Koska tämä kohta reitin vaikeudesta ei ole vielä tarpeeksi pitkä: vuodenaika vaikuttaa kokemukseen. Me olimme reitillä kesäkuun alussa, ja silloin ongelmaksi muodostui lumitilanne (tai paikallisen sheriffin käsitys siitä ja tästä käsityksestä välittäminen). Reitti kulkee suurimmaksi osaksi niin korkealla, että kuumuus ei ole mikään ongelma kesäkuussa, mutta vastaavasti korkeammilla paikoilla reitillä on vielä lunta. Suomalainen ei välttämättä järkyty syvästi siitä, että joutuu kahlaamaan jopa tunteja lähes nilkkaan asti ulottuvassa lumessa – hädin tuskin nollakelissä.

LUNTA

Mucho peligroso: no scorchio, nimbocumulus

Kaikenlainen ja minkäänlainen lumi korkeammalla vuorilla aiheutti matalammilla leiripaikoilla (ainakin ymmärtääkseni usein jonkinlaisiin virallisiin tiedotuksiin perustuvan) huhumyllyn jäisestä kuolemasta. Käytännössä perusreitillä ei kuljeta Cirque de la Solitudea lukuun ottamatta (enkä tiedä omakätisesti siitäkään tai sen jälkeisestä kun en päässyt) mitenkään vuorikiipeilyhenkisen vaativassa maastossa, joten varoitukset lumesta olivat pitkälti varmistelua.  Joissakin yksittäisissä paikoissa poikittain rinnettä kävellessä oli kyllä mahdollisuus liukua alamäkeen lipsahtaessa ja teloa/tappaa itsensä jos lumipolku pettää, mutta varsinaisesti ei kyllä juuri pelottanut hengen puolesta missään kohtaa.

Varminta olisi tietysti lykätä reissua myöhemmäksi kuin kesäkuun alkuun: heinäkuussa on varmasti hikisempää, mutta se valkoinen kakka on ehkä hävinnyt. Cirque de la Solitude on näemmä erityisen herkkä keräämään lunta ennen helteitä, ja se oli yksi syistä joiden takia emme lopulta selvinneet/kiivenneet sinne asti. Muut syyt olivat vielä huonompia.

romanroad reikavessa

Majoitukset: Nuku teltassa, horo. Asinaon refugesta eteenpäin eli pohjoiseen Solitudelle asti majapaikamme etapeilla olivat refugen vierimaastoon sijoittuvia telttapaikkoja. Refugeissa voi varmaankin myös nukkua, mutta varaa ihmeessä etukäteen: refugen ympärillä oli yleensä ainakin 2-3 kertaa enemmän telttailijoita kuin majaan mahtuu ihmisiä, joten sisäpaikan saaminen ilman varausta on luultavasti kinkkistä. Vizzavonassa on kaupunkimukavuudet (ei siis ison kaupungin, mutta hotelli/pari, kauppa, baari ja juna). Myös Vizzavonassa voi leiriytyä. Telttapaikat maksoivat n. 7-10 euroa yöltä. Omissa paikoissa leiriytyminen on monessa paikkaa epäkäytännöllistä (kalliota ja silleen), ja vesihuolto on kuitenkin sen vajaan kympin väärti jos sinne asti olet raahautunut. Suihkut kylmiä, vessa reikä.

Huolto/ostokset matkan varrelta: Varsinaisia kauppoja matkalla ei ole Vizzavonaa eli puoliväliä lukuun ottamatta. Refugeilla eli päiväetapeilla myydään yleensä satunnaista kioskitavaraa, ja ainakin majoituksen ostaneille pitäisi olla jonkinlainen ateriaoptio. Paikan hifistyneisyydestä riippuen aterioita saatetaan myydä jopa kaikille niistä maksaville.  Naamakertoimen mukaan refugen hellaa voi myös käyttää telttailijan veden keittämiseen:  tätä ei juurikaan paheksuta, kunhan ei kiilaa yöpymisestä maksavia asiakkaita. Käteistä kannattaa olla valmiina, joskus kortti ehkä toimii. Käteinen on hyvä.

hintalista nuudelei

Protip: jos aiot olla hetken aloillasi Vizzavonassa ja käydä sieltä junalla päiväretkellä Cortessa (lippu joku 5 e), ostokset kannattaa tehdä Corten supermarketissa eikä Vizzavonan ”kolme euroa Mars-patukasta koska olet metsässä” -kaupasta.

Vesi: joskus ongelma, yleensä ei. Suurimman osan aikaa reitillä oli jonkinlaista vesilähdettä eli puroa tms. sopivin väliajoin, mutta ainakin kerran noin pari päivämatkaa Asinaon jälkeen törmättiin tilanteeseen, että oppaassa kerrottu vesipaikka (ainoa etappien välillä) oli tyhjä. Yleensä kyllä vettä löytyi, mutta ainakin kerran jouduttiin jakamaan viimeistä desiä. Kesäkuussa oli verrattain viileämpää, joten pulma saattaa olla isompi kuumempaan aikaan.

Lätäköstäkin saa vettä pillereillä ja positiivisella asenteella.

Lätäköstäkin saa vettä pillereillä ja positiivisella asenteella.

Yleisfiilikset: Touhu on siis tosiaan raskaita rinteitä ja kylmiä suihkuja, monta päivää. Sori. Kyllä tänne kannattaa silti mennä! Hiton hyvää itsensä venyttämistä tarjolla, ja maisemat ovat todella nätit, todella ja torella. Reitin maine Euroopan rankimpana pitempänä vaelluksena ei ole lain täysin markkinoijan hanurista revitty. Meidän hobitit ei selvinnyt edes loppuun asti, mutta sekin kymmenkunta päivää mitä käveltiin tuntui todellakin jaloissa. Jos on jo käynyt pari reittiä tai tietää olevansa turbomies kokeilemattakin, ruksi ihmeessä jairväänt listalta. Ensimmäiseksi reitiksi tämä ei todnäk (ei ole) ole paras valinta, mutta jos tunnet vetoa pykälää kovempiin myrkkyihin jonkun hyvältä tuntuneen vuorivaelluksen jälkeen niin ruksi heti [Y].

Röute summary: Täydellinen reittikuvaus kannattaa katsoa esimerkiksi Ciceronen oppaasta, ja puhtaista suorituksista löytyy helpolla googlamisella useampia kertomuksia. Reitillä voi kuitenkin viettää kymmenkunta päivää myös reipashenkisen säätämisen parissa: ehkä tämä meidän versiomme GR20:stä palvelee jonkinlaisena varoittavana esimerkkinä?

Päivä 1: Quenzasta Asinaon refugelle

Saavumme Eeron kanssa Ajaccioon myöhään sunnuntai-iltana, ja lentokentällä pysähdymme vain täyttämään vesipullot ennen kuin siirrymme ulos metsästämään taksia. Kuski suostuu keikkaan päätään puistellen kun vihdoin saamme selitettyä minne olemme menossa, ja useamman tunnin matka pimeillä vuoristoteillä Quenzaan alkaa. Yhden virheosuman jälkeen (lähellä on myös Zonza, jossa kuski käy ensin piipahtamassa) löydämme itsemme oikeasta kylästä kirkon edestä. Meillä ei ole suurempaa hajua siitä, miten paikasta pääsee pohjoiseen GR20:n varrelle, mutta hetken arvottuamme löydämme suunnilleen oikeaan ilmansuuntaan kulkevan pikkutien, jota kuljemme sysipimeässä niin pitkään, että löydämme kylän laitamilta sopivan telttapaikan. Aamulla mennään!

Joitakin tunteja Quenzan jälkeen ollaan menossa ainakin jonnekin pohjoiseen.

Joitakin tunteja Quenzan jälkeen ollaan menossa ainakin jonnekin pohjoiseen.

Matka Quenzasta Asinaon refugelle ei ole osa varsinaista reittiä, joten opasteita ei löydy ja aamulla joudumme arpomaan suuntaa ja polkua melko pitkään. Lopulta olen saanut oman puhelimeni SIM-kortin lukittua taskunäppäilyllä ja katkaistua Eeron mikrosimmin kehyksen, mutta insinööritaidon huippunäytteenä mikrokortti saadaan toimimaan survomalla sen ja kuoren väliin vessapaperia.  Pikainen vilkaisu puolikasta kenttäpalkkia huutavan kännykän karttapalloon vahvistaa, että olemme jossain Quenzan ja reitin välissä, ja pohjoiseen tarpomalla homman pitäisi onnistua. Repuissa on ruokaa ja keli on hyvä, joten arvelemme että ainakin jotain retkeilyä tästä saadaan aikaiseksi, vaikkei ensimmäisenä päivänä just sitä GR20:tä löydettäisikään. Lähdemme nousemaan kukkuloille horisontin vuoria tähyillen.

villisikojaquenzanjalkeen myrskyeero

Matkalla kohdataan ensimmäiset villisiat ja vältetään kauempana tasangolla mylvivä vihainen härkä. Keli on reilusti hikinen, vaikka ollaan vasta kesäkuun alussa. Aluskasvillisuus sopii GR20:n maineeseen: päältä päin suunnilleen ruohikolta näyttävä maquis on todellisuudessa muovipiikkien kaltaista jalkaraastinta. Istun sen päälle yhden ja ainoan kerran, mutta nilkat ja pohkeet raapiutuvat väistämättä. Harhailemme piikkikukkuloilla useamman tunnin epävarmoina siitä menikö tämä nyt ihan putkeen, mutta reitti on kulkenut kutakuinkin oikeaan suuntaan, ja putkahdamme pääväylälle melko lähellä Asinaoa. Tosin väärällä puolella Asinaon reitin pohjoissuunnasta erottavaa vuorta: joudumme sakkokierrokselle takaisin etelää kohti. Tämä tarkoittaa reilua pätkää ylämäkeä, jolta laskeudutaan pitkään ja vaivalloisesti kallioilla refugelle. Seuraavana päivänä tämä lasku tultaisiin sitten takaisin ylös.

asinaonakyma

Näkymä Asinaon refugelle etelään päin kuljettaessa.Väkeä piisasi.

Ensimmäinen päivä on ollut vielä ihan mukiinmenevä rasituksen puolesta, tosin pitkä ja tökkivä laskeutuminen 1500 metrin korkeudessa sijaitsevaan Asinaoon antoi jo varoituksen siitä että vuohimaastoa on luvassa. Alkumatkan kukkuloiden helteisyys on antanut tilaa korkeamman maaston viileydelle, yöllä on ihan jopa holo.

Kymmenet teltat täplittävät refugen ympäristön rinteitä, ja ensimmäinen mielikuva paikasta rinteeltä nähtynä on ”tuohan on pakolaisleiri”. Vaihdamme kuulumisia ainakin muutamaa eri kansalaisuutta edustavan vaeltajan kanssa. GR20 näyttää kokoavan kukkulaurpoja joka puolelta maailmaa, mutta muita suomalaisia ei osu vastaan. Marinolilla käryävä trangiani herättää kiinnostusta ilmeisesti lähinnä kaasukeittimiin tottuneissa naapureissa.

Löydämme Laurin! Hän on saapunut saarelle Sardiniasta, ja kulkenut reittiä etelästä päin. Alkumatkalla etelässä kuljetaan alempana, joten lämpötilat ovat reippaasti korkeammat kuin vuorille päästessä: nestehukka mainitaan. Ensimmäisen päivän tavoitteet on saavutettu, ja telttaan sulkeudutaan odottavaisin mielin.

Päivä 2: Asinaosta Uscioluun

2. päivän kohteemme on Refuge d’Usciolu, ja kun reitille on nyt päästy, tavoitteena on kulkea kaikkien taiteen sääntöjen mukaan Ciceronen oppaan päiväetappeja. Päivä alkaa jyrkällä nousulla Asinaolta, ja joudun tekemään sakkokierroksen takin unohduttua vessan oven päälle. Ylämäessä nenäni aukeaa, ja perässä tullut brittiryhmä kiittelee ylimääräisiä punaisia reittimerkkejä kivillä. Saan vakuutettua heille että kopteria ei vielä tarvita, ja ehkä vajaan parin tunnin kapuamisen jälkeen tavoitan Laurin ja Eeron odottamasta huipulla. Teetä tarjoillaan suoraan kouraan, vaikka happea tässä lähinnä kaivattiin.

eerolauriasinaosta

Bändi kasassa ja reitti löydetty!

anttiposettaa 2paivamaisema

Nousun jälkeen matka jatkuu pitkään n. 1500 metrissä verrattain tasaisessa maastossa. Oikaisemme alussa harjanteen päällä kulkevan polun alapuolelta rinteestä, ja kallioisessa pöpelikössä onnistun ratkomaan housuni vahinkospagaatilla ja jossain vaiheessa tiputtamaan toisen sandaalin rinkan läpän alta. Pikaisesta etsinnästä huolimatta sandaali pysyy hukassa, joten puolessa tunnissa onnistuin hankkimaan kahden vaatekappaleen verran vajausta.

Avoimesta vuoristosta laskeudutaan puolimatkan hujakoilla metsäisemmälle osuudelle, jossa vastaan tulee salamaniskun 1981 tuhoama Refuge di Pedinieddi. Sen raunioiden ympäristö on nykyään reitin ainoa ”laillinen” telttapaikka refuge-etappien ulkopuolella. Seutu on muutenkin kuuluisa salamamagneetti, joten sään huonontuessa korkeammalle nousemisen sijaan leiri Pedinieddissä voi olla parempi vaihtoehto. Salamahan ei iske kahdesti samaan paikkaan *ba-tsihh ja aplodeja*. Jossain vaiheessa metsää nenä aukeaa toisen kerran, mutta onneksi parta on muutenkin punertava ja päällä mustaa.

Pedinieddin majan raunioita

Pedinieddin raunioita

2paivaposettaa 2paivasataasinitakki salamanteri

Päivämatka on pitkä (oppaiden mukaan tästä suunnasta 7,5 – 8,5 tuntia). Alun Asinaolta nousun jälkeen reitti on pitkään verrattain helppokulkuista ennen Usciolun refugen loppulähestymistä. Tämä kuljetaan siksakkia sokkeloisilla kallioilla, jotka eivät tunnu päättyvän ikinä, vaikka refuge erottuukin vastapäisen vuoren rinteellä jo kaukaa ”sinänsä tasaisen” osuuden päässä. Päivän lopuksi tehtynä kallioralli tuntuu loputtomalta ja hyytyminen ehtii hiipiä useamman kerran puseroon. Usciolulle vihdoin saavuttaessa homma alkaa jo tuntua hyvinkin maineensa veroiselta. Heivaan hajonneet housuni ja ainoan säilyneen sandaalin roskiin: ainakin reppu keventyi tällä etapilla.

2paivakallioita   2paivakeltasammalkivea

Päivä 3: Usciolusta Bocca di Verdiin

Kolmannen päivän aamuna kropassa alkaa jo huomata tehneensä jotain. Päivän etapin pituus on n. 7 tuntia kävelyä, ja alku kuljetaan plusmiinus 1800 metrissä pitkin kallioharjanteita.  Muita pidempään reitillä olleen Laurin vanha polvivamma on ilmoitellut itsestään, ja hidastaa reilusti alamäissä etenemistä. Jaamme tavaroita uudelleen, mutta mäkien kulkemista säestävät silti jonon hänniltä jatkuvasti enemmän vihaiselta tennismatsilta kuulostavat ähkäisyt jokaisella laskeutumisaskeleella.

Lauri vuohettaa harjanteella

Lauri vuohettaa harjanteella Usciolun tienoilla

usciolutulipiippu  usciolukissa

Harjanteen lopuksi laskeudetaan muutama sata metriä metsäisempään maastoon, ja Bocca di Laparon (Col de Laparo) kohdalla reitin vieressä on autiomaja ja etapin ainoa vesipiste ennen Pratin refugea. Paitsi että vesipiste (Syvästä joesta revityn näköiseen puskassa lojuvaan altaaseen juokseva letku) on kiinni. Tässä kohtaa menetämme myös Laurin.

Tässä lepää unser lieber kamerad

Tässä lepää unser lieber kamerad, vielä jonkin matkaa ennen varsinaista kosahdusta

Odottelemme alamäen jälkeen puiden reunustamalla aukiolla ainakin parin tupakan ajan, kunnes kuulemme lähestyvää tuskaisaa ähinää ja hetken päästä näemme myös sitä tuottavan Laurin. Polvi on siinä määrin päreinä, että Lauri päättää ottaa tässä kohtaa tauon ja liftata apteekin kautta meidät kiinni jossain vaiheessa reittiä. Katso blogauksen kommenteista Laurin vinkkejä tästä kohdasta matkaa.

Toivomme, ettei reissu katkea Laurilta tyystin, koska matkaa olisi tarkoitus tehdä vielä n. 11 päivää. Tämä on yksi kauhuskenaario pitkillä ulkomaan vaellusreissuilla: paikkojen hajoaminen matkan alussa ja paluulento vasta kahden viikon päästä. Jos vauriot vaativat paikallista sairaalaa, vakuutukset ja muu säätö tuovat vielä oman hupinsa siihen päälle.

Jatkamme Eeron kanssa matkaa, vesi uhkaavan vähissä kuivan Laparon takia. Itse venytän viimeistä kahta desiä useammalle tunnille, Eero taas tökkii kallion päällä olevan lätäkön kuolleet hyönteiset syrjempään ja heittää sekaan vedenpuhdistuspillerin.

Noin 6 tunnin matkan jälkeen saavutamme Pratin refugen, jossa tankkaamme vedet ja kokkailemme. Paikka vaikuttaa mukavalta: siellä on komea maurinpäälippu, ja refugen vieressä on muistolaatta 2. maailmansodasta, jolloin paikkaan tiputettiin laskuvarjolla varusteita vastarintaliikkeelle. Päätämme kuitenkin jatkaa vielä 1-2 tuntia alkuperäiseen päämäärään eli Bocca di Verdiin.

refugeprati

Suurin osa jäljellä olevasta matkasta on tasankoa ja alamäkeä, ja loppukiri osoittautuu kannattavaksi. Bocca di Verdissä on leiripaikan vieressä isolla terassilla varustettu täysiverinen ravintola (Relais San Petru di Verdi), jossa vietämme illan. Pullo viiniä ja pari olutta tuntuu vallan ansaitulta. Jalkojen rakot alkavat olla melko eeppiset, mutta niiden kanssa eläminen tuntuu jotenkin kuuluvan asiaan, ja Compeedilla tapetoinnin jälkeen vauriot ovat enimmäkseen poissa silmistä ja mielestä. Retkue on kutistunut taas kahteen henkeen, mutta Laurin henki leijuu edelleen ainakin tekstarina vetten yllä, ja Mikon tapaamiseen Vizzavonassa on enää pari päivää.

boccaviini  boccajalka

Päivä 4: Bocca di Verdiltä Bergeries de Capanelleen

Matka Verdin luksusterassilta Capanelleen on yksi GR20:n lyhimmistä ja helpoimmista etapeista, oppaiden mukaan vain noin 5 tuntia. Suurin osa reitistä kulkee metsän siimeksessä, ja matkalla nähdään tavallisten runkojen lisäksi myös jättikokoisia parruja.

Muistaakseni tämä on 4. paivan kohdalta: aivan pelkkää metsää ei kuitenkaan ollut

Muistaakseni tämä on 4. paivan kohdalta mutta galleria saattaa olla sekaisin: aivan pelkkää metsää ei kuitenkaan ollut. Taustalla näkyy meri, mikä pistää vähän epäilemään oliko tämä sittenkään tästä kohtaa reittiä. Kaunis mies kuvassa silti.

4paivavehreytta strangelove

Matka Verdiltä Capanelleen on suurimmaksi osaksi melko helppoa metsämaastoa, jossa pääsee vähän huoahtamaan vuoristopätkien jälkeen ja ihastelemaan muutakin kuin kiviä ja sumua kyynelten läpi. Hiki tosin tulee tälläkin pätkällä.

jattipuu

Iso puu, pieni suuri mies

4paivakukkanen  puupolkua

Lopussa Bergeries de Capanelleen saavuttaessa menemme sekaisin oikean etapin suhteen: ensimmäinen vastaan tuleva paikka oli isompi ravintolan kaltainen rakennus, jossa ei näytä olevan leiriytymispaikkoja heti vieressä. Sen jälkeen ohitetaan epämääräisiä kivihökkeleitä, jotka eivät myöskään näytä kovin lupaavilta. Kun ne on ohitettu, reitti kipuaa melko pitkään metsäpolkua ylämäkeen ja saapuu autotielle. Jos autotietä lähtee kulkemaan mäen jälkeen vasemmalle (reitti jatkuu oikealle), vastaan tulee muutamassa minuutissa Gite U Renosu. Sen pihalta voi katsoa myös alamäkeen hiihtohissimaisemaan, jossa näkee toisen (ilmeisesti sen varsinaisen) leiripaikan alhaalla hieman syrjässä polulta. Renosussa myydään myös t-paitoja!

4paivaUrenosu

Renosun maja ja naapuri-lehmä

Renosu osoittautui meille nappivalinnaksi/vahingoksi. Saimme ison nurmikentän käytännössä pelkästään omaan käyttöömme telttailualueeksi. Siellä otimme pitkät päikkärit ja siirryimme sitten illalla syömään majassa vajaalla kahdellakympillä useamman ruokalajin illallisen, johon kuului valtavia vuokia täyttävää kotiruokaa ja jälkiruuaksi jatkuvasti uusia kierroksia tuoreeltaan tarjottavia kastanjajauhoista tehtyjä keksejä/leivoksia/lättyjä. Noin puolisen tusinaa muuta vaeltajaa oli ruokailemassa majassa ja ilmeisesti asuikin siellä, mutta useamman futiskentän kokoisella nurmikolla nukkui meidän lisäksemme max. yksi ihminen ja pari lehmää. Alempana Capanellessa sijaitsevat majoitukset näyttivät karummilta hökkeleiltä, joten häröily niiden ohi kannatti.

Professori Viittala ja matkan alusta asti säästetyt pähkinät

Professori Viittala ja matkan alusta asti säästetyt pähkinät

Tällä hetkellä Lauri oli rampana jossain päin saarta ryöstämässä apteekkia ja proteesikauppaa, Mikko puolestaan luultavasti ehjänä Nizzan tienoilla. Huomenna edessä olisi Vizzavona, reitin etelä- ja pohjoisosan erottava puolivälin kaupunki(kylä). Siellä poppoon olisi tarkoitus olla vihdoin kasassa, ja merkit viittasivat siihen että jonkinlainen puolimatkan juhlistus olisi myös paikallaan.

Päivä 5: Capanellesta Vizzavonaan, reitin puoliväli

Vizzavonaa lähestyessä vastaan tulee kyltti, joka ilmoittaa siirtymisestä reitin pohjoispuoliskolle

Vizzavonaa lähestyttäessä vastaan tuli kyltti, joka ilmoittaa siirtymisestä reitin pohjoispuoliskolle

Myös tämä etappi on lyhyt, oppaan mukaan vain 4,5 tuntia etelästä pohjoiseen kuljettaessa. Meidän kulkusuunnassamme matkan alussa on parinsadan metrin nousu, mutta loppumatka on tasaista ja noin puolimatkasta Vizzavonaan saakka alamäkeä helpoilla poluilla kaupunkiin asti. Eero oli hamuillut tämän pätkän kulkemista jo eilen eli tuplaetappia, mutta omat jalkani olivat alkaneet vuorostaan hajoilla, ja normaalit päivämatkat tarjosivat ihan tarpeeksi haastetta.

eerokekkuloijoella

lehmapotretti

Puolimatkassa pysähdymme Bergeries d’ Alzetassa, jossa on iso rykelmä kivestä tehtyjä mökkejä ilmeisesti jonkinlaiseen paimentamis- tai karjanhoitotarkoitukseen. Valtaamme yhden Suomelle. Vietämme pitkän lounastauon joen vieressä, ja lähdemme sitten ahmimaan loppumatkan. Keli on helteinen ja mieliala korkealla: kohta ollaan kylillä puolimatkassa.

5paivahokkelii

5paivaeerotauolla 5paivasuomihokkeli

Reitti on edelleen enimmäkseen metsäistä, ja iso osa loppumatkasta mennään tasaisia polkuja ikivihreiden puiden siimeksessä alamäkeen kohti kylän ääniä.

Vizzavonaan etelästä saapuessa sen päällä häämyilee aika dominoivasti Monte d'Oru

Vizzavonaan etelästä saapuessa sen päällä häämyilee aika dominoivasti Monte d’Oru

vizzavonakyltti 5paivavizzaruokaa

Rullaamme kylän läpi keskustaan juhlatunnelmissa. Paikka ei ole iso, ja ensimmäinen keskustalta vaikuttava paikka myös on se. Ravintola ja hotellit ovat keskittyneet junaradan viereen, ja myös Vizzavonan leirintäalue on heti radan vieressä, toisella puolella kuin asema ja ravintola & hotellit. Asemarakennuksen kyljessä oleva terassi on täynnä patikoijia, mutta tilaa kuitenkin löytyy vielä parille. Mikon junan saapumiseen on vielä pari tuntia, ja Lauri on myös jossain lähistöllä, ilmeisesti vielä elossa ja liikuntakykyisenä. Keskitymme ranskankielisen ruokalistan arpomiseen ja jälleen ansaituilta tuntuviin kaljoihin, ja pian seuraamme liittyy myös Nizzassa telttailun aloittanut seurueen 4. jäsen Mikko.

Player 4 has joined the game

Player 4 has joined the game

5paivalihaeero vizzaleiri

Myös Lauri löytyy elossa! Pari päivää aiemmin metsännurkkaan jalkapuolena kuolemaan jätetty toveri on löytänyt eroamisen jälkeen loistavan autiomajan, liftannut pitkin saarta ja hankkinut matkoillaan polvituen, linimenttiä ja ehdottomasti tärkeimpänä useamman pullon viiniä. Päätämme melko pian yksimielisesti pitää huomenna välipäivän ja pistämme pöydän koreaksi. Kaiken muun herkun ohella Laurilla on mukana jäitä, joilla haudon polveani: rampojen klubissa on nyt puolet joukkueesta. Kaikki ovat silti nyt kasassa, aurinko paistaa, pöydässä on vinkkua ja melonia, ja huomenna pidetään taukoa. Reilusti huonomminkin voisi mennä.

5paivaateriapoppoo maquisolut

Päivä 6: breikkiä reitistä, Antilla ja Laurilla junapiipahdus Corteen ja Mikolla & Eerolla Monte d’Orun huiputus.

6paivabreikki

Taukopäivän iltana Vizzavonan leirintäalueella pyörii huhumylly pohjoisreitin lumitilanteesta. Leiripaikan isäntä on saanut jostain tiedotteen, että pohjoisessa reitti on niin luminen, että sinne ei kannata lähteä lainkaan. Jostain tietotoimistosta taas sanotaan, että muutaman etapin pääsee, mutta sitä pitemmällä reitti on tukossa. Arvomme jatkoa ja päätämme lopulta lähteä ainakin katsomaan miltä siellä näyttää. Illalla pohjoisen suunnalta saapuu pari ahavoitunutta Asterix Korsikassa -albumista karanneen näköistä heppua köydet rinkkojen päällä, selkeästi jonkinlaisia siantuntijoita. Heitä kysymys siitä voiko pohjoiseen mennä hämmästyttää: tietysti voi, sieltä me tultiin. Tarkistan vielä että tarvitaanko matkalla köyttä tai kenkäpiikkejä. Ne heillä oli mukana vain bonushuippuja varten, perusreitti on kuulemma ihan tavallista kulkemista.

Loppumatkan sloganiksi muodostuu ”the man from the north said it was ok”.

Päivä 7: Vizzavonasta Ondaan, reitin pohjoisosuus alkaa

7paivaekakuva

Pelättyä lunta pohjoisreitin ensimmäisellä päivällä

7paivalahto

Taukopäivän, varustetäydennyksen ja huhumyllyn jälkeen oli aika lähteä taklaamaan reitin vaikeampi pohjoispuolisko, GR20 Nord. Päivän reitti nousee 8-9 kilometrin matkalla Vizzavonan 900-1000 metristä karvan yli 2000 metriin Punta Muratelloon, jonka jälkeen laskeudutaan vielä melko jyrkästi 700 metriä laaksoon Ondan leiriin. Pitkälle matkalle jakautuva nousu kulkee alussa verrattain loivasti vehreässä rinnemaisemassa, mutta 1500 metrin korkeudessa aletaan siirtyä jyrkemmin vuoriston näköiseen touhuun. Myös sitä lunta tulee vastaan.

7paivaeeroui

Joka reissulla veteen pyrkivä Eero päätti vielä käydä uinnilla noin tunti Vizzavonan jälkeen. Näyttää ehkä kesäiseltä, mutta vesi ei kyllä ole mitenkään linnunmaitoa.

7paivaheputtauko 7paivaalkaavaikeutua

Lepotauko ei ole karistanut kaikkia pulmia polvitaipeesta. Alkumatkasta elättelen toiveita että riesa oli ohimenevä, mutta jyrkkenevissä nousuissa rasitus ylöspäin ponnistaessa palauttaa krempan asialistalle päivän mittaan. Homma on kuitenkin vielä ihan siedettävää, ja Laurikin vaikuttaa saaneen oman rampautumisensa aisoihin polvituella ja mömmöillä.

1500 metristä ylöspäin kalliot jyrkkenevät ja lunta alkaa näkyä yhä enemmän: reitti alkaa siis tuntua taas GR20:ltä verrattuna Vizzavonan etelästä lähestymisen puistonäkymiin.

7paivamuratello

Päivän reitin korkein kohta on Muratello. Reitti liikkuu noin 2000 metrissä pari kilometriä, ja sumua piisasi.

Muratellon osuuden jälkeen kahdestatonnista laskeudutaan melko jyrkästi alas reiluun 1400 metriin, jossa illan etappi Ondan refuge sijaitsee. Nurmikentällä laakson pohjalla sijaitsevan paikan näkee jo kaukaa rinteeltä, mutta sen saavuttaminen vie silti aikaa. Leirintäalue sijaitsee aitauksen sisällä, jotta alueella hääräävät luontokappaleet pysyvät poissa varusteiden kimpusta. Päivän matkan aikana päästään onnistuneesti vuorten makuun metsäisempien laaksopäivien jälkeen, ja vaikka en itse tunne itseäni erityisen uupuneeksi, kuulemma teltanpystytykseni oli näyttänyt melko zombihenkiseltä toiminnalta perässä rinteeltä tulleiden silmissä.

Päivä 8: Ondasta Petra Pianaan

Seuraavana päivänä seurueemme jakautuu kahteen osastoon. Etappi on mahdollista kulkea (ainakin) kahdella eri variantilla: toisessa kiivetään heti alussa melko jyrkästi takaisin 2000 metrin hujakoille, jossa reitti kulkee Petra Pianaan asti. Perusreitti taas laskeutuu Ondasta alemmas laaksoon reiluun 1000 metriin, josta noustaan päivän mittaan pitemmän matkan aikana Petra Pianaan, joka on yksi reitin korkeimmista ellei korkein leiripaikka 1840 metrissä.

Laurin polvi toimi paremmin ylämäissä ja minun taas alamäissä, joten Mikko ja Lauri lähtevät kohti 2000 metrin vaihtoehtoa. Eero ja minä taas laskeuduimme laaksoon, jossa yhtenä houkuttimena on Bergeries de Tolla. Oppaan mukaan täältä on mahdollista ostaa paikallisia juustoja ja makkaroita jne., ja paikka on kuulemma kokeilemisen väärti. Tavalliseen tapaan paikka oli kiinni kun saavuimme sinne ja taivaalta ripotteli vettä, joten pidättäydyn oman tähtirankingini antamisesta. Kuvatkin jäivät ottamatta, mutta tässä internetistä löydetyssä videossa paikka näyttää ihan hienolta aurinkoiseen aikaan, musiikki oman maun mukaan päälle tai pois.

bergeries de tolla from christophe2a on Vimeo.

Lähes koko matkan ajan satoi, ja alkumatkasta jouduttiin etsimään reitin katkaisevan joen ylityspaikkaa melko pitkään. Kengätkin piti oikein ottaa pois. Reitti kulkee koko laakso-osuuden joen vieressä, joten periaatteessa eksymisen mahdollisuuden pitäisi olla aika pieni. Kertaalleen onnistuttiin kuitenkin siinäkin ja hukattiin puolisen tuntia sakkokierroksella: liian paljon ei kannata tuudittautua siihen että tässähän se reitti menee joen vierustaa, vaan pitää silmällä hiekkatien reunassa olevia vähän piiloon jääviä kylttejä. ”Oikeasta” eli päinvastaisesta suunnasta kuljettaessa risteykset on varmaankin helpompi hoksata.

8paivaeitollaamuttaluola

Bergeries de Tollan herkut jäivät väliin, mutta kylmä puuro kiven alla on ihan jees sekin

Suurempia katastrofeja ei tullut yhden harhautumisen jälkeen vastaan ja metsäisestä jokilaaksosta lähdettiin kipuamaan takaisin vuorille. Petra Piana saavutettiin melko aikaisin, mutta Mikko ja Lauri olivat ehtineet sinne jo lähellä puoltapäivää ja kiroilivat sitä että olisi voinut tehdä toisenkin etapin samana päivänä. Itse en ollut erityisen surullinen tämän tilaisuuden menettämisestä, mutta päätimme kuitenkin mennä nukkumaan ajoissa ja herätä viideltä, jotta huomenna voidaan ainakin katsoa onnistuisiko tuplaetappi.

8paivatelttapianassa

Petra Pianan leiri oli matkan tuulisin ja kylmin, mutta näköala terassilta ei ollut lainkaan pöllömpi. Kivimuuri kasvoi tuosta vielä lähemmäs puolta metriä ja saattoi jopa auttaakin vähän.

Useimmissa paikoissa majan vieressä maa oli loskaisen lumen tai sulaneen veden peitossa, joten leiripaikka piti etsiä kauempaa tuuliselta rinteeltä. Sieltä rampattiin puron yli loikkien täyteen ahdettuun majaan keittämään vettä ja sulattelemaan sormia. Illalla nukahtamista häiritsi lämpötilaan nähden käsittämättömässä juhlatunnelmassa ollut porukka ranskaksi ölisevää nuorisoa naapuriteltoissa (huom: muista vihata ranskalaisia lopun ikääsi, paitsi jos muistat väärin ja se olikin saksaa, silloin vihaa molempia). Lopulta jostain läheisen kiven päältä kuulunut tuskainen, japanilaisella aksentilla huudettu ”please to be silent” laski desibelejä edes hetkeksi, ja vähitellen horkka veti kioskin kaihtimet umpeen.

8paivapetrapiana

8paivamikkopianassa 8paivapetrapianasisalta

 Päivä 9: tuplasatsi Petra Piana – Manganu – Hotel Castel de Vergio

Aamulla on vielä pimeää, kun Laurin hälytys alkaa piipata jo hyvissä (pahoissa) ajoin ennen viittä. Huutelen herättäjille jotain sekavaa natseista ja anatomisia ohjeita suksien käytöstä. Kun pääsen vihdoin liikkeelle ja kävelen horkassa pitkin aluetta, jostain teltasta kuuluu äänekäs ”MERDE”. Ranskalainen puhuu vähän mutta asiaa.

Asteen tiltannnut kyltti Petra Pianan majan vieressä osoittaa suunnan kohti seuraavaa päiväetappia Manganua

Asteen tiltannnut kyltti Petra Pianan majan vieressä osoittaa suunnan kohti seuraavaa päiväetappia Manganua

Reitti Petra Pianalta Manganulle on noin 10 kilometrin pituinen, ja 8 niistä kuljetaan yli 2000 metrissä. Tämän päivän aikana päästiin kunnolla lumisen polun makuun, ja paikoittain reitti on sekä hukassa että petollinen rinnettä sivuttain kulkiessa. Varoitukset siitä että kulkeminen ei onnistu ovat kuitenkin edelleenkin humpuukia.9paivalumipolulla

9paivamuzzellakyltti  9paivalaurimakeen

Valtaosa matkasta Petra Pianan ja Manganun välillä kuluu kallioharjanteella sumun ja lumen parissa. Tämä on reissun tähän mennessä ”vuoristoisin” pätkä, ja polut ovat reippaan lohkareisia. Hanskoista saa puristettua vesisienimäisen määrän kosteutta joka 5. minuutti.

9paivahattivatti

Arktinen sadetakki parasta kiinalaista laatua

9paivajarvinakyma 9paivalaurikiipeilee

Piana-Manganu-etapin lopussa reitti laskeutuu reilusta 2000 metristä 1500 metrin tienoille, ja saamme hyödynnettyä lumikerrosta liukumäkenä pitkiä pätkiä. Itse suosin perstuntumaa, Lauri ja Mikko taas ”hiihtävät” alas vaellussauvojen avulla. Touhu on hauskaa sekä meistä että vastaantulijoista, tosin Mikon toinen sauva katkeaa syöksylaskun aikana. Tulen itse jälkikäteen ajatelleeksi että siellä lumen alla tosiaan oli kiviä, joten ehkä sen ja hanurin väliin olisi kannattanut laittaa muutakin kuin kerraston housut.

9paivamikonsauva 9paivaeeroirvistaa 9paivamikkosauvoo

Maasto alkaa muuttua taas vehreämmäksi, ja viimeisten liukkaiden kalliolaattojen päältä liukasteltuamme ollaan jo aivan Manganun refugen lähistöllä.  Taivaalta puskee vettä ja suurimmalla osalla meistä ei ole isompaa intoa alkaa pystyttää telttoja sateessa, joten päätämme jatkaa samana päivänä toisenkin Ciceronen oppaan etapin, Manganulta Castel Vergion hotellille. Päivä ei ole vielä kovin pitkällä ja matkan pitäisi olla meidän kulkusuunnastamme suurimmaksi osaksi alamäkeen päättyvää tasankoa. Pituus on 17 kilometriä, mutta tunneissa oppaan mukaan vain n. 5. Eli jatketaan.

matkallaNinuun

Manganun jälkeen sää parani, ja maisemat muuttuivat suorastaan vehreiksi. Oli myös lehmiä.

Manganun ja Castel Vergion välinen reitti on suurimmaksi osaksi miellyttävän helppokulkuista, ja kulkee pitkään ruohotasangolla. Tasangolla vastaan tulee myös tämän osuuden ehdoton kohokohta, Lac Ninu/Nino. Kosteikko täplittää laajaa tasankoa pitkältä matkalta ennen itse järveä, joka pinta on erittäin matalalla. Kauempana järven reunoilla juoksentelee vapaana hevosia. Olen jättäytynyt jälkijoukkoihin muiden paahdettua eteenpäin pikamarssia, ja istuskelen pitkään suu auki katselemassa maisemaa, joka on luultavasti reissun nätein ja täysin muuta kuin vuoristoreitiltä odotin. Aurinko ja sumu vaihtelevat jatkuvasti vuoroja, ja nappivalokuva jää ottamatta. Ryöstetyistä videoista alempaa meininki näkyy paremmin.

9paivaninu

Ninun jälkeen reitti jatkaa helpossa kukkulamaastossa, jossa joudun usvan keskellä sikojen piirittämäksi. Sumusta kuuluu ensin yksittäisiä röhkäisyjä ja kuopaisuja, mutta pian koko possuposse on epämukavan lähellä, varsinkin kun häiritsen niiden toverin hautarauhaa.

9paiva3sikaa

9paivasikajakallo 9paivausvatorni 9paivazoomikallo

Päivän tuplaetapille tulee mittaa 27 kilometriä, ja aikaisesta startista huolimatta ollaan jo lähellä iltahämärää, kun saavun vihdoin Castel Vergion hotellille, jossa muut ovat jo ehtineet asettautua hetken. Lauri ilahtuu, kun hänen jonkin aikaa etsimänsä lompakko löytyy pakattuna telttaani, eivätkä kortit ole jonkin ihmeen kautta napsahtaneet poikki Manganun laskeutumisen kelkkailussa. Paikasta löytyy lämmin suihku ja iso ravintola, jossa saamme suunnittelusessiossa apuja ranskalaisen ryhmän oppaalta. Läppäriä koko reissun roudanneella Laurilla on mielessä jotain työasioita mahdollistavaa säätöä, ja karttaa selaillaan ahkerasti. Huomisen etappi Ciceronen oppaan mukaisesti toisi meidät jo reitin kuulun helvetinkattilan Cirque de la Solituden portille. Muitakin vaihtoehtoja huudellaan.

9paivaanttihuoltaa 9paivalauriplanaa

Hotellin ravintolasta leirintäalueelle nukkumaan palatessamme paljastuu, että kettu on syönyt tiensä kankaan läpi Mikon telttaan ja turmellut artesaanimakkarat. On se ovela kettu.

Päivä 10: Castel Vergio – Auberge U Vallone

Mikko tankkaa happea ennen päivän koitoksia

Mikko tankkaa happea ennen päivän koitoksia

Eilisen tuplaetappi painaa heti aamulla yllättävän vähän jaloissa. Päivän reitistä on taas useampia mielipiteitä, ja melko pian hotellilta lähdön jälkeen polut eroavat. Muu seurue lähtee seuraamaan polun risteyksessä vastaantulevaa sotilasosastoa, joka kulki ilmeisesti GR20:n risteävää toista isompaa vaellusreittiä, Mare a Mare Nordia.

10paivasoldaatithaarautumiskohta

Ilmeisesti muukalaislegioonan väkeä: muut seurasivat tätä jonoa varuskunnalle asti värvätyksi joutumisenkin uhalla

Itse pitäydyin sitkeästi Ciceronen mukaisessa reitissä, ja jatkoin paarustusta kohti Ciottulu di Morin majaa, joka oli välietappi matkalla kohti Cirque de la Solituden juurella sijaitsevaa Auberge U Vallonea (Bergerie de Ballone). Alkumatkalla jalat tuntuivat kantavan vallan hyvin ja ohittelin jonossa kulkevia turistiryhmiä jopa sporttisesti, mutta sitten puolivälin tienoilla Morin majaa lähestyessä vähän pidempi nousu sinänsä helpolla nurmipolulla vetäisi polvitaipeen täydellisesti jumiin ja matkanteosta muodostui klenkkaavaa kiroilua.

10paivacoloraato

Maisemat Vergiosta korkeammalle noustessa toivat ajoittain mieleen enemmän länkkärit kuin eurovuorivaelluksen

10paivasoltutsaataa

Päivämatkan aikana törmäsin useamminkin sotilaisiin, tämä osasto halusi jostain syystä siirtää vajaa. Armeijan motiiveista ei ikinä oikein tiedä onko kyseessä rangaistus vai oikea tarve.

Noin kuuden tunnin päiväetapin loppupuoliskolla saavutin Ciottulu di Morin refugen, Maisemat lähemmäs kahtatonnia noustessa olivat erittäin komeat, mutta jalkakivut alkoivat häiritä hupia toden teolla. Vietin Morilla pitkän tauon ja yritin saada jänteet kuosiin takareisiä venyttelemällä, mutta lääke ei ottanut tepsiäkseen.

10paivaciottuludimori

Ciottulu di Morin maja ja tuskaista baanaa

Morin jälkeen reitti laskeutuu pitkään rosoisessa ja sulamisveden liukastamassa kalliomaastossa, jossa joutui kipeällä jalalla varomaan tosissaan liikkeitään.

10paivamorinjalkeenlaskua

Parisen tuntia Ciottulu di Morin jälkeen saavutan vihdoinkin Auberge U Vallonen, joka sijaitsee samalla rinteellä jota seuraavana päivänä kiivettäisiin Cirque de la Solitudelle. Mäki sinne näyttää lähinnä pystysuoralta kauhujen talolta, mutta Eero on tietysti odotellessa ehtinyt jo käydä siellä vilkaisemassa miltä reunalla näyttää.

Eeron lisäksi muita ei löydykään, ja kun saamme vihdoin vähän ennen pimeää tekstiviestin läpi, paljastuu että Lauri ja Mikko ovat säätäneet pitkin pöheikköä ja törmänneet autotiehen. Autotiellä he ovat taas törmänneet autoon, ja sillä edelleen Vallonen majalta noin päivän kävelymatkan päässä Calacucciassa sijaitsevaan pitseriaan ja baariin. Seurueen koko oli jälleen 2 henkeä.

Touhun tulevaisuus alkoi olla aika huteralla pohjalla. Cirquella oli kuulemma reilusti lunta, ja oppaan mukaan jo pelkkä vesi on syy pysyä poissa sieltä. Eero oli tavannut reunalla käydessään pari toisesta suunnasta saapunutta teiniä, jotka olivat kuulemma hoitaneet homman tennareilla, mutta toisaalta reitillä oli kiertänyt viime päivinä huhu Solitudella helikopteri-ja-teho-osasto -kuntoon itsensä teloneesta kävelijästä, syynä nimenomaan lumella ja jäällä liukuminen. Vallonen isäntä melko suoraan kielsi kysyjiltä jatkamisen, ja muista paikalla olleista vaeltajista kukaan ei vaikuttanut olevan aikeissa nousta ringille.

Päätimme nukkua yön yli ja arpoa vielä aamulla ollako vaiko eikö olla. Ehkä ylhäällä voisi piipahtaa ainakin katsomassa onko lipsuminen minkä näköinen pulma.

Päivä 11: that’s all folks, kohti Calacucciaa

11paivacalacuccia

GR20 päättyi tällä kertaa meidän osaltamme kalakukkolaan

Seuraavana aamuna jalka oli edelleen soosina, ja ajatus jyrkästä noususta Cirquen reunalle pelkästään tarkistamaan tilannetta ei houkutellut lainkaan. Lumella kikkailu vaaralliseksi hypetetyllä osuudella tuntui myös huonolta idealta vajaajalkaisena, ja jos rehellisiä ollaan, mukavuudenhalukin alkoi jo olla tekijä. Fifty-sixty pettyneenä ja helpottuneena päädyimme pakkaamaan kimpsumme ja lähdimme lompsimaan Vallonen majalta alamäkeen kohti huoltotietä, joka johtaa Calasiman kautta Calacucciaan. Muut leireilijät olivat päätyneet joko samaan tai sitten siirtyneet etelään kohti Morin majaa, joten ainakaan mäestä ei tarvinnut kuunnella kuittailua poistuessa.

Varsinainen vaellus oli GR20:n osalta nyt ohi, ja jäljellä oli enää helteinen walk of shame huolto- ja asfalttiteitä kohti laaksoa, jossa Lauri ja Mikko olivat henganeet eilisen yön.

11paivacalasima 11paivapossuja

11paivaharoauto 11paivaeerokoira

11paivacalacuccialeiri

Leireily jatkui kuitenkin vielä loppureissun ajan, joku roti sentään

11paivalaurilaavu 11paivaeerouimaan

11paivamikkokitaroi 11paivalauritetsaa

Ja Eerokin sai järveä juodakseen

Ja Eerokin sai järveä juodakseen

Calacuccian jälkeen muut siirtyivät taksilla Corteen ja sieltä edelleen Ajaccioon, itse jäin vielä pariksi päiväksi kävelemään matkan Calacucciasta Corteen Mare a Maren reittiä pitkin. Keskeytys kaivertelee edelleen, ja useampaan otteeseen ollaankin mutistu paluusta Solitudelle pohjoissuunnasta. Seuraavalla kerralla me on päätetty napata se p**ka.

Keskeytettynä ja säädetyllä reitilläkin ihan loistoreissu, jota voi todellakin suositella mutta pienellä rasitusvarauksella: jotain klenkkaa tuo polunpätkä selvästi pyrkii tuottamaan.

Facebook-albumissa joitakin lisäkuvia (suurin osa kyllä tässä :P) reissusta.

Offtopic-vinkki vaelluksen jälkeiseen elämään: Ajacciossa on hieno muurihiekkaranta!

vihovikakuvaajaccio

Kategoria(t): niin kovin raskas, Patikointi, Ranska, Yli viikko. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

12 vastausta artikkeliin: GR20 (Korsika, kesäkuu 2013)

  1. Bonsuur, u e lö zee ärr väänt? sanoo:

    Lisäyksiä:
    Yksi reissun haasteista on ranskalaisten sivistymättömyys, eli älä vaan kuvittele heidän osaavan käyttäytyä. Vuoristomajan isännäksi ei välttämättä valikoidu välkyimmästä päästä etiketin osaava heppu, mutta isäntä voittaa tässä asiassa kuitenkin aina ilkeän ja tyhmän egoistituristin.
    Reitin keskivaiheilla on kilometrin sivussa polulta yksi oikea autiotupa, jossa ei ole isäntää eikä ketään muutakaan. Se on aivan mahtava, rauhallinen paikka, josta näkee selkeällä säällä kauniit maisemat vuorilta alas merelle asti. Mökissä on keittiö ja makuuhuone, jossa villaviltit ja laveripaikka kymmenelle, keittiössä kaasuhella ja takapihalla lähde. Vierailusta voi halutessaan maksaa seinään kiinnitettyyn peltipurkkiin.
    Myös yksi leiripaikka ilman isäntää löytyy ja kannattaa hyödyntää. Se on jätetty sallituksi paikaksi, koska siinä oli aiemmin tupa, joka hajosi salamaniskuun tms. legendaarista, ja kerran annettu oikeus telttailuun on päätetty säilyttää.
    Liftaus onnistuu saarella hyvin, joten jos pääsee polvivaivaisena tien varteen aamupäivällä, ehtii yöksi hotelliin johonkin isompaan kylään tai kaupunkiin hakemaan lääketäydennystä ja polvituen.
    Saarelle oli oikein hyvä saapua lentämällä ensin halvalla Sardiniaan ja sieltä lautalla. Sardiniassa olisin nukkumut luolassa, jos olisi ollut seuraa. Yksin se arvelutti, koska olin selkeästi löytänyt luolan, joka oli ollut muiden käytössä.
    Jos haluat Korsikalla aloittaa reitin meren rannasta, eikä virallisesta pisteestä, niin voin neuvoa, mikä on se ainoa tie, jota kannattaa kulkea. Samoin voin lainata halukkaille karttoja Korsikasta tai lähettää niistä kuvia.
    t. noiden kuvien lumipukuinen tallaaja

    Liked by 1 henkilö

    • Antti P sanoo:

      Hyvä lisäys! Kaivelin opasta ja muistia (lähinnä opasta), ja näemmä tuo salaman tuhoama tupa on Pedinieddin refuge Asinaon ja Usciolun välisellä etapilla, räjähdysvuosi 1981. Tuo autiotuvalle kääntyminen taas näyttäisi olevan Bocca di Laparon kohdalla Usciolun ja Bocca di Verdin välisellä etapilla.

      Tykkää

  2. Antti P sanoo:

    10.6.2015 (eli suunnilleen samoihin aikoihin kun itsekin oltiin liikkeellä toissavuonna ja käännyttiin lumen takia pois) Cirque de la Solitudella ainakin 4 vaeltajaa kuoli ja useampia loukkaantui muta/maa/kivivyöryssä. Eli ilmeisesti ihan kaikki kelivaroitukset eivät ole turhia kuitenkaan.

    Näissä tuosta lisää:
    http://kinttupolulla.blogspot.fi/2015/06/korsikan-vuoristossa-ukkosmyrskyssa.html
    http://blog.cicerone.co.uk/2015/06/gr20-closed-at-the-cirque-de-la-solitude/

    Tykkää

  3. Polviin sattuu vieläkin sanoo:

    Aika paljon on pojilla ollut pätäkkää polttaa matkoihin saarelle (ja saarella). Itse lensimme kesällä 2016 Helsingistä Milanoon, sieltä junalla Genovaan ja yölautalla yli Bastiaan. Paluumatka päivälautalla Bastiasta Nizzaan (ihan vain vaihtelun vuoksi), sieltä junalla Milanoon ja lentäen kotiin: lennot 218 euroa, junamatkat 24 euroa ja lautat 54 euroa = 296 euroa. Päälle vielä aamubussi Sainte-Lucie-de-Porto-Vecchioon ja sieltä autokyyti Concan trailheadille, yhteensä 27 euroa. Me autoilimme reissun lopuksi muutaman päivän, mutta Calvista olisi kyllä päässyt varsin kätevästi junalla Bastiaan. Jos Korsikalle haluaa Suomesta päästä edes suht’ edukkaasti, kannattaa siis lähinnä katsella Nizzan ja Milanon lentoja ja mennä lautalla loppumatka (matkan varrella voi vaikka pitää pari päivää lomaa ja katsella paikallisia nähtävyyksiä).

    Asinaun refuge paloi maan tasalle keväällä 2016 ja Cirque de la Solitude on nyt lopullisesti historiaa – sortunut rinne jäi kesäkuun 2015 onnettomuuden jäljiltä epästabiiliksi ja se on nyttemmin muutettu puhtaaksi kiipeilyreitiksi. Joten siis revanssia vielä haikailette, kannattaa ottaa omat köydet mukaan, sillä vanhalta nelospätkältä on poistettu kaikki reittimerkit, ketjut ja tikkaat. Uusi reitti kulkee nyt Cinton harjanteen yli. Uusi nelososuus ei ole yhtä pahamaineinen kuin vanha, mutta vastapainoksi se on pitempi ja fyysisesti rankempi.

    Lumikenttien vuoksi GR20:lle kannattaa oikeastaan startata vasta kesäkuun puolivälissä (jos taittaa taivalta etelästä pohjoiseen) tai juhannuksen jälkeen (jos vaeltaa pohjoisesta etelään). Toisaalta heinä-elokuussa vuorilla on väkeä kuin pipoa, joten kovin paljon myöhemmäksikään ei starttia kannata jättää.

    Liked by 1 henkilö

  4. Rin sanoo:

    Tjäna, kommentoin joskus keväällä Skotlannin-seikkailujanne ja siinä ohessa eksyttiin GR20:seen – miten kävi, onko revanssi jo tämän kesän ohjelmistossa? Jos saan nuo Korsikan-liput varattua niin saako tulla taas tänne kyselemään tarkennuksia/vinkkejä? 🙂

    Tykkää

    • Antti P sanoo:

      Myöhäis-tjänä! En aiemmin selvinnyt vastaamaan kun tuo revanssi oli tosiaan jo ohjelmistossa ja vietettiin tämän kuukauden 2 ensimmäistä viikkoa Korsikassa 😀 Käytiin hakemassa ne puuttuvat 3 etappia (Calenzana – Haut Asco) pohjoisesta ja sitten vielä päiväretket Haut Ascosta Cirque de la Solituden reunalle sekä Monte Cinton päälle. Hienoja osuuksia, pohjoisviidennestä ei kannata missata! Totta maar saa udella lisävinkkiä, laitan tuosta revanssista postauksen kanssa tänne jahka saan aikaiseksi.

      Tykkää

  5. Rin sanoo:

    Onnittelut puuttuvien palojen nappaamisesta! Huikealta reissulta kuulostaa. Mulla lähtö Korsikalle tämän viikon lopussa, suunta valittu etelästä pohjoiseen ja aikaa varattu vajaa kolme viikkoa, tai no siirtymien vuoksi Conca-Calenzana-väliin on käytettävissä konservatiivisesti laskien ainakin 17 päivää. Vizzavonan kohdalle ainakin olen suunnitellut päivän tai tarvittaessa kahden taukoa, ajattelin suhata raiteita pitkin joko Corteen tai Ajaccioon – onko tähän suositusta?

    Suuresti kiinnostaa vesitilanne – kuinka hyvin voi esim Ciceronen listauksiin luottaa (tai millä etapeilla ei ainakaan voi)? Jos käytitte julkisia, pitivätkö corsicabus.comin aikataulut miten paikkansa?

    Monte Cinton huiputus ehkä erillisenä päiväretkestä Haut Ascosta on vähän mielessä, saa nähdä onko siinä kohtaa enää aikaa/voimia mihinkään ekstraan…

    Liked by 1 henkilö

    • Antti P sanoo:

      Ui samperi, tuohan on loistoa! Jos teet reissusta jonkun blogauksen niin laita linkkiä, olisi hieno nähdä tuoreimmat tuolta pätkältä uudesta vinkkelistä.

      Vizzavonasta me kävimme tuolla 2013 reissulla taukopäivänä Cortessa ja vietimme siellä myös tällä tämän kuun reissulla pari päivää leirintäalueella. Jos pitäisi itse valita käynkö siellä vai Ajacciossa niin vaaka varmaan kallistuisi Corten puoleen. Ajacciossa ei ollut minun makuuni mitään pakollista nähtävää, Cortessa taas kaikki tarvittava (ml. iso marketti lähellä juna-asemaa) helpon kävelymatkan päässä ja nätti linnake.

      Ainakin Bastia-Calvi -välin aamujuna kulki ajallaan corsicabus.orgin mukaisesti ja Ponte Leccian asemalla Corten junaa odotellessa muutkin osuivat oikeaan kellonaikaan. Nizza-Bastia -lauttojen kanssa taas oli ongelmia molempiin suuntiin mennessä mutta se on eri firman vika 😀

      Meillä ei ollut 2013 veden kanssa pulmaa kuin kerran Usciolun ja Bocca di Verdin välisellä etapilla kun vesipiste oli kaputt (tai tosi hyvin piilossa ja se rikkonainen letku hämäystä), muuten Ciceronen infot toimivat hyvin. Samoin tällä 2017 piipahduksella vedet löytyivät sieltä mistä pitikin. En tiedä onko nyt heinäkuun lopussa mahis että jotkin heikommat purot tms. ovat kuivuneet, silloin kesäkuun alussa oli vielä helteet vasta tuloillaan.

      Monte Cinto kannattaa muuten ehkä huiputtaa siinä sen ohi kulkiessa matkalla Haut Ascoon jos voimia vain suinkin on, kun siitä tulee ”vain” n. 1,5-2 h ekstraa, rinkka jemmaan johonkin siihen reitin varren risteykseen väliharjulle. Me teimme sen päiväretkenä pikkurepuilla Haut Ascosta mutta sellaisenakin settinä se on ihan täysi päivätyö, 4,5-5 tuntia ylös ja 2,5-3 tuntia takaisin alas jos menee about tavoiteaikaa. Ei siis varsinainen lepopäivä 😀 Huonolla eli liukkaalla kelillä saattaa olla muuten riskaabelia se Cinton huiputus, vähän kinkkisiä kohtia kuivillakin kengillä.

      Cirque de la Solituden reunalle kurkkaamaan selviää Haut Ascolta n. 2,5-3 h ylös ja 1,5-2 h takaisin alas, se on leppoisampi piipahdus jos haluaa jotain reippailla välipäivänä.

      Tykkää

  6. Rin sanoo:

    Katsotaan, jos jaksaisi jonkun blogipahasen pystyttää! Tai sitten vain käyn vuodattamassa sekavan mietelmän pallontallaajiin. Tai tänne. Joo, sen saa sitten tarvittaessa poistaa, teidän blogi on laatublogi! 🙂

    Kyllähän se näillä spekseillä kuulostaa siltä, että Corte olisi järkevämpi välipäiväkohde. Millä Corten leirintäalueista muuten yövyitte? Jos muutenkin on suosituksia THE leirintäalueiden/gitejen/refugejen ulkopuolisista budjettimestoista, siis lähinnä leirintäalueista (myös esim. Calvissa) niin olen pelkkänä korvana. Renosu ja Laparon autiotupa on jo laitettu mieleen, saatoin löytää jälkimmäisen A travers la montagne corsen kartaltakin.

    Paluulautan kun Korsikalta Nizzaan vielä varaisi, niin olisi suunnitelmat hyvällä mallilla. Saattaa vaan mennä Savonan kautta junailuksi, sen verran huonosti osuvat lentojeni kanssa nuo lauttojen aikataulut. Mutta voinko luottaa Trenitaliaan päivänä, jonka iltana pitäisi jo lentää Nizzasta Suomeen… Sitä pitää vielä miettiä.

    Kiitos taas kun vaivauduit vastaamaan, odotan mielenkiinnolla postausta revanssista!

    Liked by 1 henkilö

    • Antti P sanoo:

      Ensimmäistä kertaa taitaa tulla laatublogi kuvauksena vastaan, kiitosta 😀 Lisäinfot oisi vallan erinomaisen tervetulleita, taas väläyteltiin revanssireissulla että josko kolmas kerta vielä joskus toden sanoisi ja mentäisiin koko reitti yhtä soittoa. Asinaon refuge kun on ymmärtääkseni kosahtanut niin siitä sen korvaajasta varsinkin kiinnostaisi kuulla.

      Cortessa oltiin sellaisella leirintäalueella kuin Chez Bartho (9€/yö teltassa), sitä voi kyllä suositella varsin varauksetta (raflan korsikalainen pitsa ja joen uimaranta 5/5) ja näköjään arvosteluissakin sillä on parhaat tähdet niistä Corten kolmesta: https://www.tripadvisor.fi/Hotel_Review-g635788-d4453803-Reviews-Camping_Chez_Bartho-Corte_Haute_Corse_Corsica.html

      Nuo Renosu ja Laparo taisi olla meillä ainoat majapaikat mitkä ei olleet ohjeen etappien mukaiset, Calvissa vaan käännyttiin ostoksilla ja uimassa mutta yöksi mentiin Calenzanaan autojen kaasuttelua kuuntelemaan. Haut Ascossa vietettiin kolme yötä ja sekä hotelli että refuge havaittiin hyviksi, tosin hotellin ravintolassa oli sitkeät pihvit 😀

      Lycka till reissuun ja voimia polville!

      Tykkää

  7. Antti P sanoo:

    Pistänpä tännekin vielä revanssikirjauksen linkin ylös, eli vuoden 2017 paikkoreissu löytyy täältä: https://patikalla.com/2017/08/16/gr20-revanssi-korsika-heinakuu-2017/

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s