Mikä: Noin 50-60 kilometriä Islannin ”pää”vaellusreitillä. Paikasta näytti olevan käytössä jotenkin vaihtelevasti nimet Laugavegurinn tai Laugavegur, herra ties jos joitakin muitakin versioita on. Me käveltiin Landmannalaugarista Þórsmörkiin.
Matka: No se on sen noin 60 km. Ehkä vähän allekin. 4 päivää riittää joka tapauksessa helposti homman kävelyyn.* Reitin voi myös yhdistää bonuskiekkaan, jossa kävellään pari lisäpäivää Fimmvörðuhálsin reittiä Skógariin (+22 km).
*Helppo tarkoittaa siis sitä että osaa kävellä maastossa omilla jaloillaan rinkka selässä, mahdollisesti jopa ylämäkeen. Luoja, jos tämän joku löytää, lähtee ja ei ole ikinä patikoinut niin olen niin kovin pahoillani.**
** En ole lainkaan pahoillani, sykkivää.
Liput: Ilmeisesti Reykjavikiin lentää Suomesta/Helsingistä ainakin SAS, Norwegian ja itse Icelandair. Katso itse osoitteesta halvatlennot.fi mikä voisi toimia parhaiten, Icelandairin koneessa kyllä oli hienot infopläjäykset istuimissa. Joka tapauksessa Reykjavikiin lienee nöyrryttävä aluksi. Reykjavik on mukava(n) pieni kaupunki, josta löytää vähällä tuskalla bussikyydin reitin alkupisteeseen Landmannalaugariin. Bussit Landmannalaugariin lähtivät Reykjavikin ja ilmeisesti Islanninkin pääbussiasemalta (katso BSI googlesta/kaupungin kartasta, lähtö kannattaa olla hyvissä ajoin aamusta koska matka vie useamman tunnin), ja maksoivat euroissa noin muutaman kympin. Kuten alla olevista kuvista näkyy, kyseessä oli Reykjavik Excursionsin bussi hyvillä jousilla. Mihinkään opastettuun kierrokseen ei varmaan kannata hypätä kyytiin jos haluaa vain reitille. Opastus maksaa rahaa.
Reitin lopusta Þórsmörkistä lähti samankaltainen bussi takaisin Reykjavikiin: liput maksoivat jälleen +-30 euroa vastaavan määrän kruunuja, ja ne pystyi ostamaan paikan päältä/kuskilta. Reykjavik Excursionsin pitäisi ajaa molempia välejä, infoa esim. täällä.
Vaikeusaste: Reitti ei ollut mitenkään erityisen raskas: jaoimme vajaan kuudenkympin matkan neljään päivään majojen mukaan. Eli noin 15 km päivässä piisaa, jotkut apinat tietysti juoksevat koko reitin ultrana päivässä. Maasto kallistuu enemmän kukkulaisen kuin vuoristoisen puoleen, mutta joitakin ihan urheilullisia mäkiä reitille mahtuu. Varmaan lähempänä Lappia kuin Alppia, tiivistettynä. Tosin tunturit on jännän värisiä ja niistä tulee haisevaa höyryä. Vähän Mordorin makua paikoittain, esimerkiksi 2. päivän päätepistettä Álftavatnia lähestyessä tulee kyllä myös rohanimaisempia näkymiä.
Sää saattaa iskeä jonkin verran haastetta matkaan: ensimmäinen päivä meni useissa kohdissa lumisissa maisemissa (ja sateessa) vaikka oltiin heinäkuussa. 1. päivän jälkeen keli (maasto?) helpotti, mutta missään vaiheessa ei ollut juuri kuuma, vaan pikemminkin lämpimimmillään Suomen syksyyn verrattavaa meininkiä. Kuoripuku, kerrasto ja pipo eikä shortseja (niin Eero) niin kelikään ei ole mikään kummempi pulma. Sen voisi kyllä olettaa varsinkin vähemmän ”helteisinä” kuukausina äityvän pahaksikin, joten ei kannata esim. eksyä tai hajota varsinkaan yksin. Reitti on selkeä ja 95% hyvin merkitty, mutta itse reitilläkään ei ollut hurjaa ruuhkaa ja siltä poiketessa ei todnäk ole heti löydettävissä.
Majoitukset: Kaikki 3 yöpymisetappia olivat majojen ympärystöissä, joten sisäänkin pääsee nukkumaan jos haluaa/mahtuu. Pari henkeä seurueestamme nappasivat 2. päivänä Alftavatnilla sisämajoituksen lennosta, joten ennakkovarausta ei tarvittu ainakaan silloin. Varman päälle pelaava voi tietysti haeskella etukäteen infoa varauksista. Ensimmäinen yöpyminen Hraftinnuskerissa oli matkan ylivoimaisesti kylmin kilometrin korkeudessa kivisellä ja semilumisella tontilla, joten teltalta sekä makuupussilta ja siinä olijalta vaadittiin aika talvioloihin venymistä. Jälkiviisaana buukkaisin sisämajoituksen sieltä, jos telttailu ei ole periaatekysymys. Maja on myös aika pieni, joten tuurilla kysely saapuessa voi mennä karille. 1. päivän jälkeen telttailu ei ollut mitenkään ylitsepääsemättömän synkkää, ja yleensä oli jopa nurmikkoa. Majojen viereisten telttapaikkojen hinnat olivat luokkaa max. kymmenen euron verran kruunuja; ymmärtääkseni omin päin telttailu on epäsuotavaa eroosio- ja kapitalismisyistä. Majojen yhteydessä on myös puhdas vesi ja vessat.
Huolto/ostokset matkan varrelta: Itse en oikein käyttänyt, hämärä mielikuva siitä että joltain majalta saa kuumaa kaakaota? Jonkinlainen perussetti voi löytyä hyllystä, mutta neljän päivän ruuat ja muut kamat saa kyllä kulkemaan selässä. Tähän varmaan kannattaa myös varautua. Perusreitin lopussa olevassa Thorsmorkissa oli ihan täysiverinen baari, joten jos matkaa jatkaa Skogariin, sieltä saanee ainakin sipsejä repuntäytteeksi.
Vesi: Voi olla Problem. Paikka on aika vulkaaninen, joten maa on hassun väristä ja vesi haisee monesti miltä sattuu. Itse emme pahemmin ottaneet selvää onko tämä miten pitkälti este purojen käyttämiselle, vaan kannoimme suosiolla vedet etapeilta toiselle. Matkan varrella tuli vastaan joitakin ihan kirkkaan näköisiä puroja, mutta ei tullut kokeiltua maistuvatko ne tulitikuilta. Päivämatkat ovat lyhyitä, joten majoilta voi hyvin tankata varman päälle aamulla kaikki litrat mukaan.
Yleisfiilikset: Loistava reitti! Matka on sopivan pitkä siihen, että tulee vaeltamisen tunnetta, mutta kuitenkin sen verran lyhyt, että homma ei mene kamppailuksi. ”Geografia” on jotain ihan omanlaistaan. Värisokeanana olen vähän jäävi kommentoimaan, mutta paikan sävyt ovat kuppaisillakin silmillä hulppeat. Maasto vaihtelee lumisista ylämaista tuhkatasankoihin, ja tulivuoritohinat ovat lähes koko ajan läsnä. Ensimmäisenä päivänä onnistuin eksymään höyryävien lämpimien lähteiden keskelle sumuiseen laaksoon, jossa sekä maa että sammal olivat eri värisiä kuin niiden pitäisi olla. Toisena päivänä näkymä vuorelta joutsenjärvelle oli suoraan Sormusten herrasta. Kolmantena päivänä käveltiin kilometritolkulla tuhkatasangolla ja nähtiin Islannin Grand Canyon. Neljäntenä päivänä päästiin kaljalle. Yleisarvosana _b ++++
Röute summary: Reitille valmistautuminen jäi häpeällisen vajaaksi, koska Ciceronelta tai keneltäkään muulta ei vielä pimeään keskiaikaan 2012 löytynyt sopivaa opasta, tai sitten en vain osannut hakea. Tiivistelmä reitistä löytyy nyt näinä runsauden aikoina ainakin esim. Rough Guidesin sivuilta, ja se on mukana Ciceronen vuoden 2013 Islanti-oppaassa. Näin jälkikäteen katsottuna on hienoa nähdä tuolta linkistä mitkä paikkojen nimet oikein olivat, meillä oli lähinnä tiedossa matkan pituus sekä alun ja lopun nimet, ja niissäkin hämäsi esim. se, että islantilaisten ”þ” tarkoittaa ”th”ta. Eli reitin päätepiste Pörsmörkki on siis Thorsmork, ”Thorin metsä”. Päätettiin silti mennä urpoina katsomaan ja hyvä siitä tuli.
1. päivä: Landmannalaugar – Hraftinnusker, ”vaellusurheilun musta päivä”
Mistä aloittaisin? No Reykjavikista lähdettiin aamulla bussilla, ja edellisenä iltana oltiin pidetty jonkinlainen saapumisjuhla. Matka Reykjavikista reitin alkupisteeseen Landmannalaugariin näyttää kartalla lyhyeltä, mutta käytännössä vie useita tunteja. Tämä johtuu siitä, että Landmannalaugaria lähestytään pitkin jatkuvasti kehnontuvia teitä. Asfaltti vaihtuu hiekkaan, hiekka vaihtuu laavapölyyn, ja laavapöly vaihtuu jossain ojan ja joen välimaastossa olevien vesiesteiden yli nylkyttämiseen. Erikoisrakenteinen bussi hidasti ojajokia ylittäessä pumppaamaan korin jousilla tarpeeksi ylös, jotta montussa dippaaminen onnistuu. Osalla seurueestamme oli jäänyt partyboy-moodi päälle edellisestä illasta, joten matkalla nautittiin viskiä, monta viskiä. Landmannalaugariin saavuttuamme helikopteri olisi ollut tarpeen, mutta lopulta istuimme kuumassa lähteessä siihen asti että kaikki pysyvät pystyssä rinkka selässä. Siinä meni noin kolme tuntia, pahoitteluni saksalaisille kylpijöille.
JOKA TAPAUKSESSA päästiin vihdoin liikkeelle, jätkät mäkeen! Keli ei kyllä hellinyt.
Pian Landmannalaugarista nousun jälkeen päästään keskelle avointa kukkulamaisemaa. Jossain reittikuvauksessa ensimmäisen päivän pätkää Landmannalaugarista Hraftinnuskeriin luonnehditaan sanalla ”up”. Sitä tosiaan piisaa jonkin verran, ja yhdistettynä räkäiseen keliin sekä vielä allasistunnon jälkeenkin setäkokouksesta kärsiviin retkuelaisiin ensimmäisen päivän etappi on matkan raskain. Henkisellä puolella kärsittiin kai eniten, varsinaisen raahustettavan nousun puolesta mäet eivät ole kuitenkaan mitään tuntikausien urakoita. Rämpiminen saattoi silti tulla ikävänä yllätyksenä, koska bussista noustua aivan kaikille ei ollut täysin selvää että tänään oli tosiaan tarkoitus kävellä 15 km. 5 hengen osastomme hajaantui eri vauhtia kulkeviin etäpesäkkeisiin. Joissakin niistä haisi viski.
Jossain kohdassa ensimmäisen päivän jamboreeta eksyin itsekseni höyrylaaksoon. Nice!
Tarinat ovat tosiaan totta: maasta höyryävä vesi haisee sielunvihollisen pierulta. Se on myös houkuttelevan lämmintä kun päälle pukkaa nollakelin sadetta. Voin hyvin kuvitella, että tässä maastossa mahdollisesti elävät elukat hengaavat näiden patterien ympäristössä ainakin jossain vaiheessa lämmittelemässä. Itsekin ehkä vähän mallailin, mutta sosiaalinen paine pakotti jättämään sikiöasennon vesikuopan kyljessä myöhemmäksi.
Kun päivä eteni joitakin tunteja ja useita kyyneliä, verrattain vehreästä kukkulasta (mordorii) könyttiin vielä vähän ylemmäs ja päästiin lumiseen ylämaahan. Maasto on kautta linjan piikivimäistä ja häröä, mutta loppupäässä kasat olivat isompia, nurmikkoa ei paljon näkynyt ja lunta oli reilusti. Oltiin siis kai vuoristossa? Ensimmäisen päivän etappi Hraftinnusker ilmestyi vähän puskan takaa jälleen yhden nousun jälkeen. Saavuin paikalle itsekseni, muu seurue joko edellä tai takamaastossa etsimässä yksisarvisen aarretta.
Hraftinnuskerissa kaikilla oli kylmä ja kaikki olivat märkiä. Tämän vuoksi kävi ilmi vasta illalla, että kukaan ei ollut törmännyt leirissä missään vaiheessa Eeroon. Viimeksi nähdessäni tohtori Viittalan n. 6 km ennen leiriä argumentoimme hetken sivistyneesti siitä, onko hänen järkevää lähteä etsimään uimiskelpoista kuumaa lähdettä jostain reitistä itään. Arvoimme hetken puisto-osaston helikopterin numeroa ja lakipykäliä, kunnes löysimme kadonneen lampaan leirin laitamilta piilosta teltasta. Alles klaar Wurst haaben!
2. päivä: A Better Tomorrow (Hraftinnusker – Alftavatn)
Aamulla tuntui enemmän tai vähemmän luissa ja ytimissä se, että olimme nukkuneet enemmän tai vähemmän lumen, lohkareiden ja epäilyttävän hiekan päällä. Koska edellisenä päivänä oltiin kärsitty tarpeeksi, homma lähti kuitenkin liikkeelle huomattavasti ripeämmin kuin 1. päivänä. Tai sitten oli vain niin epämiellyttävää että poistuminen alkoi maistua.
2. päivän lähdöt tapahtuivat kahdessa osassa: ensimmäisessä nipussa liikkuivat Jukka, Eero ja Mikko, aamiaisnysväykseen ja yleiseen venyttelyyn taas jäimme minä ja Lauri.
Hraftinnuskirilta edettäessä reitti lähtee (haluaisin käyttää sanaa ”tykittelemään”, mutta ei täsmää meidän vauhtiin, eli) kulkemaan pitkin omalaatuista komboa paksua lumipeitettä ja sen alta puoliksi esillä olevaa, kumpuilevaa pikkukukkulaa. Matkanteko on tällä pätkällä korkeuserojen puolesta silkkaa sikuria ensimmäiseen päivään verrattuna.
Matka etenee useista kohdista onttojen lumikuorikukkuloiden läpi kohti edessä näkyviä vuori/kukkuloita. Lumikannen läpi astumisten, lipsahtelun ja spelunkkauksen jälkeen päästään katselemaan taakse jätettyä Hraftinnuskerin majaa ja väliin jäänyttä kenttää mäeltä takapeilistä. Maisemat ovat taas kerran omaa luokkaansa, tällä kertaa maatuvan lehmän mallisia.
Lumikuorikentän jälkeen isolla mäellä syödään namieväitä. Lauri tarjoaa kuskus-teetä, koska tietysti molempia on mukana. Tattarijauhot ja sivettikahvi on säästetty myöhemmäksi.
Lounasövereiden jälkeen jatkettiin pitkin harjanteita/vuoria jonkin aikaa, ja vastaan tuli paikkaan sopivassa määrin hämärän väristä maa-ainesta sekä rosoista kivimuodostelmaa.
Varsinainen payload on näkymä vuorilta (nyt kutsun niitä vuoriksi) kohti tämän päivän etappia Alftavatnia. A:n päällä on sellainen aksentti, suomeksi se on Joutsenjärvi.
Matka näköalapaikoilta kohti Alftavatnia on yllättävän pitkä. Laaksoon laskeutuessa Lauri kärsii jonkin verran polvihidasteesta, joka ilmestyy moikkaamaan meitä myös seuraavan kesän GR20:llä.
Tasaisella Mr. L kuitenkin juoksee kuin apina, ja etapin lähestyminen uhkaa muodostua urheilua muistuttavaksi toiminnaksi. Onneksi joki katkaisee matkan hetkeksi.
Vuorilta (kyllä) laskeutumisen jälkeen matka Alftavatnille on easy peasy -kamaa nurmikentän läpi, ja maja saavutettiin varsin tuskattomasti. Lämpötilat ja sää päivän aikana olivat edelliseen päivään verrattuna silkkaa luksusta, mutta pipoa käytettiin silti.
Alftavatnin leiripaikka on mainio nurmikenttä järven rannalla, aivan eri maailmasta kuin edellisen yön vuorimörkölä. Pari heppua päätyy ottamaan yöpaikan majasta, ja sellainen irtoaakin ihan hyvin ilman varausta. Paikan viihdeosasto koostuu lähinnä terassilla hengailusta, järven katselusta ja auringon imemisestä: edellisen yön jälkeen toimii.
3. päivä: Álftavatn – Emstrur (Botnar)
Kolmantena aamuna ollaan huomattavasti paremmissa voimissa kuin edellisenä: eilen suoritettu päivämatka ja yöpyminen olivat molemmat kertaluokkaa mukavammat kuin ensimmäisen päivän koitos. Matkaan päästään kaikki yhes koos ja ryhmäkuvakin irtoaa.
Jukka on roudannut mukanaan alusta asti jäätävää/kunnioitettavaa määrää roinaa, mukaan lukien reipas määrä kaupunkivaatteita ja noin minibaarin verran aperitiiveja lasipulloissa. Itsensä painoisen rinkan (osuvasti Sumo-merkkinen) raahaaminen hidasti ensimmäisenä päivänä J:n matkaa reippaasti, mutta 3. päivä lähtee käyntiin mallikkaasti. Hymyileekin!
Alkumatka Alftavatnilta lähdön jälkeen kuljetaan laavamaan keskiarvoa vihreämmässä maisemassa ruohikkoisilla kukkuloilla, ja maasto on kautta linjan melko leppoisaa.
Viitisen kilometriä Alftavatnin jälkeen saavutaan Hvangillin majoille, joissa on myös mahdollisuus sisäyöpymiseen, maisemat eivät tosin vedä millään vertoja Alftavatnille. Majojen ympäristössä on myös useampia kivimuurin suojassa olevia telttapaikkoja.
Hvanngilin jälkeen päästään kiinni päivän teemaan, eli jokien ylittämiseen, tuhkatasankoihin ja kuujäätikkömaisemiin. Tämän päivämatkan näkymät ovat hieno kombo Mordoria, lännenelokuvaa ja en edes tiedä mitä.
Päivän aikana ylitetään useampia jokia, joskus sillalla ja joskus toisinaan sitten taas ei. Joillakin ylityspaikoilla on väkeä jopa ruuhkaksi asti, ja 3. päivä onkin ylivoimaisesti vilkkain muiden matkalaisten suhteen. Jotkut retkut huijaavat tällä etapilla jopa autoilla.
Jokien ylittely katkoo matkaa mukavasti, mutta päivästä jäävät päällimmäisenä mieleen pitkät pätkät mustilla tuhkatasangoilla, horisontissa pilkottava jäätikkö ja paikoittain oudon länkkärihenkiset vuoret.
Sääkin suosii matkantekoa, ja 3. päivä kulkee vallan mukavasti. Jossain vaiheessa Jukan jalat tosin räjähtävät ja vaativat vaelluskenkien vaihtamisen Laurin Crocseihin, mutta tästäkin selvitään. Olen kuullut ja levittänyt sitkeästi huhua siitä että häneltä irtosi kynnet, joten kirjataan se tähänkin. Hyvä päivä noin kaiken kaikkiaan kuitenkin!
3. päivän määränpää Emstrur/Botnar saavutetaan hyvissä ajoin ja hyvässä hapessa. Pystytämme teltat majojen vieressä olevaan hämmentävän vehreään pieneen laaksoon, joka tuntuu olevan aivan väärässä paikassa tuhkakenttäympäristöön nähden.
Lauri yrittää rakentaa keittimen, ja osa on niin mehuissaan matkan hyvästä etenemisestä, että jatkamista suoraan loppuunkin ehdotellaan. Onneksi viimeinen etappi päätetään jättää seuraavaan päivään, koska se jättää aikaa tiputtaa rinkat selästä ja piipahtaa noin puolen tunnin kävelymatkan päässä Markarflojtin kanjonilla. Näkymät sen reunoilta ovat vallan hulppeat ja aivan reunallekin pääsee keekoilemaan. Tätä monttua ei kannata missään nimessä skipata täällä ollessa. Illalla päästiin vielä myös vihdoin korkkaamaan Jukan viini!
4. päivä: Emstrur (Botnar) – Þórsmörk
Viimeisenä päivänä useimmilla kimaltelee jo mielessä Reykjavik, suihku ja huurteinen, ja viimeinen päivämatka mennäänkin eteenpäin varsin tuloshakuisesti. Myös bussikyytiin ehtiminen vaatii melko reipasta matkantekoa, joten senkin puolesta kilometrejä pyritään ahmimaan näykkimisen sijasta.
4. päivän reitti kulkee pitkään hieman 3. päivän kaltaisessa tuhkamaastossa, mutta maisemat eivät enää ole aivan samalla tapaa vieraalta planeetalta, ja pölykin alkaa näyttää punertavalta mustan sijaan. Ensimmäisten kolmen päivän leuantiputukset ovat syöneet kameran akun punaiselle, joten kuvasato tältä päivältä jää kehnoksi. No nättiä oli kuitenkin.
Iso osa päivää taitetaan kuivassa ja kivisessä maastossa, mutta matkan loppuvaiheessa maisemat alkavat muuttua vehreämmiksi. Laavakiveä silti vilahtelee edelleen.
Loppumatkassa reitti kiipeää korkeammalle, ja nousun laelta paljastuu näkymä jokilaaksoon. Reissun loppu eli Thorsmork (eli Þórsmörk) häämöttää jossain joen suunnalla, ja on aika kaivaa esiin lippu ja alkaa poseerata. Tässä vaiheessa loppuu myös akku kamerasta, mutta tulihan tuossa jo tärkeimmät.
Mäeltä laaksoon katsellessamme näemme hevosia ylittämässä jokea, ja pian päädymme myös itse saman puuhan pariin. Þröngá-joen ylitys on reissun vaativin ja vaatii hetken mallailua, mutta paljon polvia syvemmälle ei kuitenkaan tarvinnut vajota. Ylityksen jälkeen unohdan tohkeissani Fujilta vuonna 2009 ostetut kolmen euron villahanskani rannalla pukiessani, ja tämä vääryys polttelee edelleen.
Joen ylityksen jälkeen matkaa on yhä jonkin verran, ja (ilmeisesti väärä) yllättävän iso kilometrilukema opaskyltissä saa meidät panikoimaan bussista jäämistä. Nappaamme Jukan jollain ihmeen tavalla edelleen ainakin 30 kiloa painavan rinkan paarihenkisesti kantoon ja lähdemme ryynäämään tuplavauhtia kohti Thorsmorkia. Se ilmestyykin metsäisessä maastossa huomattavasti nopeammin kuin kyltin väittämä matka olisi antanut uskoa, ja käy ilmi, että myös bussin lähtöön on vielä reilusti aikaa. Ehdittiin ainakin!
Thorsmorkin etappi on hyvin varustettu, ja isosta pihapiiristä löytyy varsin edustava ravintolantapainen, jossa ehdimme istua pidemmän aikaa maalikaljoilla ennen bussin saapumista. Joku kävi ilmeisesti jossain välissä uimassakin, itse tyydyn haisemiseen ja itsetyytyväisyyteen. Matkan jatkaminen Thorsmorkista Skogariin ja Eyjafjallajökullin visiitti olisi ollut hieno lisä, mutta takana olleen loistavan nelipäiväisen jälkeen ei myöskään harmittanut lainkaan lähteä kohti kaupunkilomaosuutta: nähtyä tuli jo vaikka mitä. Summa summaarumina, reittiä ei voi kuin suositella.
Lisäinfoja ainakin näissä:
- Mariska Roerdinkin reittikuvaus ja järjestelyvinkkejä
- Relaa.comin Soolosisko samalla reitillä (useampi osa, linkki ensimmäiseen)
- Andrew Skurkan reittikuvaus
- Icelandic Touring Associationin infoja
Patikkamuistio 