Mikä:
4 päivää Etelä-Espanjan Sierra Nevadan kansallispuistossa. Lähtö Trevelezin kylästä, vuorien läpi eli yli (sis. manner-Espanjan korkein vuori Mulhacen) Guejar Sierran kylään (kaupunki?). Muy bien, muy caliente, muchos hiki. Gustot! Ekat 2 päivää noustiin, viimeiset 2 päivää laskeuduttiin. Hyvä tasapaino.
Reitti:
Trevelez – Siete Lagunas – Mulhacen – Refugio Caldera – Cueva Secreta – Refugio Cucaracha – Guejar Sierra. Laitan tähän varmaan kartan kunhan pääsen käsiksi sellaiseen selaimeen joka osaa pyörittää muutakin kuin Google Mapsin laittiversiota. Sitä odotellessa KVG ❤
Yhteensä kävelyä ei tullut kilometreissä varmaan ainakaan älyttömästi enempää kuin 40, mutta homma oli pyramidihuijauksen muotoinen: alussa kiivettiin Trevelezin 1500 metristä Mulhacenin karvan alle 3500 metriin, ja sitten tultiin sieltä alas taas pari tuhatta metriä sivistykseen. Linnuntietä lyhyt, mutta isot mäet pistivät kyllä aika pitkälti kävelemään ihan täyspituisia päiviä kellolla mitattuna.
Suoraviivaista settiä matka oli kyllä sinänsä: Trevelezistä etsiydytään Rio Culo de Perron varteen, joka viekin sitten ylös Siete Lagunasin (”7 laguunia” på spanska) tasangolle. Sen päällä ja vieressä häämöttää Mulhacen (ja Alcazabakin, toinen niiden mestojen isoista yli kolmetonnisista). Mulhacenin jälkeen loppureitti seuraa jokea laaksossa Guejar Sierraan asti. Kartta on silti ihan jees, kylttejä ei matkalla ole oikeastaan ollenkaan. Muita kävelijöitä kyllä piisaa ainakin ajoittain (Mulhacenilla jopa riesaksi asti) ja polut ovat hyvin tallattuja, joten seuraamalla ja isointa vuorta tuijottamalla saattaa pärjätä myöskin.
Miten sinne pääsee:
Kuulemma Granadaankin lennetään jostain päin maailmaa, ja sinne on suora bussiyhteys Guejar Sierran keskusaukiolta. Se on silti väärällä puolella vuoria jos meidän suuntaista reittiä haluaa vedellä (homma toimii tietysti myös päinvastaiseen suuntaan, tosin aika jyrkästi jos sieltä lähtee). Meidän matkamme kulki Malagan lennoilla: Stockmannin Hulluilla Päivillä suunnilleen 250 euroa menopaluu Helsinki-Malaga.
Malagasta nappasimme Camping Trevelezin tila-auton suoraan lentokentältä heti Mulhacen-vuoren kyljessä olevaan kylään. Tilakyydin hinnaksi tuli kiinteä 200 euroa, mutta autoon olisi mahtunut periaatteessa 7:kin heppua meidän 5 sijaan = halpa.
Tämä vaihtoehto on varmaankin helpoin ikinä, koska matkustaminen kentältä julkisten pariin ja siihen liittyvä säätö olisivat maksaneet nekin rahaa ja aika-rahaa + tuskaa rinkkojen kanssa. Kuski suostui myös nappaamaan meidät kyytiin kello 01, mikä on aika lailla paras diili siihen aikaan päivästä. Matkassa meni 2-3 tuntia, koska vuoristotietä lopussa. Camping Trevelezin sivuilta löytyy yhteystiedot, spostilla saa kyseltyä auton tilaamista etukäteen. Tippaa sitä ukkoa ihmeessä!
Malagasta pääsee Treveleziin tietysti myös julkisilla jos on päiväsaikaan liikenteessä, ja pienemmällä seurueella se on myös halvempaa. Matkalla voi käydä Nerjan luolissa, jotka tosin ovat kuulemma kiinni siestan aikaan.
Yleensä olen suunnilleen tässä kohtaa mainostanut aiheeseen liittyvää Ciceronen opasta, mutta pakko myöntää että tällä kertaa tuli luu käteen sen kanssa. Opas kyllä löytyy, mutta se on todella kitsas eikä tarjoa Googleen verrattuna juuri muuta lisäarvoa kuin vähän inspistä tutkia karttaa. Ilmeisesti kirjoittaja on yksikätinen, joten ehkä sen takia hän ei ole suoriutunut ottamaan kirjaan juurikaan kuvia tai piirtelemään karttoja. Ei pydee suosittelemaan, maailmani on järkkynyt. Katso mieluummin vaikka tämä.
Vesi ja huolto:
Kulkemallamme reitillä ei oo minkäänmoisia kauppoja tai huollettuja majoja, aika pitkälti paljaan taivaan alla nukkumista. Ruokahuollosta löytyy vinkkiä täältä. Kerran tuli vastaan kivinen autiotupa (Refugio Caldera Mulhacenin vieressä n. 400 metriä alamäkeen huipulta), vähän Tatooine-henkinen koppero, ja Cueva Secretan mestoilla on mahdollista nukkua luolakolon tapaisessa mestassa. Koko reissulla ei ollut kuin muistaakseni yksi pilvi, joten päädyttiin nukkumaan useasti ihan vaan paljakseltaan. Länkkärimeininki ftw.
Vesi on yllättävän vähän ongelma, varsinkin jos tajuaa mennä oikeaa reittiä eli seurailla jokia Trevelezistä Rio Culo de Perron kautta laguuneille ja Mulhacenilta taas jokireittiä laakson kautta Guejar Sierraan. Sitä kyllä myös kuluu kesä-heinäkuun kelillä eli 30-40 asteessa, joten jos meinaa palloilla vähänkin etäämpänä vedestä niin camelbakki kannattaa soosia saman tien kokonaan täyteen ennen ihanan aquan taakse jättämistä.
Vaikeusaste:
Ei sinänsä, jos olet muistanut ottaa päälle seuraavien kolmen kuvan … kuvaamat asiat.
Aluksi noustaan tosiaan 1500 metristä jonnekin lähelle kolmea tonnia. Eli joudut olemaan eläväisenä sen kanssa, että ekana kivutaan ainakin 1300-1400 korkeusmetriä jossain 30-40 asteen lämmössä. Ennen maalia ei tule oikein mitään erityisen legendaarista leiripaikkaa ainakaan Siete Lagunasin laguuniparatiisiin verrattuna, joten sinne perille se oli mentävä. Tuurista ja päivän ajasta riippuen joskus voi olla niinkin viileä kuin alle 30 astetta plussaa, mutta camelbakin tutittamiseen meni kyllä itselläni todella vahvasti koko ajan.
Lyhyesti: kesällä on kuuma, tarvitset vettä. Onneksi sitä on (oikean reitin varrella) tarpeeksi. Rasvaa herranjestas itsesi aina ja usein. Katso tätä alla olevaa rapua:
Ensimmäinen päivä oli kyllä aika urheilua ja muinakin tuli hiki. En oikein tiedä ketkä tätä lukevat, mutta jos pitäisi laittaa joku rajoitus niin ehkä ei sydänvikaiselle? Ensimmäiset 2 päivää ovat aika tiukkaa ylämäkeä, ja meidän ns. ”kunnossa” olevista kolmekymppisistä nuorista panttereista koostuva porukka puuskutti reilusti. Pari kaveria valitti myös korkeushajoilusta eli ainakin pienestä päänsärystä 3000 metrin jälkeen, ja yksi myös kosahteli alkuun jotenkin yhdistelmänä lämpötilaan ja korkeuteen. Kaikki silti suoriutuivat ylös 3500 metriin ilman isompia ongelmia. Itse pidin jostain syystä ohuemmasta hapesta, ja 2. päivä meni jopa aika helposti alkulaiskuuden karistua, eli jollain konfiguraatioilla (18 vuotta tupakkaa) ylämäki toimii paremmin kun on tarpeeksi ylhäällä. Joka tapauksessa: ekat 2 päivää ylämäkeä (2. päivä helpompaa), 2 vikaa päivää laskeutumista laaksoon. Alaspäin vetokin teki kyllä omat temppunsa jaloille, reisissä tunsi jarrutelleensa.
Päivä uno; Trevelezistä Siete Lagunasille
Yöllä saapuminen Trevelezin leirintäalueelle pisti vähän kakomaan seuraavana aamuna: löyhempi aikataulu olisi ollut jees, mutta muutamankin tunnin unilla saatiin koko seitsikko kauniiseen yhteispotrettiin ennen lähtöä vähän hymyn näköisillä irvistyksillä. Ou jee!
Lauri ja Harri olivat saapuneet Hispanjaan päivää aiemmin, ja olivat aamulla ihan hyvässä hapessa. Muut eivät, mutta aika jees ajoissa päästiin matkalle, ensin Lauri, Jukka ja Mikko, sitten loppuväestö hissuksemmin suuntana aamiainen kylässä. Reitille pääsee suoraan leirintäalueen respa+ravintolan edessä menevältä tieltä, josta lähdetään Trevelezin kylään.
Leirintäalueelta lähestyttäessä kylän laidalla tiellä tulee vastaan valinta: Barrio Alto, Barrio Medio, Barrio Bajo, eli yläkylä-keskikylä-alakylä. Kirotun oppaan mukaan Barrio Medion ja siellä olevan aukion kautta kannattaa kulkea etsimään Hotel la Fragua, jonka nurkilta reitti Siete Lagunasille lähtee. Me kävimme vilkkaamman näköisessä alakylässä aamupalalla, Fragua-hotellille pääsi koukkaamaan helposti sieltäkin isompia katuja ylempää kylää kohti.
Fraguan jälkeen vilahtaa jonkinlainen kylttikin kohti Siete Lagunasia, mutta sen jälkeen on aika lailla ellei tyystin kartan varassa. Tosin Topwalksin tasokkaan oloisessa ohjeessa Trevelez-Siete Lagunas -pätkälle mainitaan ainakin toinenkin kyltti, ei ehkä vaan osattu. Idea on/olisi siis etsiytyä Trevelezistä pohjoista kohti laakson länsirinteitä pitkin, kunnes vastaan tulee Rio Culo de Perro (=koiranhanurijoki på finska), jonka laaksoa pitkin pääsee loppumatkan Siete Lagunasin vesiputouksen juureen, suunnilleen länteen. Meillä meni enemmän oikomisen puolelle, ja päädyimme kiipeilemään rinteet ylös suoraan Trevelezistä niin että saavuimme lopulta Culo de Perrolle miltei putousten kohdalla. Eli reittimme Trevelezistä putouksille oli ennemminkin ”/”:n kuin ”7”:n muotoinen, mutta onnistui se niinkin. Tuli kyllä ainakin pari boonusmäkeä.
Mäki Trevelezistä laakson yllättävän vihreille rinteille (joita piisasi ja piisasi) oli vallan hikistä tykittelyä, ja epäselvyys siitä että minkä nousun takana sen koiranperseen oikein pitäisi tulla pisti pykälän jännäämään. Oikoreitillä ei yllättäen ollut minkäänlaisia kylttejä, ja parissa kohtaa väänneltiin tyystin poluttomia pätkiäkin. Jossain vaiheessa Eero vilautti kartalta että tässähän me muuten ollaan, eli ei lainkaan siellä missä piti mutta n. oikeaan suuntaan edes matkalla. Kun ei itse jaksa ottaa kartaa niin ei voi valittaa, paitsi vähän.
Onneksi tältäkin pätkältä löytyi joitakin vesipisteitä (noroja ja pikkupuroja) vaikka oikeaa eli jokireittiä ei mentykään. Niiden ansiosta edes pääkallot eivät pistäneet itkemään.
Vähitellen homma kuitenkin eteni ja suora posotus Mulhacenia kohti reitistä isommin välittämättä (kerran piikkilangankin läpi) alkoi kantaa hedelmää. Kukkuloilta katseltiin vähäkivisimpiä baanoja joista voisi nousta, ja lähemmäksi päästyä kaistoista löytyi jopa poluntynkääkin.
Vihdoin yhden nousun päällä alkoi häämöttää maalia! Alla näkyvässä kuvassa on keskellä Siete Lagunasin tasangon alku siinä huippujen välissä. Tasangolta laskee alas vesiputous Culo de Perron laaksoon, jota meidän olisi siis pitänyt seurata jo huomattavasti kauempaa. Oikoreittikin pelasi onneksi tällä kertaa.
Tästä ei enää ollutkaan ohjelmassa kuin jokilaaksoon laskeutuminen ja viimeinen tiristys putouksen vieressä mutkittelevaa polkua ylös laguuneille. Viittalan pojat Vesa ja Eero tykittelivät edeltä vastenmielisinä urheilijoina, ja vähitellen minä ja Harrikin saimme rämmittyä koko matkan laguuniporstuan 2800-2900 metriin saakka. Tasanko jolla seitsemästä laguunista ensimmäinen ja isoin eli Laguna Hondera sijaitsee putkahtaa eteen todella yllättäen, ja näky on suorastaan paratiisia tihkuva silmänpullistaja päivän helteisen kipuamisen jälkeen. Alla panoraamaa ja jonkun Diegon video Youtubesta.
Etujoukko eli Mikko, Lauri ja Jukka olivat löytäneet reitin vallan mallikkaasti ja esittelivät kuvia vesiputouksessa rötväämisestä ja (tietysti jo juodusta) likööristä. Onneksi edes Laurille oli tullut hiki matkalla, muuten olisi harmittanut. Seuraa leirimontaasi!
Sit myö nukuttiin.
Päivä dos: Laguna Hondera – Mulhacen – Calderan kraatteri&refuge
Kakkospäivänä reitti on helppo löytää: putouksen noususta katsottuna vasemmalle harjanteelle. Sitä kautta polku seurailee laguunien kattilan ”vasenta” yläreunaa koko matkan perille. Välissä tulee vastaan feikkihuippu ”Mulhacen II”, mutta siitäkin pettymyksestä toivuttua reitti ei ole enää niin kovin kova ettei perille jaksaisi.
Aamulla lähdetään liikkeelle vaihtelevissa hapissa. Itseäni jarruttaa pykälän se, että Lauri arveli illalla että Pauli-tarppi vetää suojamuurin kivet pään päälle, joten hää päätti tulla minun kankaani alle kuorsaamaan. Eli itse piti mennä romahdusmestoille nukkumaan Harrin viereen (onnea Harri: joko kiviä tai vieras!). Peruskorvatulpat eivät piisaa lähikontaktiin, ensi reissulla plugit ja peltorit. Aamu on silti kaunis ja ny mennää.
Laguuneilta eteläreunan kautta ylämäkeen eteneminen on aika suoraviivaista: aurinko tykittää niskaan, polku näkyy ja janarit puuskuttaa. Siitä tässä pari kuvaa!
Välissä on tosiaan jonkinlainen hämäyshuippu Mulhacen II, mutta se ei oikein edes rekisteröidy muuten kuin häivähdyksenä väärää toivoa. Kakkoshuipulta varsinaiselle vääntäminen ei ollut enää rasti eikä mikään ensimmäisen päivän jatkuvan jyystön jälkeen. Toisena päivänä ei kuitenkaan tarvitse nousta kuin 500-600 metriä ensimmäisen päivän tuplamäärään verrattuna, joten se menee varsin jees. Lauri tosin jotenkin hapetti.
Valehuipun jälkeen ollaan pian oikealla huipulla! Tänne asti kipuamiseen ei mennyt meillä kuin korkeintaan muutama tunti, joten toka päivä on vähän niin kuin lepiä (alas leiriin Calderalle tosin menee varmaan se tunti vielä myös). Korkeus kuitenkin kuulemma aiheutti parille tyypille vähän epämukavuutta, mutta kukaan ei kuitenkaan kouristellut tai tipahdellut. Enempi ”päätä ehkä vähän särkee”.
Huipulla saimme Frederikin ja liput paikalleen.
Huipulla piisasi väkeä, mutta ilmeisesti aika moni oli tullut käymään näköalapaikalla vain päiväretkellä. Me jatkoimme nousuharjanteen (eli etelän, tyyliin parisataa metriä takaisin huipulta) puolelta laskeutuvaa mäkeä kohti Refugio Calderaa, kraatterin muodostamaa lampea ja sen vieressä olevaa Tatoiine-majaa.
Olikohan tuossa Tatooinessa oikea suhde o:ta ja i:tä? Eniveis. Maja on aika hieno ulkoa, mutta itse lähinnä avasin oven ja käännyin pois. Sisällä on kaikkia muitakin ihmisiä, kärpäsiä ja lupaus kuorsauksesta sekä yleisestä rähmäämisestä. Paljon miellyttävämmät unet saa laskeutumalla kraatterijärven rannalle omiin telttoihin. Tai kankaisiin.
Calderan mökki näytti ulkoa siis tältä (siellä oli myös vuohia ihappirusti):
Käytiin myös kraatterilammen yläpuolella iltakävelyllä, siellä kannattaa piipahtaa jos tuolla hengaa iltaa. Lampea voi myös suositella uintiin! Ui siinä keskellä ja hae sitten vedet sieltä syrjemmältä jossa on lunta. Näin vältämme kaikki syfiliksen.
Tuon jälkeen me kai nukuttiin enimmäkseen? Laitan tämän päivän tästä poikki 😀
Päivä tres: Calderalta Cueva Secretaan
3. päivänä aloitettiin laskeutuminen takaisin sivistyksen pariin, eli 2 päivää laskua Mulhacenin edustalta alkavasta rännistä, joka vie Cueva Secretan kautta laaksoa myöten perille Guejar Sierran kylään. Aamulla hyvästeltiin vuohet (ibexit?) ja lampi, ja kiivettiin eilisen laskeutumisreittiä aluksi takaisin tulosuuntaan noin 100-150 korkeusmetriä, kunnes päästiin Calderan majan ja Mulhacenin huipun välissä olevaan satulaan. Siitä loppumatka olikin lähes tyystin alamäkeä (2000 korkeusmetrin ja 1,5-2 kävelypäivän edestä).
Tämän päivän etapille lähdin siis kolmeen pekkaan Jukan ja Harrin kanssa, loppunelikko oli kerennyt lähteä ravaamaan noin tuntia ennen. Saavutimme etujoukon lopulta vasta aivan Cueva Secretan holleilla, eikä muita sieluja matkalla näkynytkään yhtä yksinäistä telttailijaa lukuun ottamatta. Alla siis kuva alun satulasta alamäkeen: reitti kulki tuon laguunin kautta kohti rinnettä, josta vesi putoili alaspäin laaksoon ja jatkoi jokena aina kylille saakka.
Tästä alla olevasta kuvasta katsomissuunnasta taaksepäin alkaa putous ja rinne, jossa meni hetki löytää oikea paikka laskeutua laguunitasangolta alas rinteeseen. Heti putouksen kohdalla on kieleke, jossa on metallinen muistolaatta: siitä kannattaa etsiytyä rinnettä vähän vasemmalle, eikä lähteä kikkailemaan kyltin kohdalla olevasta hämäysreitistä.
Alkumetreillä päästiin jopa kiipimään pieni pätkä käsiä käyttämällä, ja rinkat piti hivuttaa selästä. Itse päätin tiputtaa omani mukamas hyvinkin näppärästi ja varovasti alla olevalle kivilaatalle, josta pakaasi lähti tietenkin sinkoilemaan kovin kumipallomaisesti. Onneksi Jukka sai sen kiinni noin kolmannesta pompusta vähän ennen reunaa, muuten olisi joutunut vuohietsintäpartioon passia ja rahoja haeskelemaan.
Aivan alun pienen kiipimisen jälkeen reitti alas on melko helppokulkuista, ja matkalle mahtuu puron lisäksi pari-kolme mainiota putoustakin. Tälläkin pätkällä tuli kuuma, mutta nyt mentiin alamäkeen ja joki oli koko ajan hollilla, joten osuus ei ole niin hooceeta kuin alkureissun nousut. Paitsi jos sattuu olemaan polvikremppaa, alamäkeen junttausta piisaa.
Isommat huiput pysyvät näkyvissä pitkän aikaa laskeutuessa, kunnes jossain vaiheessa reitti sitten taipuu laakson mutkan taakse ja tuijotellaan enää vehreämpiä seinämiä.
Isoimman laskeutumispätkän jälkeen kukkuloilla tulee vastaan omituisen näköisiä puu- ja kalliosaarekkeita, jotka näyttävät Viisikkonsa lukeneen silmään sellaisilta paikoilta, joissa salainen luola eli Cueva Secreta voisi hyvin sijaita. Niin hyvä tuuri ei kuitenkaan käy, vaan niiltä on vielä matkaa puolisen tuntia, kunnes laskeudutaan kukkuloiden vasemmalta laidalta alas joelle.
Alla näkyvä sekamelska muureja ja lohkareita on Cueva Secreta ylävinkkelistä.
Paikasta löytyy alla näkyvän pimpatun luolakkeen lisäksi myös ihan luonnon muokkaama ja ilmeisesti vähän isompikin luola jostain ylärinteestä, mutta itse tyydyin tähän kopperoon ja jätin nähtävyyden väliin.
Paikan edustalla kulkevassa joessa uiminen koostui noin kolmesta sekunnista kirkumista ja sen jälkeen loputtomasta tyytyväisyydestä. Vuorivesi asettuu tällä kelillä ja tässä korkeudessa juurikin sellaiseen lämpötilaan, että siinä viihtyy erittäin mainiosti päivän kävelyn jälkeen.
Loppuilta sitten chillailtiin ja katseltiin lehmiä.
Luolassa savutti aika reippaasti, mutta varjo oli silti sen verran kova sana että siellä viihdyttiin vähän kakoenkin.
Illalla tuli sitten eron hetki. Jukka, Harri ja Mikko alkoivat kuulla alempaa laaksosta Guejar Sierran terassien seireeninkutsun ja päättivät kävellä iltaviileällä niin pitkälle kuin jalka kantaa ja aamulla sitten loput. Etäisyyttä ei ollut enää aivan valtavasti ja sekin suoraa laaksoa noin alamäkeen, joten touhulla oli jopa jotain onnistumisen mahdollisuuksiakin.
Jukalle pakattiin komea tötterö kaupunkiin vietävää selkään: kunnon retkeilijä on Mr. T.
Minä, Lauri ja Viittalan pojat jäimme vielä hengailemaan erämaahan yhdeksi päiväksi, koska ruokaa piisasi vielä ja intoakin pykälän. Yöllä päästiin ihailemaan valonheitinmoodissa olevaa täysikuuta ja taisi siellä joku tähtikin vilahtaa. Itse nukuin pelkän taivaan alla ja vieläpä lehmien tanssilattialla, joten saumat ikävään herätykseen olivat olemassa. Spoileri: Lauri tuijotti kun heräsin eikä lehmä, ei satanut.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Jäljellä oli vielä yksi päivä paahtopaistina olemista ja sitten saapuminen maaliin Guejar Sierraan.
Päivä cuatro: Cueva Secreta – Refugio Cucaracha – Guejar Sierra
Viimeisenä päivänä lähdetään seurailemaan Cueva Secretan edessä kulkevaa jokea alalaaksoon, kunnes törmätään siltakohtaan. Tässä on mahdollisuus vaihtaa toiselle puolelle laaksoa (eli oikeanpuoleiselle rinteelle Mulhacenilta päin tullessa). Valitsimme Eeron, Vesan ja Laurin (joka oli jo posottanut edeltä) kanssa tämän vaihtoehdon, koska sillä puolella rinnettä sijaitsee loistavasti nimetty Refugio Cucaracha, torakkamotelli.
Jos vuorilta haluaa pikaisemmin pois, kannattaa pysytellä vasemmalla puolella laaksoa (se jolla on kartalla hylätty kaivos): reitti on suorempi eikä sisällä Cucarachalla käyntiin liittyvää pientä mutta 4. päivän jaloilla riittävää kiipeämistä ylä- ja alamäkeen. Jos paukkuja taas riittää, torakkamestat kannattaa kyllä tsekata koska ero matkassa ei ole juur mitään.
Ennen Cucarachan refugea vastaan tulee toinenkin autiomaja, vaatimaton loota jänskättävän lähellä reunaa. Vähän ennen kopperoa tästä alla olevasta kuvasta oikealle katsottuna polku ylittää puron: siitä kannattaa tankata vedet täyteen, koska Cucarachan pihalla tai missään järkevän lähellä sitä ei ole vesipistettä.
Löysimme ennen-Cucarachaa-vastaan-tulevan-tuvan seinähyllyltä muiden lahjoitusruokien (mm. EU-avustusruokapussi nähty) seasta merkkejä Laurin liikkeistä.
Välimajalta ei ole enää kovinkaan pitkälti itse Cucarachalle. Vähän ennen majan saavuttamista reitti kulkee havumetsässä, josta löytyi ihmisen pään kokoisia käpyjä kotiin viemisiksi. Mieti niitä käpyjä syöviä oravia yöllä.
Cucarachan maja on hulppea lukaali, jota oltiin parhaillaan kunnostamassa. Vanhemmissa oppaissa mainitaan rappio ja kärpänen, mutta tuorein tilanne ei jättänyt kyllä valittamista.
Cucarachan pihalta löytyy vielä yllätysbonuksena varsin kattava puutarha:
Cucarachalle olisi jäänyt mielellään viettämään vielä yhden yön, mutta puolen tunnin tsekkaus polkua eteenpäin paljastaa, että vesipistettä ei tule vastaan ennen kuin laakson pohjalla. Ylämäki sieltä takaisin joka vedentäyttömatkalla ei houkuttele ja olen ehtinyt juuri ryystellä vesikyttyräni pitkin rinnuksia, joten teen pikaisen päätöksen evakuoida itseni suoraan kylille jo samana päivänä. Muut jäävät vielä Cucarachalle päikkäreille tai hoitamaan puutarhaa.
Cucarachalta ei ole enää matkaa Guejar Sierraan kuin muistaakseni 8 km, ja kun majalta pääsee alas, sen kautta koukkaava polku yhdistyy taas perille vievään jokilaaksoon. Onnistun vähän kuitenkin eksymään etsiessäni Cucarachan jälkeen mukamas polun varressa tulevaa refugea: löydän pelkkiä raunioita ja polku loppuu harjanteen päällä kuivaan nurtsiin. Laskettelen rinteet alas laaksoon persliukua ja yhytän tuurilla loppusuoralle vievän sillan. Siellä onkin jo perhe päiväretkellä hämmentävän levänneinä ja hiettöminä ja saan vielä (lähes)maaliposeerauksenkin kinuttua.
Tämän jälkeen eksyn vielä kerran kun luulen pääseväni pomppaamaan laaksosta läheiselle autotielle helposti ja laaksopolku näyttää katkeavan. Ei se olisi mihinkään katkennut, eikä se pomppaaminen mitään helppoa ollut. Vesi riittää juuri hikisesti kylän laidoille, jossa ensimmäiset kaksi ravintolaa näyttävät olevan kiinni mutta kolmas on loistava.
Restaurante Maitenassa nykäisen sydärilautasellisen (plata Alpujarras tjsp: englantilainen aamiainen paikalliseen malliin = rakkaus).
Restaurante Maitenasta puheen ollen: paikallinen uimaranta sijaitsee ilmeisesti siinä sen vieressä joella, eikä suinkaan kylän keskustan vieressä olevan ison järven rannalla. Isompaa järveä reunustavat jyrkänteet joka suunnalla, joten rantaa ei ihan hevin siitä löydä ilman köysiä tai paikallisopasta. Maitenalla sen sijaan ravasi paikallisia pyyhkeissä.
Kaupungin keskustassa kyselen vastaan tulevilta nuorisolaisilta kauppaa ja lämpötilaa. Kuulemma cuarenta y uno tänään ja alemmilla mailla helvetin vaara. Pitää hetki miettiä montako se cuarenta on, mutta 41 asteelta se kyllä tuntuikin loppumatkasta vedettä. Löydän eilisen karkulaiset eli Mikon, Jukan ja Harrin kylän keskustasta: he olivat viettäneet yön kylän laitamilla sillan alla like a boss ja ehtineet tänään jo aika pitkälle toipumisessa, hotellikin oli löytynyt.
Kylän vastakkaisella laidalla n. kilsa ulospäin päätietä on leirintäalue (Camping Las Lomas), mutta kannattaa tsekata hotellivaihtoehdot ennen sinne rämpimistä. Jaetuissa huoneissa pääsee nukkumaan 20-30 eurolla per naama ihan oikeissa lakanoissa lähellä terassia, joten pitkähkö talsiminen (kylässä ei muuten ole takseja) viimeisenä päivänä leirintäalueelle on aika turhaa. Me tietty tehtiin sekin, koska luulimme että leirintäalueelta pääsee rannalle, ei siis pääse. Hukkareissulta palatessa löytyi muutkin!
Illalla nautittiin Guejar Sierran halvoista terasseista ja ilman julmettua nyssäkkää liikkumisesta. Paikka toimii loistavasti sivistykseen paluussa, ja siellä olisi kyllä viihtynyt pitempäänkin kuin yhden yön. Seuraavana päivänä oli kuitenkin vuorossa Granada, ei siinäkään kyllä ole valittamista.
Että semmoinen reissu siis! Guejar Sierrasta tosiaan lähtee keskusaukiolta (siellä on myös tupakkakauppa) tiheään busseja Granadaan, ja sellainen me sitten napattiinkin kohti kaupunkiseikkailuja joista ei saa kuulemma kirjoittaa. Kokonaisuutena ei voi kuin suositella tätä piipahdusta Huit-Nevadaan, hieno ja selkeä reitti. Muy agradable! Tms.
Jotain lisälinkkejä (vähän heikosti tärppii netistä, paitsi tässä yläpuolella on priimaa):
Patikkamuistio 