Piipahdimme äiteen ja serkun kanssa katsastamassa Saarenmaan 10.5.-13.5. helatorstain mahdollistaman pitkän viikonlopun ja äitienpäivän vauhdittamina. Varsinainen patikointi / muu jormailu oli reissussa vasta B- tai C-suunnitelmana, lähinnä tarkoituksena oli kierrellä saaren nähtävyyksiä ja rantoja vuokrakiesillä Tapio Mäkeläisen askelmerkkien opastamana. Enemmänkin historiaan ja kulttuuriin keskittyvän opaskirjan kartoista (joiden perusteella saarella muuten pystyy autoilemaan vallan komeasti) silmääni oli osunut Vilsandin kansallispuisto, josta en tiennyt etukäteen juurikaan mitään.
Aluksi hamuilimme visiittiä Vilsandin saarelle, mutta käydessämme kansallispuiston vierailijakeskuksessa saimme kuulla, että sinne pääsee joko tyyriillä yksityisveneellä tai sitten etelän suunnasta jalkaisin 5 km matalikkolähestymisellä, jossa kahlataan välillä puolireiteen ulottuvassa merivedessä. Toukokuun lämpötiloilla ja päiväretkivarusteilla ml. grilliloota tämä ei kuulostanut ihan toimivalta, joten siirsimme tähtäimen saaresta kohti Harilaidin niemeä eli Harilaiun polkua Vilsandin pohjoisessa osassa.
Harilaidin niemelle etsiytyminen vaatii oman auton, julkista liikennettä sinne ei ymmärtääkseni liikahtele. Valkoisia ja muhkuraisia hiekkateitä pitkin löytää perille kävelypolun alkupisteen parkkipaikalle suht tuskattomasti jos kerran pari vilkaisee googlen palleroa, ja siitä eteenpäin reitti onkin erittäin selkeä rinkula niemen ympäri.
Harilaidin niemi alkaa hauskana autiomaana: maasto on melkoisen karua, välillä meri vilahtaa laitamilla. Jonkin aikaa korppikotkia tähyiltyään pääsee matalan havumetsän helteellä puutteelliseen siimekseen, ja 3 kilometrin kohdalla oleva leiripaikka saapuu kohdalle suht pikaiseen.
Leiripaikka on todella mainio: niemen keskellä oleva (vissiinkin suolainen) lampi tarjoaa hyvän ruohoisen rantaspotin sekä teltoille että uimarille, ja mestoilla on grilli jonkinmoisella puuhuollolla, ruokakatos ja huussi.
Leirintäpaikan sijasta raijasimme eväämme ja grillilootamme vielä jonkin matkaa eteenpäin majakkalounas kiikarissa. Viimeiset 1,5 km ovat hiekkaisia ja rantaa piisaa.
Santapolkua hetken aikaa tarvottuaan Kiipsaaren majakka alkaa häämöttää edessä.
Majakka pykättiin 30-luvulla, ja sen jälkeen meri alkoi siivuttaa rantaa. Alun perin 100 metriä kuivemmalla puolella rantaviivaa sijainnut majakka möllöttää nyt reilusti veden puolella, ja majakanvartijan lukaalista on jäljellä enää pommitetun oloiset rauniot.
Majakka poistettiin käytöstä 90-luvun alkupuolella, ja jossain vaiheessa aallot ja tuuli jne. vitsaukset olivat työntäneet sen niin killilleen, että se tunnettiin Saarenmaan Pisana. Nyttemmin torni on kallistunut taas vaihteeksi suorempaan suuntaan, mutta ihan viivottimella piirretty sen profiili ei ole vieläkään. Erinomaisen tunnelmallinen piknikpaikka siitä on ainakin sukeutunut.
Etäämmältä ihailun lisäksi Atlas Obscurassa vinkataan, että majakan ovi loistaa poissaolollaan mutta tikkaat ovat vielä paikallaan. Kuulostaa melkoisen hasardilta mutta mikäs siinä jos kiinnostaa ja vakuutus on kunnossa, liekö miten laillista sitten.
Paluumatkalla kiersimme rinkulareitin toisen laidan, jolla on pituutta havaittavasti enemmän kuin alkupätkällä. Senioriosastokin selvisi siitä helteessä suhteellisen hengissä, joten sekin puolisko kannattaa tsekata ellei kiire paina niskaan.
Vallan suosituksen väärti piipahduskohde siis jos Saarenmaalla haeskelee luontoreittiä! Vilsandin saari jäi kiinnostelemaan, ja saarella liikkuminen fillarikyydillä vaikuttaisi tämän autoilutestin jälkeen olevan suht toimiva vaihtoehto sekin. Jos tähän naapurustoon eksyy vielä uudelleen, fillarilla posottelu kahluureitin ääreen lämpimämmän meren aikaan ja parin päivän leireily Vilsandin saaressa (sielläkin on majakka) voisi olla aika hyvä paketti.
Tällä reissulla maittoivat myös Kuressaaren kauniit vanhat talot & linna, Järve Cottagesin siistit mökit rantadyynien holleilla, monet muut majakat Säären niemikiekan varrella ja mukavat tyypit ja maisemat kautta saaren(maan). Kollaasoidaans niitäkin.
Patikkamuistio 