Alta Via 4/3 (Dolomiitit 7/2020)

Vuoden 2020 kesä oli melkoisen omanlaisensa kiitos superflunssan. Korona piti kuitenkin taukoa heinäkuussa, ja siihen apajaan hyökkäsivät sekä lentoyhtiöt että minä. Halpa ilmakyyti (n. 150 euroa menopaluu Helsingistä) Venetsiaan laittoi mäkihinkujan Marco Polon kentälle, josta oli enää parin tunnin bussimatka keskelle Dolomiittien vuoristoa. Seudulla oli myös väljempää ruttoaikaan, joten visiitti pitkään listalla olleille Alta Via -reiteille natsasi just jees.

Mikä:

Noin 5 päivän vuoripatikointi pitkin Italian Dolomiittien Alta Via -reittejä (numerot 4 ja 3). Alta Via -reittejä on Dolomiittien alueella ainakin kuutisen kipaletta (muualla samalla nimellä myös lisääkin). AV-reiteistä suosituin ja ruuhkaisin on n. 10 päivän mittainen Alta Via 1, kenties jopa syystä. Itse hamusin sen sijaan pätkää, jonka voisi ehkä saada kierrettyä n. viikossa. Koronarajoitukset olivat myös sulkeneet osan paikoista, kuten esimerkiksi autiotupien huollon sekä ovetkin ainakin nelosreitillä, joten etappien suunnittelussa oli vähän lisäkynnystä.

Aikataulun ja ruton takia valitsin siis reitiksi Alta Via 4:n, jonka voisi hyvällä säällä saada mentyä läpi viikossa. Reitin valinnassa painoi myös se, että sen varrella käydään bongaamassa yksi seudun hienoimmista kohteista: Unesco-listalla komeileva Tre Cimen huippukolmikko (Drei Zinnen). Loppujen lopuksi päädyin vielä kikkailemaan vähän ja yhdistämään Alta Via 4:n alkupätkän oikein päin ja Alta Via 3:n alkupätkän käänteisessä järjestyksessä. Vähän myös ehkä jänistytti 4-reitin loppupuoliskon isot viaferratat.

Reitti:

Etapit olivat siis nämä, ekaksi Alta Via 4:ää ja sitten Cortinan kautta vaihto Alta Via 3:lle:

Alta Via 4:
Päivä 1. San Candido (Innichen) -> Rifugio Locatelli (Dreizinnenhütte)
Päivä 2. Rifugio Locatelli (Dreizinnenhütte) -> Rifugio Fratelli Fonda Savio
Päivä 3. Rifugio Fratelli Fonda Savio -> Misurina (eli pois Alta Via 4:ltä kaupunkiin, Misurinasta sitten bussilla Cortina D’Ampezzoon breikille)

(Misurina – Cortina D’Ampezzo – Carbonin meni bussilla huijaamalla)

Alta Via 3:
Päivä 4. Alta Via 3:n varrelle Carboninin kohdalle bussilla Cortinasta: Carbonin -> Rifugio Vallandro (Dürrensteinhütte)
Päivä 5. Rifugio Vallandro (Dürrensteinhütte) -> Villabassa (Niederdorf)

Yhteensä tuossa oli siis 2,5 etappia Alta Via 4:n alkua (San Candido-Locatelli-Fonda Savio ja sitten pois reitiltä Misurinan kaupunkiin) ja 1,5 etappia Alta Via 3:n alkua käänteisesti (Carbonin-Vallandro-Villabassa). Välissä vedin bussihuijausta Misurinasta pois Alta Via 4:ltä seudun keskukseen Cortina D’Ampezzoon, ja sitten Cortina D’Ampezzosta samoin bussilla Alta Via kolmosen 2. etapin varrelle Carboniniin. Carboninista sitten kävelin vastavirtaan Alta Via 3:n alkukylään Villabassaan. Tuolla yhdistelmällä sai aika hauskan ~5 päivän vuorikikkailun, voi jopa suositellakin. Paitsi Alta Via 3:n ensimmäinen eli oman reissuni viimeinen päivä oli ehkä vähän jäätävä.

Vaikeusaste:

Siitä voi tehdä itsensä näköisen! Alta Via 4:n kakkosetapilla (Locatelli – Fonda Savio) tulee jäätävä(hkö) kiikkumispätkä (Sentiero Bonacossa taisi olla?) aika pian Rifugio Auronzon jälkeen, siellä jyrkänteellä. Sen voi kuitenkin kiertää menemällä alas helppoa rinnettä Auronzolle nousevan autotien puolelta, ja sitten siitä ylös ei-kiipeilyllistä polkua (reitti nro 119) Fonda Saviolle. Fonda Savion jälkeisellä etapilla AV4:llä tulee sitten taas kuulemma iso viaferrata. Itse käännyin ennen sitä pakoon Misurinaan ja sitten AV3:lle, joten en tiedä siitä.

Tällä kuviolla tehtynä ei vaadi tekniikkaa tai mitään, mutta osa AV3:n 1. etapin (Villabassa-Vallandro) sorarinteistä ahdisti vaikka on jo ollutkin jossain semmoisilla. Sillä etapilla on myös pari avoimen pudotuksen äärellä killuvaa vähän hapottunutta ja vinoa kettinkiporrasta, mutta ne olivat lähestulkoon lepoa ennen sorakauhurinteitä tai niiden jälkeen. Ei ollut erityisen raskasta, ainakin helpompaa rasituksen puolesta kuin GR20:llä. Jos haluaa mennä koko AV4-reitin niin pitänee olla viaferrata-kamat, tässä minun versiossani ne olivat noin 97% turhat kun kiersin vaikeat paikat alussa kun pystyi, ja sitten lopetin ennen kun tuli pakollista ferrataa loppupuoliskolla. Lusmuilemalla tuli vastaan vain parit kaapelilla varustetut isohkot tikapuut (Forcella del Diavololta laskeutuessa 3. etapilla) jotka olisi oikeastaan menneet ilmankin mutta ehkä hyvä varmistella, ja voihan niitä käyttää muutenkin matkalla jos innostuu.

Opas ja kartat:

Ciceronelta löytyy opaskirja Alta Via 1:n ja 2:n veivaamiseen. Se sisältää myös lyhyet yleisesittelyt muista Dolomiittien AV-pätkistä, eli numeroista 3-6. Itse nappasin tuon mukaan, mutta siitä saa tosiaan siis irti lähinnä vain tosi minimin yleiskuvauksen muista kuin 1&2-reiteistä, alkusuunnitteluun kuitenkin vallan hyödyllinen. Uusi vaihtoehto 1&2-reittioppaaseen on Knife Edge Outdoors -pumpun opus. Veitsioppaita tekee Andrew McCluggage, joka pyörittää myös Facebookissa Dolomites AV1-ryhmää. Nimenomaan näistä reiteistä 4 ja 3 en kuitenkaan bongannut paria blogia kummempia oppaita (tämä on esimerkiksi aikas passeli). Huudit on onneksi kuitenkin kartoitettu sekä viitoitettu jopa hulppean hyvin noin 95 kertaa sadasta.

Seudun kartat ovat myös melkoisen ansioituneita. Paikan ytimestä Cortina D’Ampezzosta (vähän kuin Dolomiittien Chamonix) ainakin ja varmaan muualtakin saanee ostettua Tabacco-nimisen karttafirman kartan nimeltä ”Sextener Dolomiten Dolomiti di Sesto” (numero 010) mittakaavassa 1:25000. Se kattaa koko tämän blogiturskahduksen retken eli Alta Via 4:n alkupuoliskon San Candidosta Misurinaan ja Alta Via 3:n alkupalat Carboninista Villabassaan. Kokonainen AV4 vaatisi vielä toisen karttapalan ostamisen eteläpuoliskoa varten.

Miten sinne pääsee:

Heti Venetsian Marco Polo -lentokentän pihamaalta (kaukobussien laiturilta parkkipaikemmalla, ei siitä heti terminaalin oven edestä) löytyi useampia busseja kohti Dolomiittien isoa keskusta Cortina D’Ampezzoa, lipun hinta oli jotain parinkympin luokkaa. Matka Cortinaan kestää pari-kolme tuntia Marco Polon lentokentän bussilla. Cortinasta voi napata sitten bussin kohti Dobbiacoa (Toblach). Dobbiaccoon päästyään onkin jo hyvinkin lähellä pelialuetta. Alta Via 4:n aloituspaikkaan San Candidoon (Innichen) on Dobbiacosta vain muutama kilsa itään, lähijuna kulkee. Myös muita Alta Via -reittejä on helppo hamuilla Dobbiacon kautta: esim. Alta Via 1:n alkuun on lyhyt matka länteen ja siinä aikas holllilla ne muutkin numerot ovat, kuten AV3:n alku Villabassa n. puolen tunnin kävelyn päässä lännessä.

Myös Itävallan Innsbruck olisi melkoisen näppärän etäisyyden päässä Dobbiaco-Toblachista pohjoisessa, itse en ole kokeillut mutta kartalla näytti hyvältä ja jossain oppaassakin mainittiin. Jostain osui myös silmään myöhemmin että Marco Polon kentältä (kai) pääsisi myös junalla suoraan Dobbiaccoon, mikä olisi jopa ekstranäppärää. Näköjään bussikin kulkee sitä väliä.

Erikoisuuksia ja vaanivia ruuhkia:

Paikassa on vähän hämäävä rajaseudun historiameininki, jonka tuotoksena paikkojen nimet on kirjoitettu sekä Italian että Saksan (tai mikälie Preussi-Itävalta-Strüdeldorf silloin oli) touhun mukaan. Eli San Candido tunnetaan myös nimellä Innichen, Rifugio Vallandro on myös Dürrensteinhütte, Tre Cime on Drei Zinnen. Yleensä nuo ovat molemmat tarjolla kylteissä ja kartoissa.

Vaanivasta ruuhkasta: touhusta on tullut sellainen kuva, että varaukset pitää tehdä todella hyvissä ajoin. Jopa koronaturmion aikaan vuoden 2020 heinäkuussa, tautipimeyden ytimessä Pohjois-Italiassa, Tre Cimen autolla saavutettavat lähimestat olivat aika torihenkisen täynnä väkeä. Ainakin Tre Cimen juurella nappinäköalan kohdalla sijaitseva Rifugio Locatelli on sellainen, että sinne kannattaa spämmätä varausta jo mieluummin alummassa vuotta eritoten kun koronat on ohi. Vähemmän parkkipaikan vieressä olevat mestat saattavat olla vähemmän vaikeita.

Milloin sinne kannattaa mennä:

Vuodenajoista pitäisi valita se ydinkesä, eli kesä-heinä-elokuu. Kesäkuussakin voi olla vielä liian lumista jos alkupuoliskolla menee. Elokuussa on taas usea lähiseudun asukas kesälomalla ja luultavasti just siinä sun edessä jonossa mölisemässä. Eli siis: kesäkuun loppupuolisko-heinäkuu (musta hevonen: syyskuun alkupuolisko), refugeiden varaukset hetiku aukeavat. Maailmanlaajuisen miljoonia tappaneen pandemian rauhoittumisvaiheessa on kanssa tilaa.

Ruoka, vesi, wifi, herkut, hinnat:

Siellä oli näitä kaikkia! Locatellissa ei kyllä ole wifiä mutta siellä on kaikkea muuta. Jos wifi puuttui niin ainaki norminetti tärppäsi, hurraa EU-roaming. Vettäkään ei tullut kaivattua missään kohtaa, oli joko vuorimajan hana tai joku noro maastossa. Esim. Albanian hintoihin verrattuna touhu Dolomiittilän vuoristomajoissa oli pykälän tyyriimpää, n. 50-60(70?) euroa yöpyminen ruokineen. Mutta olipas herkkuja! Erityisesti Tre Cimen juurella sijaitsevan Locatellin useamman ruokalajin menusta valittava illallinen oli poikkeusöveriä. Telttapaikka leirintäalueella maksoi muistaakseni lähemmä ellei ylikin 30 euroa ainakin Toblacher Seen (Lago di Dobbiaco) nurtsilla ja Cortinan Rochettassa, eritoten Toblacher jäi mieleen hinnakkaana esimerkkinä.

Villabassassa reissun lopuksi campingit oli täynnä, joten päädyin telttapaikan hintaan verrattuna hyvinkin kohtuullisen hintaiseen Pension Klaraan (kts. myös läheinen Bar Irma), jossa yhden hengen huone oli n. 50 euroa yöltä, siis jopa edukkaampi kuin vuoristomaja mutta ruokaa ei saanut kun vasta aamulla ja vähän. Reissun päätteeksi puuvillavuode olikin melko luksusta, koska illalla puhkesi melkoisen eeppinen myrsky, jota oli ihqumpi ihailla parvekkeen suojista viinimukin kanssa kuin teltta naamalla lätäkössä. Villabassan leirintäalue oli siis täyteen buukattu (onneksi!) ja sisämajoitustakin piti hakea useammasta paikasta ennen kuin tärppäsi, jopa ensimmäisen ruttovuoden tiputetulla turistimäärällä. Vuorille asti ruuhka ei onneksi kovinkaan piisannut, ehkä autolla saavutettavat mestat olivat kotimaanmatkailupiikissä.

Päivä 1: San Candido (Innichen) – Rifugio Locatelli (Dreizinnenhutte, eli Tre Cimen juurelle)

Ensimmäisen päivän alkuun lähdin vähän takamatkalta, koska vietin sitä edeltävän yön Lago di Dobbiaccon / Toblacher Seen (kalliilla) leirintäalueella, jonka kohdalla Cortina d’Ampezzosta Dobbiaccoon kulkeva bussi pysähtyy. Leirintäalueelta oli aamulla pari-kolme kilsaa helppoa tienvieruskävelyä Dobbiacoon, josta körötin lyhyen matkaa lähijunan tapaisella etapin varsinaiseen aloituspaikkaan, San Candidoon (kävellenkin pääsee jos junat eivät jostain syystä natsaa, matka vain jokusen kilsan). Sekä Dobbiaco että San Candido ovat molemmat pienehköjä turistiystävällisiä kaupunkeja, joista voi vielä napsia jotain täydennyksiä ennen reittiä. Ainakin aamukahvit ja paakkelsit järjestyvät.

San Candidossa joutuu alussa vähän luovimaan katujen ja turujen läpi reitin löytääkseen, koska reittikyltit alkavat vasta sitten, kun on suoriutunut jonkin matkaa kaupungista ulos aluksi aika puistomaisille joenvarsipoluille. San Candidosta on ehkä parisen tunnin kävely etapin ensimmäiselle virstanpylväälle, Rifiugio Tre Scarperille (Dreischusterhutte). Jostain osui silmään myös vinkki siitä, että melko lähelle 3 kengän refugea pääsee bussillakin San Candidosta, ja osui se bussipysäkkikin silmään kun sen ohitti reitillä. Bussikyyti ei ole mikään susihuono veto, koska San Candidon ja Tre Scarperin välinen alkupätkä ei ole erikoisen eeppinen, vaan lähinnä metsäpuistoa ja tienvierustaa lämmittelyksi ennen kuin päästään vuorten juurelle.

Tre Scarperin jälkeen päästäänkin sitten piakkoin itse asiaan, eli kiipeämään vuorenrinnettä kohti koko Alta Via 4:n kohokohtaa, Tre Cimeä. Noustessa kannattaa välillä vilkaista taakseen, koska ei ne vuoret huonoja ole silläkään puolen.

Kun Tre Scarperin jälkeisen suht siedettävän nousun on huhkinut ylös, reitti tasoittuu isoksi leveän laakson tai minkälie tasangon tai kulhon tapaiseksi. Kulhoa reunustaa kaikenlaista rosoista kivipiikkiä vähän siellä sun täällä, mutta edessä päin näkökenttään alkaa vähitellen kohota itse Tre Cimen kolmikko, jota hyvinkin kannattaa jäädä ihmettelemään myös matkan päästä ennen sen juurelle laskeutumista. Unescokin tykkäsi.

Tre Cimen jalustaa lähentyessä päivän etappi saavuttaa päätepisteensä, eli Rifugio Locatellin (Dreizinnenhutte). Paikassa on tähän asti missään vastaan tulleista vuorimajoista parhaat pöperöt ja paras näköala: lukaalin henkilökuntaa käykin pykälän verran kateeksi, paitsi tietty se että ne ruuat pitää herätä kokkaamaan ennen kukkoa orrelle sinkoaville lomailun väärin ymmärtäneille reikäpäille. Varmaankin koronapössiksen harventaman vierailijakunnan ansiosta pääsin kirjautumaan majoitukseen ja suoraan illallispöytään ilman varausta, mutta ilmeisesti ei-ruttoiseen aikaan petipaikka pitää varata melko aikaisin ennakkoon, varsinkin jos hamuaa yhtä henkeä isompaa ryhmää sisälle.

Jos Locatelli osoittautuu täydeksi, melko lyhyen matkan päässä Tre Cimen itäkyljen vieressä pilkottaa myös Rifugio Lavaredo. Kun Tre Cimen ympäri jatkaa kokonaan sen selkäpuolelle, tarjolla on iso Rifugio Auronzo. Sekä Lavaredo että Auronzo kannattaa kuitenkin jättää B-suunnitelmiksi, koska ainoastaan Locatellin terassi tarjoaa aitiopaikan Tre Cimen tuijotteluun. Siinä hyvinkin lähellä on ne luolatkin (Grotta delle Tre Cime) joiden sisältä ne kaikki instakuvat otetaan.

Locatellin överin illallisen jälkeen uni iski kävelypäivän jälkeen päälle melko pikaisesti, tosin Tre Cimen kolmea hiekkaan hautautunutta jättimäistä asteekkien transformerpäätä jaksoi kyllä vielä ihmetellä niin pitkään kuin valoa piisasi.

Päivä 2: Rifugio Locatelli – Rifugio Fratelli Fonda Savio

Locatellilla oli myös aamulla mainiot maisemat, ja ennen päivän tarpomista rahtasinkin kahvikupin rinteeseen ja ihailin Tre Cimeä vielä kirkkaammassa auringossakin. Toisena päivänä alkumatka kuljetaan Tre Cimen juurella, ensin sen vasemmalle puolelle ja sitten takapuolta pitkin kohti Rifugio Auronzoa. Cimen kylkipolkua kavutessa viereisillä kalliolla näkyi joitakin muurahaismaisia kettingissä hirvittävän ylhäällä jonottajia: via ferratan tykkääjälle tai sietäjälle löytyisi hyviä terasseja myös näiltäkin tonteilta.

Tre Cimen juurella ja takapuolella oli reissun tiheimmät ulkoilijajöötit, ajoittain jopa torikokoushenkisesti porukkaa vaikka eleltiinkin vielä vasta ensimmäistä koronapaussia. Cimen selkäpuolelle pääsee vastakkaiselta puolelta tulemalla Rifugio Auronzon viereen johtavaa autotietä, joten paikka oli luultavasti saapasmaalaisten sulkumatkailussa yhtä kuumaa koronashittiä kuin Nuuksion Haukkalampi.

Auronzon jälkeen reitti lähtee kohti huikeita näköaloja ja jonkin verran arveluttavia kapeita polkuja pudotuksen äärellä. Huimausosuuden nimi on vissiinkin Sentiero Bonacossa, ja se on kuuleman mukaan ihan kuljettavissa jos ei ole hoippuvaista sorttia tai kapea polku kamalien, terävien, jauhavien, mörköjen, 666, hail satan kalkkikivien hampaiden valtavan ja loputtoman putoamisen äärellä ei pelota. Koska en ole ensimmäisen maailmansodan muskettia kantamaan pakotettu alppipaimentolainen käyn vilkaisemassa, hajoan polun leveyteen ja palaan ninjailun estävän painavan rinkkani kanssa kiertoreitille.

Kiertoreitti kulkee siis sieltä Auronzolle menevän autotien puolelta, ja laskeutuu metsikköpolkua alas hyvän matkaa. Metsäpolkuvaiheessa törmäsin pariin puroon/noroon, joista sai hyvää kirkasta vesitäydennystä. Näitä on jotenkin vähänlaisesti, joten kannattanee ottaa aina aamulla parisen litraa majalta. Jonkin ajan päästä alemman reitin puistosta pitää sitten taas lähteä kipuamaan takaisin ylös Fonda Saviolle menevälle reitille siellä turvallisemmalla puolella jyrkännettä. Tämän reitin tunnus on iskostunut päähäni numeroksi 119, saatan jaksaa tarkistaa sen jostain kartasta ja päivittää tätä.

Reitiltä 119 takaisin yläharjulle kammettuani asettelin paikoilleen reissun maabrändialttarin, eli Mamban Pienen Lemmenleikin. Paikka ei ollut varsinainen huippu, mutta eipä yhtyekään.

Reitiltä 119 takaisin yläbaanalle käännyttyä maasto lähtee pian kohti korkeuksia, ja loppumatkasta Fonda-Savion 2300+ metrin sijaintia lähestyessään pääseekin jo ihan rinteiden makuun. Enimmäkseen pätkä herättää vain ihan tyytyväisyyttä.

Aivan lopussa Fonda-Saviolle saapuessa reitti muuttuu semisti labyrinttimäiseksi, enkä ollut aivan varma mikä erilaisista ketjuista, arveluttavista lankkusilloista ja ”eihän turisteille pitäisi tämmöistä olla” -jyrkistä neljällä raajalla kömmittävistä reiteistä pitäisi oikein valita. Siellä ketju- ja siltaosuuden takana se kuitenkin möllöttää, aika hyvin arvattavissa esiin pilkottavista putkista ja muusta roinasta. Ja onpas se myös mainio! Vaikka Locatelli onkin Cimen näköalansa ansiosta aika suvereeni reitin majoituskruunu, Fonda-Savion hauska sijainti huipun juurella kähmii myös kärkisijoja. Myös paikan isäntä oli hauskaa juttuseuraa.

Päivä 3: Rifugio Fratelli Fonda Savio – Forcella del Diavolo – Misurina – Cortina d’Ampezzo

3. päivänä Alta Via 4:ää otin hatkat reitiltä, koska repussa poltteli pian palautettavat vuokrakamat ja seuraavalla etapilla olisi menty sekä vaativalle via ferratalle reitin 4. päivän alussa, sekä myös kohti koronan takia suljettuja majoituspaikkoja. Puolikaspäivästä muodostui hyvinkin simppeli: Fonda-Saviolta ensin reitin mukaisesti Forcella del Diavololle (aika sorainen ja jyrkkä kiipeäminen kapealle satulalle), ja sitten Diavololta laskeutumisen jälkeen solaa pitkin pois reitiltä kohti Misurinaa ja sieltä sitten bussilla Cortina d’Ampezzoon.

Forcella del Diavololta laskeutuu sinne menosuuntaan alas jonkinmoinen jyrkkä seinä, joka on tikkaiden ansiosta aikamoisen iisi. Tikkaissa on jokinlainen sauma tipahtaa (silleen kamalasti), joten jos on turvallisuushenkinen, niissä voi käyttää tikkaiden vieressä kulkevaa via ferrata -vaijeria varmistuksena. Tällä minun versiollani tätä pätkää tämä on ainoa kohta, jossa kamoja tarvitsee edes mahdollisesti, joten jos olet nuori ja notkea sekä liikkeellä vähillä kamoilla (plus vakuutukset kunnossa), tämänkin kohdan voi vetää ilman valjaita. Itse ehkä sijoittaisin sen 30ish euroa ja 1,2 kiloa niihin kamoihin (tai no, sijoitinkin), mutta ymmärrän eri ratkaisut opiskelijabudjetilla ja kuolemattomuusviitalla.

Diavolon jälkeen laskeudutaan solaan, josta itse lähdin alamäkeen kohti Misurinaa. Alta Via 4:n varsinainen reitti jatkaisi ylempänä eli suorempaan eteenpäin kohti Rifugio Col de Vardaa, joka ei olisi ollenkaan huono vaihtoehto sekään. Sieltä pitäisi päästä hissillä takaisin alas kohti Misurinaa, jos seuraavan päivän alussa (Vardaa seuraavan majan jälkeen) tuleva useamman tunnin isompi via ferrata ei maittele. Itsekin olisin varmaan käynyt vielä siellä, ellei vuokrakamojen palautus olisi ollut niskassa, koska Varda on jo eri lähellä Diavoloa.

Misurinaan on Diavolon jälkeen helppo talsinta alamäkeen ja tienvarsia, ja sieltä pääsee sitten taas bussilla takaisin Cortina d’Ampezzoon latailemaan ja suuntaamaan kohti uusia seikkailuja. Huomaatko miten nätti Lapinkävijöiden Hilleberg Akto on? Itse ainakin huomasin.

Päivä 4: Cortina d’Ampezzosta bussilla Carboniniin eli Alta Via 3:n varrelle, siitä sitten Rifugio Vallandrolle

Cortinassa vietin semityyriin mutta mukavan yön pari kilsaa keskustasta etelään sijaitsevassa seudun hintatasoon verrattuna (sisäpedin verran telttapaikasta) suht kohtuullisen kustanteisessa Camping Rochettassa, ympärilläni Helsingin Seudun Lapinkävijöiden vuokravarusteissa tarjolla oleva Hillebergin yhden hengen Akto (parasta). Tämän päivän epistola oli kaupungin ilojen ja uudelle reitille siirtymisen johdosta pykälän lyhyempi, eli lähinnä lyhyehkö lyllerrys Carbonin bussipysäkiltä ylämäkeen Rifugio Vallandrolle. Koska vuorilla ollaan, lyhytkin lyllerrys tarkoitti jokusen tunnin tamppausta ylämäkeen takaisin kohti ylämaita.

Chillimpi etappi tarkoitti tietty myös sitä, että oli aikaa odottaa perhosta sauvalle.

Vallandro oli esimerkillisen hieno alppimaja, ja tarjosi kiitettävän miljöönsä ja keittiönsä lisäksi seuraavana varhaisaamuna priimaa vuorihehkua siellä eilisen tulosuunnalla ja taustavuorilla.

Päivä 5: Rifugio Vallandro – Villabassa (Niederdorf)

Viimeisenä päivänä (eli Alta Via 3:n ensimmäisenä päivänä koska mennään vastavirtaan) tulee vastaan jänskimmät rinteet ja lopussa valtava alamäki, jota laskeutuessa iski mieleen jonkinlainen sääli etappia siihen oikeaan suuntaan kulkevia kohtaan. Paina F kunnioittaaksesi.

Alkupäässä etappia mennään aika leppeillä alppiniityillä, mutta jonkin pätkää etappia edettyään päätyy kulkemaan melkoisen jyrkillä sorarinteillä hädin tuskin kävelylevyistä hiekkauraa, johon joutuu upottamaan kengänreunansa suhteellisen tosi huolellisesti, ettei lähde vyörymään tyystin verille pitkään alamäkeen. Vaikutelma on vähän kuin lumisessa jyrkässä rinteessä, paitsi että tässä olisi pykälän rupisempaa hidastaa vauhtia sauvahalaamalla alla olevaa mäkeä.

Parilla pätkällä saa myös ilon laskeutua päreinä olevia ketjuavusteisia portaita jyrkän kallion kupeessa: normaalilla etapilla nämä olisivat se kuumottava osuus, mutta sorarinteisiin verrattuna ne tuntuvat horrorin sijaan jonkinlaisilta antikliimakseilta. Toki niissäkin voisi teloa itsensä, mutta mahdollisuus hallitsemattomaan lipsahdukseen on monta pykälää kauempana kuin soramontussa. Jossain kohtaa reittiä ollaan aika lähellä Lago di Dobbiacon leirintäaluetta, joten sinnekin voisi evakuoida jos hotsii huijata, mutta sen risteykseen päästyä isoin osa kauhuista on jo ohi. Muistaakseni.

Kauhun ja Milka-mainoksesta revittyjen alppiniittyjen vaihtelu jatkuu leijonanosan reitin alkupuoliskosta, ellei ylikin. Vähitellen aletaan kammeta jatkuvasti alamäkeen, ja sitä piisaakin sitten jyrkästi ja kauan. Jos Alta Via 3:lle lähtee oikeasta suunnasta eli Villabassasta aloittaen, on hyvä valmistautua aika hapokkaaseen ensimmäiseen päivään. Välissä on tosin maja.

Alaspäin kulkiessa matalampien seutujen metsäpolkujen lähestyminen ei kuitenkaan tunnu niin juurikaan keuhkoissa tai hanurissa, ja vähitellen edessä alkaakin häämöttää maali Villabassassa. Kaunista korkean seudun peltomaisemaa ja vähitellen tihenevää rakennusta, ja sitten ollaankin turistiystävällisen kylä/kaupungin laidalla maalissa proseccon lähellä. Jopa koronan aikaan leirintäalue eli Camping Olympia oli täyteen buukattu, mutta onneksi lähistöltä Pension Klarasta löytyi kohtuuhintainen huone, josta kelpasi katsella parvekkeelta myrskyn runtelua. Suositus myös lähteiselle Bar Irmalle sekä nimen, sijainnin että terassin puolesta. Disclaimer alla olevista: Molo Pub on Cortinassa ja tuo linna on siinä tien varressa ennen Dobbiacoa.

Villabassasta on sitten helppo muutaman kilometrin matka Dobbiacoon joko julkisilla tai talsien. Dobbiacosta sitten taas bussi Cortinaan, Cortinasta isompaan kylään ja sieltä sitten kohti ääretöntä ja sen yli. Alta Via -reitit ovat todella kätevästi kaikki tässä näillä holleilla, joten tänne pitänee piipahtaa uudestaan kokeilemaan enemmälti valjaita tai vielä kuuluisampia majoja. Maksa se ekstrakymppi, kannattaa!

Lopuksi tai aluksi on hyvä käydä myös Venetsiassa, se on siinä vähän matkaa alamäkeen kunnes hukkuu tai joku varastaa tolpat.