Vantaanjoki osa 5: Tapolansilta – Vantaankoski – Haltiala (11/2024)

Valmista pukkaa 🥳 Vuoden 2024 marraskuun toisena viikonloppuna oli vielä vähän kesää jäljellä, joten ennätin kuin ennätinkin puskea Vantaanjoen viimeisen puuttuneen pätkän Tapolansillalta (Kivistön nurkilta) Haltialan tilalle, jotakuinkin parikymmentä kilometriä. Viimeinen etappi oli jokisaagan käyntikerroista myöhäisin, ja sen huomasi mm. ruskan ja lämmön puutteesta: olipa jokeen ilmestynyt jostain vettäkin, joka pääsi pykälän jopa yllättämäänkin lopun koskiosuuksissa. Wanha Pehtoori oli edelleen auki ja karvaiset lehmät pellolla, joten ainakin tällainen ilmastonmuutosmarraskuu on hyvinkin vielä melontakautta vaikka vuoden harmainta jo pukkaakin.

Joki oli koskia lukuunottamatta tällä pätkällä hyvää esteetöntä baanaa, eli meininki vaihteli helpon&mukavan (tai jopa semitylsähkön) pelto- ja puistojoen sekä tyrskyvän jänskän välillä. Isommat laskettavat koskiherkut osuvat etapin loppuun viimeisille kilsoille ennen Haltialaa. Kuninkaantammen mutkasta alkava muutaman kilometrin loppusuora Haltialan tilalle tarjoaa vaikka mitä temppurataa: 2 pohjapatoa yli/ohi kammettavaksi sekä 3 koskea (Pitkäkoski, Niskalankoski ja Ruutinkoski), joissa on tilaisuus ihan vauhtiinkin.

Alla olevassa kartassa on monta varoituskolmiota: ainakin Vantaankoski kannattaa/pitää kiertää ellei ole joku umpipaatunut kuohupetteri sopivilla kamoilla, ja Haltialan suoran viimeisessä sekä isoimmassa möyhyssä Ruutinkoskessakin on ihan hyvä sauma ainakin kastua vaikka kiveä ei löytäisikään. Packraftaajat tosin näyttivät tykkäävän niin että ramppasivat siinä ainakin kolmesti, mutta niillä olikin kelluvammat paatit sekä kuivapuvut ja kypärät. Kelluvalla kuksalla, kerrastolla ja sandaaleilla ei viitsinyt kokeilla kun Pitkäkoskessakin tuli jo akvaariollinen vettä syliin.

Koska päivää oli jo keretty lyhentää tunnilla, herätyskello pirisi kuudelta. Harvemmin on tullut suoriuduttua joenrantaan kahdeksaksi, mutta lyhyen päivän valoisan ajan loppumisen pelossa hamusin Tapolansillan alle starttaamaan jo aamurähmissä. Onneksi bussi Kivistön asemalta tiputtaa vain jokusen sadan metrin päähän joesta Petaksen pysäkille, joten aikaiseen starttiin ennättäminen ei ollut tyystin kiven takana.

Hetikohta sillan alta liikahtamisen jälkeen saavutaan Königstedtin kartanolle, jonka rantatörmällä oleva kyltti kieltää valtioneuvoston alueella kekkaloinnin. Onneksi vedessä ei ollut poijuja tai miinoja, eikä Königstedtinkoskikaan ollut nopeaa virtausta kummempi keikuttaja.

Pian Königstedtinkosken jälkeen vastaan tulee Riipiläntien silta sekä sen alla puskeva Katriinankoski, joka oli huomattavasti Königstedtiä reippaampi ränni. Joen oikeasta laidasta löytyi pienemmän liukumäen haara kosken laskeutumiseen, mikä oli ihan mainiota koska keskellä menevä aaltotuubi näytti melkoisen reippaalta. Oikean reunan livahdus ohitti suht täysin keskellä röyhyävän pitemmän aallokon suvannon puolelta, jonne pääsi turvaan heti alun miniportaan jälkeen.

Tyystin kesävedellä Katriinankosken oikean reunan vaihtoehto saattaa hyvinkin olla vedetön, ainakin täällä näkyvän kuvan perusteella. Jos alla olevaa googlen satelliittikuvaa katsoo vähän sillä silmällä, vesi näyttää siinäkin kovin graniitinväriseltä siinä oikealla laidalla.

Avisuoran jokioppaasta löytyy kuvat sekä Königstedtinkoskesta että Katriinankoskesta kesäasussa. Vettä oli tällä marraskuun visiitillä reilusti kuvissa näkyvää kesämoodia enemmän: Königstedtin kivet olivat tyystin peitossa ja Katriinan aallot reippasti isommat.

Katriinankosken möhinän jälkeen loppumatka Vantaankoskelle asti oli rauhallista, leveää ja helppoa jokibaanaa peltojen ja kovin lehdettömän (spookyn) rantapöpelikön äärellä.

Matkalta löytyi silmänruoaksi mm. pari hienointa mörkömajaa pitkään aikaan, hobittisauna sekä valkokankkuinen peura.

Sandaalit toimivat marraskuussa edelleen yllättävän hyvin melontatossuina.

Vaikka en ollut pitänyt kovinkaan kummoista kiirettä (parikin tupakkataukoa ja melko sakeaa turismia kameran kanssa), Vantaankoskelle ehtimiseen kului vain vajaa 2 tuntia. Kiireen tuntu alkoi helpottaa ja mätystelin hyvinkin rauhallisen kolmioleivän ja retkikahvin veneennostopaikalla, jonka jälkeen aloin polttaa holtittomasti filmiä Vantaankoskeen.

Maihinnousupaikalta pääsee hyvää polkua näppärästi Kehä 3:n sillan alitse ihan joen viertä, ja kanniskelun ohella voi ihmetellä kosken nähtävyyksiä (sekä tuoretta 2021-mallista tuksua).

Viilatehtaan parkkiksen läpi ja sitten alas puistoon joen mutkaan suvannompaan, josta startti kohti loppusuoraa Haltialalle: tällä pätkällä sitä koskea sitten vasta tuleekin vastaan ja housuille.

Heti Viilatehtaan mutkasta starttaamisen jälkeen tulee hitusen virtaavampi pätkä, mutta se onkin tämän loppupuoliskon ainut vauhdinhurma ennen Vetokankaan uimapaikan ohittamista. Sen jälkeen sitten käännytään Kuninkaantammen mutkasta Haltialaan päättyvälle Tosi Monen Kosken (Sekä Kahden Pohjapadon) suoralle.

Kuninkaantammen mutkan jälkeen saavutaan ensimmäiselle kikkailupisteelle, Silvolantien sillalle ja sen kupeessa olevalle vedenottamolle.

Itse en huomannut sillan alla oikeastaan minkäänlaista kynnystä, vaan imeydyin siitä suoraan Pitkäkosken pitkään koskeiluun: virtaus alkoi heti sillan alla ja sitä piisasikin sitten seuraavan kilometrin verran. Kesäisemmällä vedenkorkeudella sillan kohdalla on kuitenkin pohjapato (katso vaikka googlen satellitista tai tästä videosta), joka saattaa vaatia jonkinlaista askartelua.

Pitkäkoskesta minulla ei ole kuvia tai videoita, koska kännykkä oli taskussa ja meloja lievän jännän äärellä. Vauhti ja aallokko yltyi ihan reippaaksi, ja vaikka touhu pysyikin vielä muuten ihan ookoo hyppysissä, tuksun avoinainen koppa hörppäili vettä aika reippaasti pomputtelussa. Koska koskea oli aika pitkä pätkä, vettäkin ehti tulla hörpittyä useampaan otteeseen. Ulkoilupolun näköalatasanteilta näytettiin peukkuakin. Kun kosken loppupäässä rannalla pilkotti lupaava noususpotti, räpistelin sinne kovin vauhdikkaasti.

Koski oli sen verran epäilyttävä ja housut sen verran märät, että päätin lähteä lompsimaan luontopolkua eteenpäin etsimään rauhallisempaa baanaa. En päässyt juuri paria porrasta pidemmälle, kun aiemmin rannalta peukkua heiluttanut pariskunta saavutti minut ja aloimme jutustaa siitä mikäs burrito se siinä olalla heiluu ja mitä joen varrelta vielä löytyy. Melontaa harrastavat samarialaiset olisivat tarjonneet autokyydin sivistykseenkin, mutta huijaaminen ei ihan vielä houkuttanut.

Vinkit olivat sen sijaan tervetulleita: neuvoista selkeni että olinkin jo aika lailla Pitkäkosken lopussa, joten paras vaihtoehto jatkamiselle oli palata rantaan ja meloa etiäpäin. Edessä olisi vielä yksi pohjapato ja kaksi koskea, eli Niskalankoski ja Ruutinkoski. Pohjapato oli tässäkin kohtaa niin veden alla että näin siitä vain pari periskoopin nyppylää ja virtauksen, mutta Niskalankosken sentään huomasi jo matkan päästä. Näytti olevan valkoista niin kampesin oikeaan laitaan törmälle kohti rantakierrosta.

Huijausrantsussa ihmetellessäni ylävirralta saapui kaksi packraftaajaa, jotka jatkoivat suht huolettomasti Niskalankosken läpi. Eivät näyttäneet uppoavan ja rannan puolelta katsottuna tyrskytkään eivät olleet kovin kummoiset, mutta siltikään ei enää hotsinut lähteä änkeytymään ryteikön läpi takaisin rantaan kun peltopolkukin kulki mainiosti jalan alla.

Pellonreunaa pitkin pääsi Ruutinkosken alkuun saakka, ja siinä olisi ollut ihan mainio veteenkampeamislänttikin. Siinä pähkiessäni kohtasin takaisin ylävirtaan maata pitkin ehtineen packraftaajan. joka arveli että jos en laskenut Niskalankoskea niin ei varmaan kannata Ruutinkoskeakaan kokeilla. Jo Pitkäkoskenkin pomppurata oli läiskinyt sen verran vettä kyytiin, että arvailin paremmaksi ideaksi skippailla myös tämän viimeisen tilaisuuden moikata Ahtia ja jatkoin Ruutinkosken puistopolkua pitkin eteenpäin.

Puistopätkän jälkeen Ruutinkosken lopussa on rantautumispaikka, jossa yhytin taas packraftistit. He olivat lähdössä taas yläjuoksulle jo kolmatta laskua varten, joten jäin rantakivelle kärkkymään videota. Kosken lopun tyrskyjä katsellessa olin ihan tyytyväinen päätökseen skipata tämä laskettelu.

Jonkin tovin päästä alan naiset ilmaantuivat, ja pääsin vakoilemaan kosken pompintaa veden paremmalta puolen. Pitääpäs ehkä palata kuivemmalla ja lämpimämmällä kelillä ihmettelemään näitä osuuksia uudemman kerran, kuivapukuun ei ihan vielä veny. Virta vaikuttaa suht vuolaalta kesämmälläkin ainakin tässä Kaartjoelta tutun hepun videossa.

Packraft-esityksen jälkeen ei enää ollutkaan jäljellä kovin pitkää peltomelontaa Haltialan tilalle, jossa pääsi lämmittelemään Wanhan Pehtoorin sisuksiin villasukat jalassa ja urheilujuoma kourassa. Tuoppi oli vallan ansaittu, sillä nyt se joki olisi vähän niin kuin kasassa kolmen vuoden ja kolmen veneen jälkeen. Kippis Vantaanjoelle, kohti seuraavaa ränniä!