Käynnistelin viime syksynä kauden päätösmelonnalla Vantaanjoen läpikäymisen pohjoispäädystä, eli melottiin ensimmäiset ~15 km Riihimäeltä Kytäjä-Usmin ulkoilualueen tasalle. Sen sijaan että olisin jatkanut siitä sitten seuraavan suunnitellun pätkän eli Kytäjä-Usmilta Nukarinkoskelle, päädyinkin hyppäämään suoraan toiseen päätyyn eli Vantaanjoen eteläiseen loppupätkään. Syynä tähän oli Kaljakellunta, vuodesta 1997 asti järjestetty vuosittainen höpsöttely jossa valutaan Vantaanjokea alavirtaan suunnilleen Heurekalta tai Tammistosta suunnilleen Pikkukoskelle. Kellumisvälineet ovat mitä sattuu, aina kahdenkympin markettikumiveneistä ja uimarenkaista melko valtaviin puisiin lauttoihin (laitureihin?), joissa on kyydissä esim. grilli ja huonoa musiikkia. Touhu oli vielä kokeilematta, joten nyt se oli mentävä kun päivä koitti vaikka joen kulkemis- ja kirjaamisjärjestys meneekin väärin.
Lähtö on jonkun perinteen mukaan vuorovuosittain joko Heurekan puiston rannasta tai sitten Tammistosta siitä kohtaa, jossa Keravanjoki liittyy Vantaanjokeen (esim. Niemitie 13, bussipysäkki on ihan vieressä). Tänä vuonna oli Tammiston vuoro. Tammiston lähtöpaikalta on matkaa kellunnan maaliin Pikkukosken uimarannalle noin 5 km. Itse liimasin tähän päälle myös jatkon kilometrin verran edemmäksi Vanhankaupunginkoskelle, jossa Vantaanjoki laskee padon läpi mereen eli loppuu. Eikä siinä vielä kaikki! Merelle päästyä (pato pitää kiertää) on enää pari-kolme kilometriä rantaviivaa uudelle Sompasaunalle, josta on sitten lyhyt lähestyminen vettä ja katua pitkin Kalasataman metroon. Metro taas vie kovin helposti Vuosaareen, jonka edustalta on vajaa 3 kilsan helppo melonta rantoja nuollen Kalliosaareen grillaamaan. Yhteensä melottavaa tuli siis joku ~12 km, plus hitunen kantoa Kalasatamassa ja Vuosaaressa.
Kaljakellunnan alku oli vähemmän lupaava, kun onnistuin lompsauttamaan tuksusta toisen kyljen molemmat salvat auki veteen penkalta paukutellessa. Huoltotauko vaadittiin siis heti 100 metrin jälkeen, mutta onneksi uusintayrityksellä lukituilla klipseillä matka alkoi taas taittua totutun smöötisti. Lähdin liikkeelle vähän puolenpäivän jälkeen, jolloin joki oli jopa hämmentävän väljä. Lähtöpaikalla oli kelpo ruuhka, mutta vesille päästyään kellujat olivat jakautuneet pitemmälle matkalle eikä koko joen tukkivaa sumaa tullut vastaan missään välissä. Hesarissa raporteerattiinkin että tämän vuoden mellakka oli melko rauhallinen.
Koska tarkoituksena oli ehtiä vielä saunomaan ja sieltä itäkaupungin edustan saareen yöksi, läpsyttelin kellujien ohi ja ympäri melko pikaisesti. Tämä pätkä Vantaanjokea on aurinkoisella kesäkelillä melkoisen vehreä ja mainion näköinen.
Aiemmin olin melonut tämän osuuden syksyllä, jolloin puiden välistä bongasi loppupuolella menosuuntaan oikealla rannalla sijaitsevan eri kiinnostavan näköisen risumajan: nyt kesäasun puut peittivät sen näkyvistä, eikä röllimajalla tullut käytyä tälläkään ohituksella. Majan missatessaankin tällä pätkällä riittää ihasteltavaksi melko monia siltoja, joille oli kerääntynyt myös kelluntaa ihmettelevää yleisöä moikkailemaan.
Vähän ennen Pikkukoskea niskaan ponnahti nopeasti ilmaantunut reipas sade, jota pakoon punkesin Lahdenväylän alle. Puhallettavissa uima-altaissa taaempana reitillä ilman airoa kelluvillekin muistin lähettää thoughts&prayers. Tässä vaiheessa joki alkoikin jo lähestyä loppuaan, eli Vanhankaupunginkosken patoa. Padon ohi pääsee ainakin niin, että valitsee vasemmanpuoleisen haaran siinä kohtaa, kun joki haarautuu lähellä patoa. Sillä puolella on kajakkilaituri juurikin siinä vaiheessa kun virtaus alkaa nopeutua: pidemmälle en ole koittanut mennä, ja homma meneekin vauhdikkaammaksi aika lailla heti laiturin jälkeen.
Kajakkilaiturilta on melko lyhyt kantomatka padon ohi vasemman kautta, ja sopiva hiekkarantainen vesillelaskupaikka löytyy helposti puistosta tyvenen puolelle päästyä.
Tässä vaiheessa pitäisi juhlistaa Vantaanjoen loppuun pääsyä, mutta koska melottu matka oli vain kuutisen kilometriä, tunnemyrsky ei ollut aivan valtava. Skumpan poksauttamisen sijaan jatkoin matkaa meren puolelle, jossa rantaviivaa reippaat pari kilsaa melottuaan pääsee Sompasaunan uuteen sijaintiin. Uusi lokaatio onkin erinomainen: siellä on nyt puita ja kaikkea, ja jopa hiekkarannan pätkä, johon pääsee rantautumaan helposti. Kalasataman tornien lähestyminen on mukava horisontintäyte puiston rantaa pitkin läpystellessä.
Uusi Sompasauna oli entistäkin hienompi, vilkkaampi ja laajempi, ja suunnilleen kaikki baabelin kielet piipahtivat korvassa pikaisellakin visiitillä. Kaikki palkinnot ja apurahat näille heti&nyt.
Sompasaunalta lähdettyä pääsi pian kunnolla urbaanimelonnan makuun. Tornitalot tulivat ihan iholle, ja kiviportaille rantautumaan pääsi livahtamaan rakennuskanjonin kautta.
Belsebuubin sokkelo-ostarin läpi Kalasataman metroon selvittyä matka jatkui Vuosaareen, josta olin bongannut sopivan lähellä maankappaleita sijaitsevan leirisaaren nimeltä Kalliosaari. Siirtymä Vuosaaren metroasemalta meren äärelle ei ole mitenkään hoocee, ja pian olinkin taas koonnut tuksun ja satama-altaassa matkalla kohti ääretöntä sekä sen yli.
Vesimatka Kalliosaareen on mahdollista taittaa hyvinkin lähellä rantaa, joten tyrskyjen ei pitäisi juuri muodostua ongelmaksi. Vajaan 3 kilsan pituinen reitti rapsittuna alla.
Kalliosaaresta löytyy 2 loistavaa keittokatosta, joita tosin erottaa liukkaalla kelillä melkoisen hasardi kalliomäki. Molempien keittokatosten edustalla on hyvin rantautumiseen passaava ranta, ja saarelta löytyy myös huussia sekä sulan veden aikaan puuhuolto.
Viikonloppuna saarella vieraillessaan on todennäköisesti peliliike tähdätä siihen eteläisempään eli sisempään niistä kahdesta keittokatoksesta. Heinäkuun viimeisenä viikonloppuna lähes kaikilta suunnilta kantautui vetten yli urpodisko, mutta kaupungista kauempana sijaitsevalla nuotiolla sen ja ”sivistyksen” välissä ollut kalliomäki blokkasi onneksi ison osan tuubasta. Loistava ja yllättävän rauhallinenkin (ihmisten määrän suhteen siis) leiriytymispaikka siltikin.
Näin on siis Vantaanjoki saatu melottua päädystä päätyyn! Tosin tässä kohtaa kirjaamista melottuna on vasta siis ne päädyt. Tarkoitus olisi päästä takaisin kuriin ja järjestykseen eli täyttämään niitä välissä sijaitseviakin valkoisia aukkoja tässä vielä näillä sulilla. Nukarinkoski here I come.
Patikkamuistio 