Hebridean Way (Skotlanti 7/2022)

Mikä:

Hebridean Wayn kävelyversio kulkee melkoisen pitkän matkan Skotlannin Ulko-Hebridien saarten läpi: patikoitavaa kertyy peräti 250 kilsaa etelän Vatersaystä saariryppään pääkaupunkiin Stornowayhin (Lewisin saarella pohjoispäädyssä), ja siihen voisi vielä liimata päälle parin päivän jatkon aivan Ulko-Hebridien viimeiseen pohjoisimpaan kärkeen Butt of Lewisiin. Hehe butt, meinasin kyllä mutta sitten lopussa ei enää jaksanutkaan 😀 Jos on liikenteessä fillarilla (reitistä on siis myös pyöräilyversio, jolla pysytään enemmän siellä päällysteen puolella), niin silloin maali on juurikin tuolla Lewisin buttissa.

Mutta millainen se sitten on kävellä? Melkoisen hämmentävä. Noin puolet ajasta rymytään hyvinkin syrjäisillä nummilla ja soilla, mutta sitten taas palataan asfalttitielle. Touhusta jää jotenkin sellainen vaikutelma että siinä on parsittu yhteen lyhyempiä luontoreittejä, joiden väliset matkat talsitaan lähinnä päällystettyjä teitä pitkin. Reitti on kyllä ohjattu kulkemaan tieosuuksilla ollessaan noin 95-prosenttisesti pienemmillä (yksikaistaisilla) ja vähemmällä käytöllä olevilla vanhoilla teillä, mikä tarkoittaa näin kaukana meren hanurissa ollessa ehkä noin yhtä-kahta autoa tunnissa, jos sitäkään. Luvassa on märkiä sukkia nummiosuuksilta ja sitten rakkoja märistä jaloista asfaltilla, toisaalta taas huikeaa Karibialta näyttävää hiekkarantaa, tuulista periskottilaiselta maittavaa suo/nummea ja harvinaisen hiljaisia kyliä ja syrjäteitä (ainakin vuonna 2022 koronan jälkilöylyissä). Lauttoja ja pengerteitäkin pääsi ihmettelemään kiitettävän usein. Aika usein ellei lähes aina etappi päättyy jonkinlaiseen sivistykseen, tai vähintäänkin olkikattoiseen hostelliin keskellä ei-mitään. Vähän kuin skotlantilainen camino?

Reitti:

Alla olevassa kartassa on listattu yöpymispaikat, joita käytettiin 13 päivän reissun aikana. Niitä on enemmän kuin reissun opaskirjan mukaisia etappeja, koska kerran-pari tuli pidettyä breikkiä jo matkan varrella koska kengät oli märät ja ahdisti. Erityisesti se yksi stoppi golfkentän laidalla ei ole virallinen etappi, ja olen pahoillani siitä että kakkasin hiekkaesteeseen. Täältä löytyy myös reittikartta googleversiona reitin kotisivuilta ellei ehdi kadota tai siirtyä.

Miten sinne pääsee:

Saarille on hirmuisan monta lautta-enteriä, esim. eteläpääty Barrassa (Castlebay), keskikohta Lochmaddyssä tai Tarbertissa, ja pohjoisessa Stornoway. Jos reitin haluaa kulkea oikeasti alusta loppuun etelästä pohjoiseen, toimivin aloitussatama on Barran Castlebay, jonne pitäisi kulkea lautta ainakin Obanista. Lauttoja hoitelee firma nimeltä Caledonian MacBrayne eli CalMac, joka pyörittää myös saarien välisiä pienempiä ylityksiä.

Lauttayhteyksissä on kuitenkin se ongelma, että niitä käyttääkseen pitää etsiytyä sinne vastakkaiseen satamaan itäpuolelle välissä olevaa vettä, ja ne satamat (esim. Oban, Mallaig, Uig tai Ullapool) eivät taas sitten ole juuri siinä lentokenttäkaupungin kohdalla ja reitti olisi vieläpä tarkoitus aloittaa sieltä eteläpäädystä.

Vaan ei hätää: eteläpäätyyn saaria eli Barraan pääsee lentämään Glasgow’sta mainiolla pienellä prutkuttimella, tai sitten myös muutamaa päiväetappia pohjoisemmaksi reitin varteen Ballivanichiin. Ainakin vuonna 2022 Loganair lensi Glasgow’n kentältä Barraan noin tunnissa, ja jestas että onpas komea reitti. Ballivanichin kenttäkään ei näyttänyt kovin massiiviselta, mutta ainoastaan Barrassa se pieni lentokoneen ritsku laskeutuu hiekkarannalle.

Ainoa miinus Barraan lentämisessä on se, että sinne päädyttyään on vielä useamman kilometrin päässä reitin alkupisteestä sen ihan eteläkärjessä eli Vatersayssä. Tämän voi ratkaista mm. joko odottamalla kerran viikossa tai kuussa kulkevaa bussia, taksilla, liftillä tai sitten skippaamalla Vatersayn ja talsimalla Barran kentältä muutaman kilsan pohjoiseen kohti lauttaa seuraavalle saarelle. Mikä ei kannata! Vatersay-Barra on kuulemma erityisen nätti (mutta myös raskas) osa reittiä, ja olisihan se hieno aloittaa matka olemalla huijaamatta. Ehkä paras kombo olisi lentää Barraan simpukkakiitorataa ihmettelemään ja sitten taksitella Castlebay/Vatersay-tienoille yöksi ennen aloitusta sieltä oikealta starttiviivalta Vatersaystä. Castlebaystä pitäisi löytyä jonkinlaista ostosmahdollisuuttakin, muualta Barrassa heikommin.

Vaikeusaste:

Reitille ei osu mitään kovin valtavia nousuja tai laskuja, mutta niiden tuuraajina ovat vuorottelevat nummisuot ja asfalttitiet sekä tietty vähän vihamielinen keli. Jos ei ole erittäin näppärä kenkäjeesus, rakkoihin lienee syytä varautua: välillä kengät kastuvat suonsilmissä pomppiessa ja sitten välillä taas etsiydytään seuraavalle nummelle eli suolle päällystettyä syrjätietä pitkin. Maaliin päästyä huomasi kyllä kävelleensä sen reilun tusinan päivää. Ei revi keuhkoja pihalle ylämäissä, mutta kuluttaa se silti kun holotnaa ja rakottaa 250 kilsaa.

Milloin sinne kannattaa mennä:

Yllättäen heinäkuussa kannatti :O Tähän aikaan olisi kai pitänyt olla huonolla/normaalilla tuurilla paikallisia öttiäisiä eli midgejä niin että ahdistaa, mutta eipäs vaan ollutkaan. Sen ainoan kerran kun tuli edes pari puremaa, olin jo maalissa Stornowayn puistossa metsän siimeksessä istumassa, mutta sellaisia siimeksiä ei juurikaan ollut itse reitin varrella. Tuulta sen sijaan piisasi, ja se piti mustat paholaismäkäraispilvet poissa niskasta koko kävelyn ajan. Myös toukokuusta on kuulunut jonkinlaisia suosituksia, tai sitten syyskuusta: keli saattaisi olla kuivempaa mutta silti suht lämmintä (ei siis absoluuttisesti kuivaa tai lämmintä, mutta verraten), ja kesä-elokuun ötökkäsesonki vasta edessä tai jo takana. Männävuosina Skye Traililla naapurisaarella käydessä syyskuu ei kyllä ollut kuivempi, mutta silloinkaan ei ollut ötököitä. Ehkä kolmas kerta vielä joskus sanoo toden ja pääsee raapimaan. Jotkut sanoo että ei niitä saarilla edes ole koska tuulee, toisaalta taas jotkut toiset sanoo ihan muuta, kuten myös google. Koita ite ja ota varuiksi offia.

Alta vissiin kuulee jotain tuulen huminaa videolta (ei silti niin synkkä kuin Skyen kettumäki):

Lämpötilan puolesta heinäkuukaan ei ollut varsinaisesti trooppista, vaikka rannat siltä näyttivätkin. Viimeistään illalla ja aika usein päivälläkin pipo hakeutui päähän, ja ulkona leiriytyessä kesäfiilis oli aika suomalainen. Blåsista ja vettä on varmaankin turvallista odottaa myös ”hellesesonkina”, ainakin me löydettiin molempia. Se semmoinen ihana säkkipillikeli mitä odottaisikin siis.

Opas ja kartat:

Hebridean Wayn kotisivujen kautta saa tilattua erinomaista opasta, jossa on mukana hyvinkin riittävät karttasivut kustakin etapista. Kierresidottu vihko on just passeli siihen, että sitä voi jemmata taskussa auki kunkin päivän karttasivun kohdalla ja kaivella aina ulos pikaiseen vilkaisuun. Myös Ciceronelta löytyy opas reitille eikä sekään ole lainkaan huono. Itse ostin molemmat, ja kummallekin tuli kyllä käyttöä. Jos haluaa pärjätä vain yhdellä printillä ja vähempikin taustafiilistely riittää, niin sitten varmaankin pelkkä Hebridean Wayn oma vihko on tarpeeksi (tosin jotkut sen infot olivat jo ehtineet maatua esim. koronan sulkemien kahviloiden osalta). Opasteet ovat myös melkeinpä aina just kohdillaan.

Vesi, ruoka, wifi jne. herkut:

Aina välillä (aika tiheään) mennään kaupallisten kylien tms. läpi, joten melkein aina täydennyksiä on tarjolla ainakin voileivän tai kakun muodossa. Yhdeksi kompastuskiveksi uhkasi muodostua retkikaasu: koska sen saatavuudesta ei ollut kovin kummoisia takuita, roudasin sitä pari törpöllistä heti ensimmäisestä paikasta josta sitä sain käsiini (eli Eriskayn kyläkaupasta, erinomainen, lähellä Am Politician -pubia oman ensimmäisen päiväni lopussa tai oikein kävellyn reitin 2. päivän alussa). Jos reitin aloittaisi Castlebaystä kuten kunnon ihminen, olettaisin että sieltäkin saisi. Suht aina parin tai ainakin muutaman päivän välein kuitenkin osuu johonkin keskukseen, jossa on ainakin joku kauppa. Lopussa tosin kiduttiin Tarbertin ja Stornowayn välillä 3 päivää kylä-aavikossa löytämättä ensimmäistäkään kakkua, kaupasta puhumattakaan.

Hauska Anekdootti (TM) virkistää aina kerrontaa: törmäsin alkupäivinä kahteen ranskalaiseen tyttöön, jotka olivat kiertäneet kaasun lennolla kuljettamisen kiellon ottamalla mukaan risukeittimen. Ratkaisussa oli se miinus, että saarilla ei monestikaan ole puita hollilla esim. päiväkausiin, eivätkä ne muutkaan varvut tai sammaleet/merilevät/turpeet ole kovin kuivia.

Wifistä ei yleensä jäänyt mieleen harmitusta: joissain paikoissa netti oli todella pätkivä, mutta ainakin jonkun whatsappin sai lähetettyä nummelta kotiin äidille että elossa ollaan, kun tarpeeksi heilutti kapulaa kohti solaa ja loitsusi. Wifiä siis ei monesti ollut tarjolla, mutta mobiilidataa sai hikiseen useimmiten tiristettyä, tai ainakin tekstarin. Muistaakseni se ei ollut paholaisen kallis täälläkään vaikka ei EU:ssa (enää/vielä) sijaittukaan.

Majoitukset ja hinnat:

Nämä pitää mainita ihan erikseen, koska reitin varrella on 3 maailman parasta pysähtymispaikkaa, eli Gatliffin hostellit Howmoressa, Bernerayssä ja Rhenigidalessa. Jos haluaa majoittua halvalla (20 puntaa vuonna -22) perinteisessä olkikattoisessa rakennuksessa ja vaikka pelata monopolia belgialaisen pyöräilijän ja newcastlelaisten ulkomuseon hoitajien kanssa niin sinne. Gatliffit olivat niin hyviä, että kirjoitin siitä erillisen postauksen. Mutta ei siinä kaikki! Skotlannissa on kamalasta emo-Britanniasta poiketen jonkinlainen jokaisenoikeus, ja teltan voi tuupata vähän sinne ja tänne tyystin maksutta. Sheriffi ei tullut ahdistamaan, koisasipa sitten pengertien viereisellä rannalla, nummella tai golfkentän (jonka häpäisin) laitamilla. Kertaalleen yövyttiin jopa ihan hotelli-hotellissakin Lochmaddyssä, jossa huoneelle aamiaisella tuli hintaa muistaakseni 70-80 puntaa per naama.

Useammat ilmaiset tai halvat yöt tasoittivat kämppäkulujen keskiarvon kuitenkin aikas passeliksi. Stornowayn leirintäalue taisi olla jotain +- 15 puntaa per yö, eli ei paha sekään. Ruoka ja juoma olivat aika perusmeininkiä, tuopillinen jotain 4 punnan tienoita. Ainakaan mikään kovin Islannin mallinen saarilisä hinnoissa ei jäänyt kaihertamaan mieltä, saarten väliset yhteyslautatkin olivat suht HSL-hintaisia pitemmilläkin ylityksillä.

Päivä 1: Lento Barraan ja Eriskayn pengertien biitsille telttaan

Menoksi! Loganairin portti on aikas pieni ja jossain todella syvällä Glasgow’n lentokentän uumenissa, mutta löytyy kuitenkin. Kone herättää tavallaan luottamusta, koska kipparit näkee koko ajan edessään: välissä ei ole ovia tai verhoja, vaan kaikki ollaan samassa veneessä. Lentävä vene laskeutuu plusmiinus tunnin jälkeen onnellisesti Barran ”kentälle”, eli ilmeisesti maailman ainoalle vakituisesti liikennöidylle vuorovesikiitoradalle. Sitten mennään kohti lentokenttämuodollisuuksia, eli ottamaan ruumarinkka bussikatoksesta ja poistumaan terminaalialueelta lompsimalla nurkan taakse.

Heti Barran kentän kupeessa on upeeta.

Kamppailen hetken valintojen kanssa. Jos reitin haluaisi kävellä kokonaan, Barran kentältä pitäisi etsiytyä kovin monta kilometriä etelään saaren vastakkaiseen päätyyn Vatersayhyn. Kävelin ensin saaren pohjoiskärkeen lauttasatamaan miettimään asiaa, ja siellä miettiessäni totean, että bussi etelään on jonkinlainen taruolento, kun taas lautta seuraavalle saarelle eli Eriskayhyn lähtee jopa ihan just parin tunnin päästä ja asemalta saa kakkuakin. Päätän voittaa reissuaikataulussa päivän verran ja huijata heti alussa. Tästä aion syyttää Villeä, joka on laskeutumassa parin päivän päästä vähän pohjoisempaan reitille Benbeculaan, jossa kohtaamme, ja jonne pitäisi ehtiä. Itsehän olisin toki halunnut palavasti kävellä 20 km taaksepäin ja huomenna saman reitin takaisin mäen yli.

Eli siis, lautta ja Eriskayhyn.

Eriskayn puolelle päästyä vastassa on eri pittoreski pikkukylä. Sen läpi pääväylää tarpoessaan törmää aika todennäköisesti Am Politician -nimiseen pubiin, jossa pysähtyminen on hyvä valinta. Sisällä päädyin höpöttelemään useampaakin tuoppia ehdottelevien paikallisten kanssa sekä tutustuin toiseen retkituristiin: fillari-Mark oli liikkeellä tositarkoituksella kiertämässä kaikkia lämpimien tuoppien tienoiden karttoja (kirjakin ehti jo tulla ulos). Am Politicianissa on myös mahdollista ihmetellä pubille nimen ja seudulle melkoisen legendan antaneen laivan jäämistöä pyssyistä miekkoihin ja puteleihin.

Pubissa sain kuitenkin vihiä siitäkin, että lähistöltä löytyy kyläkauppa, josta on mahdollista saada myyttistä retkikaasua, ja että se on enää vartin auki. Shoppailemaan juosten siis, ja sitten Eriskayn pohjoispäädyn pengertien hiekkarannalle telttailemaan ja nauttimaan pari kappaletta naapurisaaren herkkupirtelöä. Suht onnistunut ensimmäinen päivä vaikka huijaten edettiinkin.

Päivä 2: Eriskaystä Askernishiin (golfkentän laidalle)

Jälleen kerran yksi päivä ohi oppaan etapeista: Eriskayn pengertien biitsin jälkeinen etappi pysähtyi golfkentän laidalle Askernishiin. Onneksi kilttimaassa ollaan kilttejä telttailun suhteen.

Tällä pätkällä talsitaan ehkä reitin hauskimpien kylä- ja rantamaisemien ohi, tosin mielipidettä saattaa värittää harvinaisen aurinkoinen keli. Niin tai näin, tällä osuudella näin reissun ainoat suppaajat ja hallusinoin pitkiäkin hetkiä siitä että kesäkelithän nyt on.

Kilbriden nätin kylän ja kahvilan jälkeen edessä oli pitkiä rantoja ja heinikkoisia niittyjä, mahtuipa matkalle myös hotellin terassi ja komea hautausmaakin.

Päivän loppupuolella kävelin jonkin aikaa epäonnisen polttoainevalinnan (risukeitin turvesuolla) tehneiden ranskalaistyttöjen kanssa: he jäivät lopulta leiriytymään dyynien museoituihin raunioihin, itse taas jatkoin vielä jonkin matkaa eteenpäin, kunnes vesisade ja vatsatauti pysäyttivät junan Askernishin golfkentän tienoille.

Vietin pitkän ruoka- ja tankkaustauon autionoloisen golfkentän vesihanalla varustetun kerhorakennuksen takapihalla, kunnes suoriuduin puolisen kilometriä eteenpäin suojautumaan myrskytuulelta ylösalaisin makaavan peräkärryn taakse (ja käyttämään hiekkaestettä väärällä tavalla).

Toinen päivä tsek, pötsikin asettui siinä kärryä halatessa.

Päivä 3: Askernishistä Howmoren hostelliin

Askernishin jälkeen luvassa oli lisää heinää ja rantaa, kenties jopa koko reitin isoin satsi. Ei valittamista! Tällä osuudella kannatti loikata heinikolla kulkevalta polulta siihen rannan puolelle: hiekka oli erinomaisen tukevaa, ja karibiamainen loppumaton valkoinen baana on kovin erilaista kuin nummireissulta odottaisi, mutta silleen hyvällä tavalla.

Heinikkovaellus vie myös läpi lehmien asuinalueen ja ohi hylätystä kartanosta sekä sen reunamien rakennuksista. Loistava kummitustunnelma, ja jopa aitoa pelkoa isojen elukoiden keskellä arpoessa.

Tätä maistelin vielä väkevämpänä paria vuotta myöhemmin Pyreneillä, mutta neljänkymmenen 400-kiloisen mölisijän kammo oli omanlaistaan hupia täälläkin.

Nurmikentiltä päästään vähitellen kohti Howmoren kirkkotalorypästä ja reitin ensimmäistä Gatliffin hostellia. Voi pojat että onkin hyvä. Hobittitalon näköistä olkikattolaa ei tahdo uskoa majoituspaikaksi, mutta sellainen se on. Sisällä hengaillaan kanssakulkijoiden kanssa useiden teekupposten ja lautapelien parissa: yhdellä oli ilmeisesti korona, mutta jätin sen huomiotta ainakin pariksi päiväksi kun oli kiire lomailla. Parin päivän päästä sitten täristeli viltin alla.

Päivä 4: Howmoresta Benbeculaan (Otter’s Edgen leirintäalueelle)

Howmoren jälkeen suunnataan melkein heti kohti nummea eli suota. Edellisiltana tapaamani newcastlelaispariskunta Jane ja Matt rämpivät pitkin tupposia kuin nummiketut ainakin, kun taas itse yritän pomppia vettäpitämättömissä ”kalvokengissä” ruohopalalta toiselle. Vesi on kengässä noin 10 minuutin jälkeen, mutta haltiamainen (ei oikeasti) hyppely jatkuu edelleen siinä toivossa että ainakin sukan jalkapöydän osuus pysyisi ainoastaan kosteana. Nojjaa.

Märällä nummella painellaan hyvinkin pitkä etappi, jonka varrelle mahtuu mm. pudonneen lentokoneen raato ja paikallisia erikoisuuksia, mustahkoja lampaita.

Reitin luonteeseen kuuluvasti nummelta/suolta putkahdetaan taas hetkeksi asfaltille, jonka varrella on sekä ohjustukikohta että Our Lady of the Isles.

Madonnan takaa kiepahdetaan sitten taas nummelle, jota pitkin lotistellaan sivistyksen laitamille ylittämään pengertie Uistin saarelta Benbeculaan. Molemmilla puolilla pengertietä on kaupat, siellä Benbeculan puolella oli laajemman valikoiman puoti. Sieltä marmiittia kyytiin ja kohti Otter’s Edgen leirintäaluetta, jossa mainio isäntämies toivottelee tervetulleeksi tuuliselle nurmikolle ja istutaan iltaa muutaman edellisen illan Howmoren tyypin kanssa.

Fillari-Janekin ilmestyy jostain kierrokselta yhteistupaan, ja omituinen moottoripyörällä liikkunut eläkeikäinen porho kertoilee paikallistarinoita likaisille haikkereille. Leirintäalueen paksu patu hekottelee ja säestää, autotallimainen keittiötupa pitää meren ulvonnan loitolla ja marketin oluet sihahtelevat. Erinomaisen tunnelmallinen refuge: yöksi telttaan kuuntelemaan huminaa ja sitten huomenna yhyttämään Benbeculan pelottavalle lentokentälle saapuva Ville.

Päivä 5: Benbeculasta Hercules-karhun metsään (Ville löytyi)

Aika klenkata Benbeculan läpi kohti Villeä! Edellisten suo- ja asfalttipäivien jälkeen jalat alkoivat jo ilmoitella itsestään, mutta Otterin leirintäalueen rakkolaastarihuollolla homma etenee edelleen kuin tartaanilla tanssien. Otter’s Edgen jälkeen kuljetaan jonkin aikaa kaupungin eli kylän läpi, ja oikeaan aikaan liikkeellä ollessa reitillä olisi mahdollisuus piipahtaa myös yhdellä saaren tislaamoista, jonka vieressä olisi ollut myös ensiluokkainen majoituspaikka Nuntonin hostellissa. Onneksi vältän moiset houkutukset tarpeeksi aikaisella startilla ja huonolla ennakkotiedustelulla, ja saavun kohtaamispaikkaamme eli MacLennansin supermarkettiin suhtkoht ajoissa. Kelvoton Ville on tietysti ollut jossain takakujilla syömässä kastikepiirakoita, mutta löytyy onneksi aika pian.

Benbeculaan seikkailullisella koneella reitille mukaan hypänneen Villen kanssa painelemme saarirykelmää eteenpäin: matkalla on jopa poikkeuksellisen useita pengerteitä, joita klenkkaamme menemään niin että kengänpohjat hehkuu.

Tienposkesta on myös hyvä kerätä jokunen pölykapseli roskikseen turismiverona. Alkumatkasta mennään suht pitkään päällysteillä.

Jonkin ajan päästä pääsemme nummille, ja Ville pääsee ottamaan ensikosketuksen turpeeseen.

Etapin loppupäässä osumme Langass Lodgeen, jossa nautiskelemme menemään kovin epäerämaiset iltaruoat ja useammankin tuopin peuranpäiden ja tammipaneelien alla. Alkupäivän epäilyttävän hyvän kelin jälkeen vesikin on ilmaantunut iloksemme.

Lodgen jälkeen liikahdetaan vielä jokunen kilometri kanervaista rinnepolkua (feat mini-henge) kohti reitin ensimmäistä metsikköä (puut ovat aika harvassa tuulisaarilla), jonne on sijoitettu paikallisen julkkiskarhu Herculesin muistokivi ja patsas. Asettelemme teltat metsikköön aika lähelle karhua ja mahdollisen kaatuvan puun alle (tai siis Villelle varattiin se paikka): sataa. Ville haluaisi olla muualla kuin kaatuvan puun alla, mutta minusta se on juuri oikea sijainti. Keskustelemme puiden asennoista ja nukumme, Ville ehkä ikuisesti jos tuuli yltyy.

Päivä 6: Hercules-karhun metsästä Lochmaddyn hotelliin

Ville tahi minä emme saaneet kelissä puuta päällemme, joten matka jatkui. Aika pian nallemetsän jälkeen päädyttiin järkyttävän pitkälle tasaiselle ja suoralle tieosuudelle, joka ei varsinaisesti lämmittänyt mieltä tai rankaa. Vesisadetta, tuulta ja turvemaisemaa.

Matkalla vaihdamme vilunväristyksiä hämmentävän sitkeän ja torella harmaan hollantilaispariskunnan kanssa: he päätyvät olemaan myös seuranamme aina maaliin asti, tosin ilmestyvät aina välillä teleporttimaisesti kaukaa takaa jonnekin scifimäiseen tulevaisuuteen etapin (tai sitä seuraavan) loppuun juomaan teetä. Ikä tuo muuveja.

Päivän etapin pitäisi jatkua tuplasti pidemmälle, mutta itselläni ryytyminen ja veden imeytyminen taivaalta jokaiseen ytimeen johdattavat etsimään yösijaa Lochmaddystä. Siellä joudumme kiertelemään jokusen tovin erilaisia kylttien majoituksiksi väittämiä lukaaleja, jotka ilmoittavat ovenraosta toiminnan loppuneen jossain vaiheessa ruttoa ja Bethanystäkin on aika jättänyt. Lopulta haahuilu natsaa ja löydämme huomattavasti edellistä yötä mukavamman koisaamon, Hamersay Housen. Yöpymiselle taisi tulla noin 70-80 puntaa hintaa per naama, mutta jessus että ne paksut peitot tekevät ihmiselle hyvää. Kunnon illallinen ja englantilainen(skotlantilainen) aamiainen eivät nekään haitanneet.

Yö kului koomahorkassa pipo päässä, kenties Howmoren koronaleidin jäljiltä. Aamulla homma onneksi rullasi taas ja seuraava etappikin oli miellyttävämpi kuin esterinen A67:n levike.

Päivä 7: Lochmaddystä Bernerayn 5 tähden rantamajaan

Tässä kohtaa asetutaan taas oppaan mukaisille etapeille: Ciceronen kirjassa pätkä Lochmaddystä Bernerayhin on etappi numero 5, Hebridean Wayn saitilla taas tämä on merkattu kirjaimeksi G. Tänne oli tarkoitus ehtiä jo eilen, mutta Lochmaddyn lähestymisen pitkä tiesuora ja jonkinlainen lentsu pistivät itseni puoliksi. Saarten leidin armosta tämä pätkä oli vuorostaan silkkaa ruskeakultaista singlemalttia, koska lopussa odotti varmaankin matkan paras majoitus: Bernerayn Gatliff-hostelli.

Aika mainion 17 kilsan pätkän alussa päästään hyvään nummien ja suojokien makuun. Seuraavaa siltaa arvotaan kartalta, ja yhden sellaisen alla napsitaan myös lounasta.

Jossain vaiheessa nummilta noustaan taas ylemmäs ja päästään ihmettelemään edessä avautuvaa täplikästä maisemaa.

Järviläiskät kiinteytyvät rannaksi, ja sitten tohistaan taas yhden pengertien yli Bernerayn saarelle.

Siellä olisi tarjolla useampiakin majoitusvaihtoehtoja, mutta me tähtäämme muutaman kilometrin verran rantaviivaa itään kohti Bernerayn hostellia. Heti alkumatkasta vastaan tulee Berneray Shop and Bistro, jossa kannattaa pysähtyä tankkaamaan kakkua kahvilasta sekä kaupan puolelta reppu täyteen evästä hostellille. Ja mikä hostelli! Sinne taitaisi kulkea bussikin tämän kaupan vierestä, mutta herran haltuun milloin ja monestiko: paluumatkalla pääsimme sellaisella takaisin sataman mestoille.

Bernerayssä on kaikki kohdallaan: olkikattoinen kalkkimaja rannalla, löytyy keittiöt ja oleskelutilat, surffareilta pääsy kielletty jos ei oikeasti majoitu. 5/5.

Täällä kohtasimme mm. fillaristin ja huikean sumuista merta. Gatliffin lukaaleja ei voi kuin kiittää ja ulista kattoon asti: niitä on siis 3 kipaletta pitkin tätä reittiä (tai ainakin lähellä sitä), tässä esitelmää niistä kaikista.

Illalla oli myös kummitusta ja Ville pelotti muuten vaan.

Päivä 8: Berneraystä Horgabostiin (Seilebostin kupeeseen)

8. päivä alkoi leppoisasti etsiytymällä bussiin Bernerayn hostellin edustalla (pellolla). Aamubussilla ennätettiin juuri passelisti takaisin rantsuun nappaamaan lautta seuraavalle saarelle joka olikin jo Harrisia, eli Ulko-Hebridien isojen pääsaarten Lewis&Harrisin eteläpäätyyn. Etappi olisi edennyt nettisivuilla Seilebostiin kammottavankin maaston läpi, me taas oikaisimme hieman asfalttia pitkin ja löysimme kakkuvälipalan jälkeen leirintäalueen Horgabostista vähän ennen Seilebostia.

Lautalta rantauduttua päästään aika pian erittäin edustaville nummille (soille), joiden lopuksi tarvonta palkitaan jäätävän hienolla näköalalla Scaristan rantsuun.

Scaristan näköalapaikalta laskeuduttua jatkellaan hyvä tovi rantaa pitkin, ja nähdään mm. Chris Lewisin (Chris Walks the UK) yösijana toiminut bussi (jos se on siellä vielä, ainakin 2022 oli). Tässä ollaan ehkäpä joidenkin reitin hienoimpien rantojen äärellä, paitsi tulee sieltä vielä se tosi kuuluisa eli Seilebost vähän matkan päässä. Jos on paljon aikaa ja hyvä pössis, Scaristassakaan ei ole huono valinta käydä uimassa. Kylmähkö sekin luultavasti kyllä on.

Oppaan mukainen reitti olisi ryynännyt pitkin kukkuloita, mutta pro-heppuina huomasimme että myös asfalttia pitkin pääsee kohteeseen. Huijausreitillä pitkin rantaa päädyimme etsimään lounasta lupaavan näköisestä lukaalista, jonka takaovelta meidät ohjattiinkin jonkinlaiseen loordin takkatupaan. Ruokaa sinänsä ei ollut tarjolla, mutta kaakkua ja tuopillista saatiin museohuoneeseen vaikka haistiinkin. Nyt on hyvää turismia.

Kakkutuokion jälkeen jatkettiin vielä jokunenkin tovi pitkin rantaviivan tietä, nähtiin jonkinlainen monoliitti, ei saatu ruokaa Horgabostin suljetusta snägäristä ja leiriydyttiin hiekkakuoppaan piiloon tuulelta. Täysi päivä.

Päivä 9: Horgabostista Tarbertiin ja Rhenigidalen hostelliin

Tämä oli huolella hapokas päivä, hienoa muistella menneisyyden Antin kärsimyksiä! Heb Wayn nettisivuilla esitetty näin. Horgabostin leirintäalueelta liikahdettuamme saavuttiin pian Seilebostin rannan äärelle, ja olihan se aikamoisen eeppinen Karibian siivu eksyneenä ihan väärään paikkaan kovin pohjoiselle Atlantille. Saman lahden hollilla on myös ainakin yhtä kuuluisa Luskentyre, joten jos uiminen jossain eeppisessä rännissä kiinnostaa, tämä on se paikka.

Uiminen kannattaa muutenkin hoitaa tässä kohtaa, koska tästä eteenpäin Hebridean Wayn reitti kääntyy koilliseen ja kulkee aina Stornowayhin eli perussetin maaliin asti sisempänä saarta = hiekkarannat on mänt tästä eteenpäin. Seilebostista Tarbertia kohti reitti kulkee alussa Coffin Roadin läpi, kovin nättiä kukkulaseutua. Tätä baanaa pitkin tuotiin vainajia haudattavaksi helpompaan maahan: taakse päin katsoessaan voi vähän arvailla arkunkantajien helpotusta, kun rantaviiva ilmestyy esiin.

Itse jätin paikan päälle CatCatin.

Coffin Roadin jälkeen vaelleltiin vielä pitkä pätkä kukkuloilla ja kohdattiin ensimmäinen esimerkki Harris&Lewisin takamaiden suljetuista keitaista: silkka ruostunut kyltti pimeänä olevan yhteisökahvilan edessä maassa hyllyillä notkuvien kakkujen sijaan. Zombisodat 2020-2021 olivat kantaneet raskasta veroa.

Söimme lannistumatta omat eväät ja jatkoimme kohti maalia. Reitti kulki nätin rantaseudun läpi kohti Tarbertia, mutta jalat alkoivat olla kovin klenkkaamista aiheuttavilla rakoilla.

Rannikkokukkuloilta kaupungin lähestymisen asfalttiteille putkahdettuamme bongasimme leirintäalueen jo ennen Tarbertin kylille pääsyä, mutta sivistys houkutteli jatkamaan vielä loputkin asfalttikilometrit.

Tarbertissa kiertelimme pahasti ontuen useammankin paikan ovella: vuonna 2022 useampi keidas oli päättänyt parin vuoden ruttostopin tuloksena vain olla olematta, vaivautumatta päivittämään nettisivujen tai ulkona olevien kylttien tietoja. Kylän kiertely viimeisiä vetelevillä jalkapohjilla alkoi käydä jopa hapokkaaksi.

Vihdoin löysimme auki olevan huoltopisteen Harris Hotelin baarista (tai ainakin siitä baarista joka on siinä Harris Hotelin vasemmalla puolen). Tuopillisen jälkeen klenkkasin hotelliin kysymään huonetta: ei ollunna. Soittelemalla olisimme mahtuneet matkalla ohittamallemme leirintäalueelle, mutta sitten iski hoksaus. Taksilla pääsisimme leirintäalueen lisäksi myös juurikin hyvin Gatliffin kolmanteen hostelliin vähän matkan päähän kylästä, eli Rhenigidaleen. Syötyämme pubin viimeiset pitsat ja otettuamme jokusen urheilujuoman nappasimme kylän ainoan taksin kohti majataloa (odotettiin myös tunti että taksi vapautui). Taksikyyti maksoi halvat 25 puntaa, ja samalla sai kuulla vähän paikallishistoriaa pimeitä pikkuteitä pujotellessa.

Lampaat olivat innostuneet makailemaan suonummea lämpimämmällä asfaltilla eivätkä välittäneet lähestyvästä autosta aivan älyttömän paljon, joten väistely toi lisäohjelmaa. Ilmeisesti saaren nuorempaa väkeä ei kiinnostanut enää ajella taksia (varsinkaan talvisin, jolloin väen määrä tippuu vielä koronan aikaakin vähemmäksi), joten meitä kyydittänyt gubbe kertoi saattavansa olla Tarbertin viimeinen ajuri.

Rhenigidalen hostellin ovet olivat yöllä paikalle saapuessa edelleen auki ja ainoastaan yhdestä huoneesta löytyi nukkujia, joten päivän maali oli vihdoinkin saavutettu. Tsiisös.

Päivä 10: Rhenigidalessa on tunnelmaa (eli taukopäivä)

Jaloissa alkoi vähän (paljon) tuntua ja viikonlopun kauppa- ja bussiaikataulutkin eli ei bussia tai kauppaa sunnuntaina pukkasivat päälle, joten päätimme viettää lepopäivän Rhenigidalen kelpoisassa majassa. Itselleni piisasi todella hyvin rötväys hyllystä löytyneen Bill Brysonin (kai?) kirjan ja ylisokeroitujen teelitrojen parissa, Ville taas kirmasi jopa naapurikukkuloille ihmettelemään seutua.

Todella tervetullut breikki 😅 Tehtailimme viimeisistä pöperöistä hukeat tomaattipastat hostellin keittiön ”ota tästä” -hyllyn ja kanssamajoittujien lahjoitusten tuella. Varmaankaan sitten opiskeluvuosien ei ole tullut arvostettua pientä purkillista tomaattikastiketta ja peukalon kokoista juustonpalaa näin paljon.

Päivä 11: Rhenigidalesta takaisin Tarbertiin ja Aline Communityn päivätupaan

Rhenigidalen toipumistuokion jälkeen liityimme muun poppoon matkaan bussiin takaisin Tarbertiin. Onnikka tiputti meidät kylän keskustaan, jossa hyvästelimme hollantilaiset hetkeksi. Pienenpuoleinen kyläkauppa bussiaseman lähistöllä varusti meidät erilaisilla eineksillä, joita tosiaan tarvittiinkin: Tarbertista lähdettyä seuraavien 3 päivän aikana ostosmahdollisuudet olivat aika lailla nollissa, vaikka useamman kylän läpi kuljettiinkin. Tämä on saattanut koronan jälkeen taas helpottaa (ainakin joissain netin kuvissa vilahtaa vuoden 2022 maisemista puuttunutta kahvilakylttiä jne. retkeilijän apua).

Tarbertista lähdettyä painellaan aluksi omalaatuista pikkutietä pitkin kukkuloita, ja sitten hilpaistaan kohti nummia. Kuulostaa aika samalta kuin kaikki muutkin tämän reissun pykäykset, mutta tämä oli jotenkin erilainen. Vähän kuin pääkalloilla reunustettu pikkutie, josta käännytään sitten tyystin pois päällysteeltä ja sitten ei ole edes sitä sivistyksen asfalttia. Sumuakin.

Aikamme kallopolkuja tampsittuamme aloimme nähdä sivistystä eli isoa tietä. Aika pian saavuimme Harrisin ja Lewisin saarten rajaviivalle, jota merkkasi muun muassa lampaanraato sillan alla sekä useampi suljettu ruokakoju tien varressa.

Pikainen piipahdus taudin harmaannuttaman metsän ja tuulisen piknik-kukkulan kautta johti meidät Alinen metsäpuiston jokilaaksoon, josta löysimme taas yhden semilaillisen nukkumapaikan. Skotlannissa on jonkinlainen jokaisenoikeus, mutta en tiedä miten paljon pamppua voi saada siitä että nukkuu puiston infomajassa. Onneksi ei tullut selvitettyäkään.

Alinen metsäalueen laidalle oli pykätty päivätuvan lisäksi muutakin rakennetta, mutta meidän tuuriksemme käyttäjien joukkoon sinä iltana lukeutui ainoastaan 2 kpl finski-irtolaista. Keittimet esiin, makuualustat lattialle ja jännittämään puistonvartijaa.

Päivä 12: Alinen metsämökistä Laxayn nummitelttaan

Puistonvartija ei koskaan saapunut, joten rähmimme itsemme liikkeelle päivätuvan lattialta kuten kaksi klaanipäällikköä.

Alinen mökiltä kohti uusia nummia ja pikkuteitä. Reittiohje yritti saada meidät koukkaamaan kilometrin humpuukilenkille länteen, mutta olimme edelleenkin ovelia kettuja ja tykittelimme pitkin pääväylää. Sen varrella tuli vastaan jälleen kerran useita suljettuja majoituksia: vaikutti vähän siltä että korona oli rouhaissut saarta aika isolla kädellä.

Briteissä oli ilmeisesti otettu rajoitukset siinä määrin vakavasti että kovin monta kilometriä kotiovelta ei liikahdettu, ja se jysäytti aika monet saarien turistipalvelut suht tiukasti juntturaan. Siihen mennessä kun turisti alkoi taas liikkua, puolet paikoista oli ehditty sulkea joten niihin auki oleviin pisneksiin taisi iskeä suht reipas asiakaspaine. Ei oo helppoo, onneks on teltta.

Matkalla ainoa avoinna ollut keidas oli jonkin kylän kaupungintalo sekä sen edustalla oleva kirpputori. Kaupungintalosta sai vettä vessasta, ja siinä sitten otettiin keitinruokailu. Kaupungintaloa vastapäätä oli jostain syystä avoinna kirpputori, jossa oli Jeremy Clarksonin kirja mutta ruokapuolelta ei löytynyt edes kahvia. Son, I am disappoint. Jatkeltiin kylän läpi kohti seuraavaa nummea.

Vielä kylän laidalla tarjoutui tilaisuus käydä taulupuodissa syömässä kakkua, mutta se olisi vaikuttanut vaativan myyntipuheiden kuuntelua. Päätimme skipata taulukaupat ja jatkoimme vielä vähän matkaa ohi kirjan etapista eli Laxaystä, koska Laxay vaikutti olevan melkoisen kiinni. Onneksi sen laitamilta alkovat aika komeat nummet, joilta löysimme jopa suhteellisen kuivan telttapaikan.

Päivä 13: Laxayn nummelta Stornowayn maaliin

Ilta ja yö Laxayn maastossa sujuivat mainiosti, vaikka paikka olikin tuulinen kuin piru.

Sieltä keräiltiin telttamme ja vyöttäydyttiin viimeisen päivän viimeisiin tarpomisiin. Kohti maalia siis!

Välissä oli taas yllättäen nummea, mutta lopussa myös ahdistavan paljon asfalttia. Saimme ihastella autiohökkeleitä, turpeenkerääjiä sekä omituisia torneja, jotka osoittautuivat kylän laitamien teollisuuspömpeleiksi. Tämä oli taas yksi niistä etapeista joista ei varmaankaan kirjoiteta saagoja, mutta vähitellen sieltä silti pungerrettiin kaupungin laitamille tuopinkuvat silmissä välkkyen.

Lewisin kaupungin lähistöllä pidettiin vielä viimeinen tauko jossain satunnaisessa tienvarren heinikossa, Ville edusti arveluttavan positiivisena.

Viimein saavuttiin itse Stornowayhin, jossa on mm. linna ja kaikkea. Stornowayssä päästiin läpsäisemään reitin maalipaalua, ja sitten lopputohina olikin kaupungissa käynnissä olevan musiikkifestivaalin eli HebCeltin ihmettelyä ja kylille asettumista.

Paikalliset tanssijat toivottivat meidät tervetulleiksi, kuten myös väki baarissa ja sen ulkopuolella.

Löysimme viikon takaa tutut Mattin ja Janen kadulta pubin edestä (kuten myös aina jostain putkahtavat hollantilaiset) ja laahustimme heidän kanssaan vielä yhden viimeisen siirtymän kaupungin laidalle leirintäalueelle. Siellä vietimmekin sitten seuraavat pari yötä, tosin Ville livahti lauttaan jo siinä vaiheessa kun itse vielä olin vasta lähestymässä yöpuuta. Pari päivää myöhemmin seurasin sitten itsekin perässä Ullapoolin lautalle eli CalMacin kyytiin.

Sellainen (no, vajaan) 250 kilsan pätkä! Itselläni otti parinakin päivänä pykälän koville, Ville tietty puski kuin jonkinlainen härmäläinen veturi ja hekotteli mennessään. Kuten alun selostuksissa tulikin tilitettyä: jotenkin hämmentävä tilkkutäkki maastoa ja tiepätkää, varsinkin lopussa. Matkalle osuu kuitenkin niin paljon mainiota tohinaa, monestikin juuri sen kirotun sivistyksen takia, että kyllä täällä kävelee hyvinkin mielellään. Jos satut saarelle muutenkin kuin patikoidessa (mutta varsinkin silloin) niin tsekkaa ihmeessä ainakin Barran ja Vatersayn rannat mitkä itse missasin, ja samaten Berenerayn iso biitsi. Ihan mitä vaan tsekkaatkin niin mene ja asusta niissä Gatliffin hostelleissa, ja Stornowayssä hyppää siihen bussiin mikä vie Callanishin versioon Stonehengestä. Ei ole myöskään ollenkaan huono valinta osua Stornowayhin silloin kun siellä on menossa HebCelt-festari (paitsi tietty majoituksen saamisen osalta). Siinä, nyt tiivistin.

P.S. Jos tulet Stornowaystä ulos lautalla Ullapooliin, muista varmistaa että sieltä menee busseja Invernessiin silleen että ehtii lennolle ja että niihin mahtuu myös kyytiin: meinasi iskeä rosvosektori kun ei tarkistanut etukäteen. Taksi Invernessiin maksoi vuonna 2022 jotain 130 puntaa, vai annoinkohan vielä vähän tippiä päälle. Todnäk annoin koska sielläkin oli kylän viimeinen pappa joka edes yleensäkään ajoi taksia ja uusi lento olisi maksanut vielä enemmän.