Furuholmen: notskipaikkojen Shangri-La (Sipoo 5/2026 )

Sipoon meriedustalla eli Karhusaaren lähistöllä makasi vielä joitakin vuosia sitten harvinaisen kiinnostava karille päätynyt hylky, 27-metrinen hiekankuskauslaiva Gerda vuosimallia 1947. Todo-listalla oli pitkään käydä tarkistamassa sen uumenet ja jatkaa sitten laivan ihmettelyn jälkeen matkaa jokunen kilometri etelään Furuholmenin retkisaarelle. Hylky ehdittiin raivata karilta ennen kuin sinne ehti paikalle, mutta onneksi Furuholmen ei kadonnut mihinkään ja sinne pääsi erittäin sujuvasti myös siirtymällä muutaman kilometrin verran Karhusaaresta itään Gumbostrandin satamaan. Siellä on mm. erinomainen kioski!

Kuten alla olevasta kartasta saa jotakuinkin bongattua, Gumbosta Furuholmeniin pääsee melomaan joko saarten välissä (suojaisesti) kiemurrellen, tai sitten vähemmän kiemurrellen suht suoraan lännempää pykälän avoimemmalla tykitellen. Kummankin vaihtoehdon pituus on vähän reilu 5 kilometriä, joten meno- ja paluubaanan valinnan voi tehdä näppärästi vaikka tuulen mukaan. Palatessa länsipuolen suoraviivaisempaa reittiä myötätuuli ja koti-ikävä kirittivät lähemmä 50% nopeampaan matkavauhtiin kuin Furuholmeniin päin suojaisissa sokkeloissa tulomatkalla lonniessa.

Suojaisemmassa reitissä idän puolella on tuulettomuuden lisäksi bonuksena tilaisuus piipahtaa pian Gumbon satamasta lähdettyä vastaan tulevassa Vilstrandissa, joka on Söderkullalandet-Norrkullalandet-saarikombon Uuvin hallinnoima retkikohde. Aiemmalla (ihan just äsken 2020) reissulla kävimme hampuusi-Tuomaksen kanssa kiertämässä Söder-Norrkullalandetin Joensuun tilalta käsin, ja jo silloin ihastelin Vilstrandin rantakallioiden notskimeininkiä. Ei näyttäisi olevan lain huono nopean siirtymän kohde sekään.

Tälläkin reissulla ohitimme Vilstrandin vain kauempaa mulkoillen, vaikka siirtymisessä ei sinänsä kiire ollutkaan. Virallisen keitaan sijaan pysähdyimme taukoilemaan vasta vähän ennen Furuholmenia vastaan tulleen autiohkon rannan aurinkoisille kallioille, ja heti sen jälkeen retkisaaren rannat olivatkin enää viimeisen vähän avoimemman pätkän takana. Tähtäsimme satunnaiseen hiekkaiseen siivuun.

Retkisaari oli tällä kertaan harvinaisen paljon nimensä veroinen: Furuholmenista löytyi keittokatoksia kaksin kappalein (sataman kupeesta) ja erilaisia kovin edustavia grillihimmeleitä plusmiinus viitisen kappaletta, piknikpöytääkin pukkasi vähän joka kulmalla. Koska överi, myös naapurisaari Östholmen on ammuttu täyteen punaisia grillejä ja hiekkapoukaman keittokatosta. Seuraavaksi ehkäpäs sinne.

Heti ensimmäinen rantautumislöytö eli hiekkarannan punainen grillipömpeli piknikpöytineen laittoi leiriytymiskuolan valumaan. Oltiin jo ihan että täällähän me asutaan, kunnes lyhyt pykäys seuraavaksi rantaa kiertäessä vastaan tulevaan spottiin paljasti vielä paremman kodin.

Vielä hetki sitten ihastelemamme hiekkarannan pölyt karisivat jaloista nopeasti, kun bongasimme sen naapurista huikealla näköalalla varustetun grillauslinnakkeen. Täällä kelpasi katsella Euroviisuja kännykän ruudulta ja paheksua äänestystä. Mikä hiton Bangaranga?

Hiekkarannan ja bunkkerin mehustelun jälkeen kävimme vielä kiertämässä loputkin varsin maltillisen kokoisesta saaresta. Mahdollisesti vastakkaisen rannan yksityisen venekerhon siivittämänä täälläkin oli ylivarusteltu mieltä lämmittävästi: sataman kupeesta löytyi kaksikin upeeta keittokatosta, joiden lisäksi notskipaikkoja oli useampiakin heti saavuttua löytyneiden kahden päälle. En oikein tahdo saada mieleeni olisiko tällaista määrää nakkipisteitä tullut vastaan yhtään missään muualla näin tiheään pakattuna. Yhdeltä grilliltä kompastumalla on jo seuraavalla: arvostan. Alla litania kuvaa summuuta ainakin melkein kaikista spoteista.

Reissu oli vähän kuin toisinto vuoden 2022 melontakauden avajaisista: myös silloin suuntana oli Mäntysaari eli Furuholmen, tosin Porvoossa oleva kaima eikä tämä uutena tuttavuutena tsekattu Sipoon spotti. Myös Porvoon Furuholmen-Mäntysaaressa touhuun liittyi hylkyjen bongailu (Emäsalossa ne olivat vielä paikoillaankin) ja jykevä polttoesine.

Ennen Furuholmenia ennätin ottamaan varaslähdön vesiretkeilyyn Lohjan Liesaaressa, jossa suoritimme siirtymän Haikarista Liessaaren vanhalle laavulle vaihtelevalla menestyksellä. Joku meni kajakilla, joku meni packraftilla ja joku meni maata pitkin. Maalissa oltiin suht samoihin aikoihin, jotkut vähän vähemmän veden alla kuin toiset. Norseraft ei ollut ehkä ihan nappiostos vaikka siinä Norjan lippua heilutellaankin, firman jäljet ovat haihtuneet pariin kommenttipalstan osumaan joissa maalaillaan pinnoitekatastrofia. Onneksi turskien laitteesta on edelleen ihan kiitettävästi hupia jos siihen laittaa hömötiaisen eikä itseään. Toki seuraavana päivänä paluumatkalla onnistuin upottamaaan myös Tucktecin takki auki operoidessain, mutta kesti se sitten loppupäivästä taas merivettä ihan hyvin yhden Furuholmenin verran.

Vesi, se on korkattu ny taas!